Kohtalon tie K-11 lukuja ilmestynyt 9/? (22.9)

[Resonanssi]

voi että mä tykkään tästä, todella, todella ihana
ja Draco, tän ficin ansiosta taidan minäkin ihastua Dracoon

tuo miten Amy on ihastunut Dracoon on minusta tosi positiivinen ja ihana juttu.
ja Lohikäärme sopii nimenä oikein hyvin sille pöllölle, kun se sopii niin hyvin Dracoon.

joo, "Kalkkaros" on Kalkaros.

[Lauranood]

Huups. Kalkaros päätti ottaa nmen muutoksen
Ja muuten. Päätin myös hieman korjailla ja parannella sitä ensimmäistä osaa! Se on betattavana viidennen osan kanssa. Pitäisi ilmestyä viimeistään huomenna

Ihanaa! Olen todella pelännyt, ettei kukaan välitä tästä ficistäni, mutta onnkesi minulla on sitten edes sinut Resonanssi!

ps. Haa! kaikki vaan tykkäämää Dracosta, kun minutkin on kerran siihen porukkaan väännetty!
En tykänny siitä aluksi ollenkaan, mutta mieli on kummasti muuttunut ja nyt no joo, rakastan sitä! hih

~Lauranood pahoittelee Kalkarosta kohtaan osoitettua nimen vääryyttä!

Ps. Yksi uusi kuva sivuillani
(Linkki löytty ylempää)

[Lauranood]

A/N Noniin, nyt tuli sitten viides luku, toiovttavasti pidätte

Luku viisi
Vihaa ja ennakkoluuloja

Viikko Tylypahkaan saapumiseni jälkeen olin jo onnistunut kiehauttamaan Sindyn muutamaan kertaan. Heti toisena päivänä ensimmäisellä oppitunnilla joku nuorempi Luihunen ystävällisesti muistutti, että minähän pidän Dracosta ja heti perään, että Draco taitaa pitää minusta. Punastuin hiusrajaa myöten ja Sindy veti herneen nenäänsä… ja nolasi itsensä. Hän nousi pulpetille kuulutti, että hän ja Draco olivat yhdessä, joten Draco ei voisi pitää minusta. Juuri silloin Kalkaros tuli luokkaan ja sanoi oikein hyytävästi: “Jos neiti Pennsylv tulisi alas pulpetilta suoraan minun pöytäni viereen hakemaan jälki-istunto lapun ja kunnianloukkaussyytteen Dracoa kohtaan väittämällä, että hän pitäisi mokomasta apinasta!” Luokka nauroi punastuneelle Sindylle ja hän loi murhaavan katseen minuun.

Sitten hän suuttui minulle pimeydenvoimien suojautumisen tunnilla, joka oli muuten elämäni tylsin tunti. Meidän uusi opettajamme, jota en ollut tajunnut kuunnella salissa, oli Pimento. Sammakon näköinen noita, jolla oli pulleat sormet ja selvä tarkoitus: Oppilaat eivät saa oppia suojautumaan pimeydenvoimia vastaan! Minä luin kiltisti kirjaani ja Sindy istui edessäni. Miksi ihmeessä? Sitä en tiennyt. Hän kääntyi minuun päin. “Onpa sääli, ettei Draco pidä sinusta!” hän virnuili. “Hei apina, menenkö kertomaan Kalkarokselle?” kysyin ihan rennosti. “Miksi sinä sanoit minua!” hän kimpaantui. “Huomenta professori Pimento!” huikkasin hänen takanaan olevalle professorille. “Minäkö muka näytän sammakolta!” Sindy rääkäisi. “Jälki-istuntoa neiti Pennsylv. Opettajalle huutamisesta!” Sindy loi minuun murhaavan katseen.

Sitten ruokatunnilla. “Hei Draco!” Sindy huudahti. Draco loi häneen halveksivan katseen. Dracon silmissä pilkahti häijysti ja hän käveli luoksemme. “Kultani…”, Draco sanoi ja laski kädet olilleni. HITTO! “…Kertoi, että sinä väitit minun pitävän sinusta, apina”, Draco virnuili. Sindy meni sanattomaksi ja nauravat Luihuset häipyivät. “Sindy ihan totta… Me emme ole yhdessä”, mutisin naama punaisena, en halunnut vihamiehiä. “Ai, kappas, se kyllä vähän näytti siltä!” “Se on vain joku Luihusten halpamainen pila”, mutisin naama vieläkin punottaen. “Just.” “Luuletko, että se on minusta hauskaa? Hitto sinun kanssasi Sindy! Mitä jos minä oikeasti tykkäisin Dracosta? Hän vain leikkii tunteillani! Se on hänestä kivaa!” kivahdin ja loin murhaavan katseen heihin molempiin. Juoksin pois salista naama vihasta punottaen.

Niin siten meni toinen päiväni Tylypahkassa neljännellä. Loppuviikkoon ei Draco eikä Sindy pahemmin häirinnyt minua. Mitä nyt jälkeen mainittu loi minuun murhaavia katseita. aloin olla korviani myöten täynnä Pimennon akkaa, mutta en ihan niin täynnä kuin Harry. Hän sai jälki-istuntoa viikoksi heti ensimmäisenä koulupäivänä. Sehän meni hyvin. Minä olin päättänyt keventää tunnelmaa ja kuiskasin hänelle: “Uusi ennätys.” Hän vain virnisti. Sitten päätin kertoa miten meidän tunneillamme oli mennyt ja saimme Sindystä monta hyvää naurua. Sindy taas… loi minuun huoneen toisella puolella hyytäviä katseita.

Nyt alkoi toinen kouluviikko ja olimme levänneet mukavan viikonlopun yli. Huokaisin avatessani silmät ja muistavani, että tänään oli koulua. Olin sitä paitsi nukkunut pommiin. Kalkaroksen tunnilla, aika hyvin vain mitä? Olin vasta viisi minuuttia myöhässä, mutta Kalkaros olisi aivan käärmeissään. Pukeuduin nopeasti ja juoksin liemien tunnille. Kalkaros loi minuun häijyn silmäyksen. “Jälki-istuntoako kaipaat? Ihan näin muuten tylsään elämääsi?” hän kysyi minulta hyytävästi. Pudistin päätäni ja istuin paikalleni. Missä jälki-istuntoni oli? Eikö hänen olisi pitänyt antaa se minulle, eikä kysyä halusinko jälki-istuntoa. Olo oli kuin Luihusella.

Istuin hiljaa Ginnyn viereen. “Miksi et herättänyt minua?” sihahdin ärtyneesti. “Koska Penelope sanoi, että olit jo mennyt”, hän sanoi ja hänen ilmeensä oli hapan. Miksi ihmeessä? “Sinä uskoit Penelopea?” kysyin ärtyneesti. “Mikset muuten istu hänen vieressään?” “Täh?”
“No siis, tehän olette niin hyviä ystäviäkin.”
“Mitä vittua sinä selität? Minä ja PenPen?”
“Ui, PenPen, söpö.”
“Sanon minä sinuakin Ginnyksi?”
“Kaikkihan niin tekevät.”
“Okei ole sitten GinGin.”
“Pitääkö minunkin muistuttaa Penelopea?”
“Olet lapsellinen!”
“Kiitos!”

“Neiti Weasley, jälki-istuntoa tunnin jatkuvasta häirinnästä!” kuului Kalkaroksen kalsea ääni. “Muuta Luihusiin”, Ginny sihahti minulle.
“Miksi hitossa?”
“Koska sinä et saanut jälki-istuntoa vaikka myöhästyit. Hän kohteleekin sinua kuin Luihusta.” Pyöritin silmiäni. Ginny oli sitten lapsellisella päällä. Kuka hänelle oli muka selittänyt jotain minusta ja Penelopesta? Sindykö? Minulla olisi hänelle hieman asiaa. Ja seuraavan tunnin istuisin vaikka Janinan vieressä.

Kiipesimme Punurmion luokkaan ja huomasin, että oli vain kaksi tyhjää paikkaa. Ginnyn vieressä ja jonkun Puuskupuhin vieressä. Istuin Ginnyn viereen. Miksi paikka oli tyhjä? Ginnyhän oli aika suosittu. Syy saattoi tosin olla siinä, että me istuimme aina vierekkäin, ehkä kukaan ei uskaltanut istua Ginnyn viereen, koska minä olisin saattanut häätää hänet pois? “No niin lapsukaiset”, kuului Punurmion samea ääni hänen tullessaan pois ‘henkimaailmastaan’.

Huokaisin ja käännyin Ginnyyn päin. “Voitko ystävällisesti selittää minulle miksi murjotat?”
“Suksi kuuseen!”
“Se lasketaan tunnilta poistumiseksi ja tarvitsen sukset, joita täällä ei ole. Vaikeaksi tulee.”
“Sukset? Mitä hittoa puhut?”
“Unohda.” Niinpä tietenkin. Ginny oli velhoperheestä. Hän oli oppinut sanonnan minulta. Ennen hän nimittäin sanoi aina, että lennä kuuseen. Huoh, vaikeaa.

“Sinun aurasi on arvaamaton neitiseni”, kuulin korvani juurelta ja pomppasin melkein metrin ilmaan. “Älä säikäyttele!” kiljahdin Punurmiolle. Hän katsoi minua huolestuneesti. “Sinulle on tapahtumassa jotakin pahaa”, hän ilmoitti. “Ahaa, juu kiva. Onko muuta?” Aloin pikkuhiljaa kyllästyä tähän keskusteluun. “Kuten jo ilmoitin pidämme pienen tuntikuulustelun!” Punurmio ilmoitti ja suoristi selkänsä. “Ihanaa tuntikoe, vai mitä Ginny”, hymyilin ja muistin, että hän murjotti minulle. Huokaisin ja otin typerän koepaperini vastaan.
Ensimmäinen kysymys:
Mitä unta näit viime yönä?
Olin hautausmaalla Lordi Voldemortin kanssa.

Kirjoitin todenmukaisesti. Minä olin todellakin hautausmaalla Tiedät-Kai-Kenen kanssa. Se oli oikein mukava uni, minä kuolin siinä. Hymyilin. Punurmio olisi mielissään unestani.

Mitä luulet sen merkitsevän tulevaisuuteesi?
Voldemort murhaa minut?

Oletko nähnyt usein tällaisia unia?
Koko kesän.

Näyttääkö tulevaisuutesi valoisalta?
Kyllä! Pompin takuulla kuolonsyöjien padan ympärillä samalla kun he teurastavat kaikki tuttuni! Kuulostaa vitun hauskalta!

Oletko masennuksessa uniesi takia? Haavoittavatko ne sinua?
Mitä nyt Voldemort viskelee minua oikeasti päin seiniä, mutta ei toki sehän on oikein mukavaa!

Mieleni alkoi mennä todella sarkastiseksi. Olin tapellut koko ensimmäisen viikon Sindyn kanssa. Olin vältellyt tunteitani Dracoa kohtaan ja nyt Ginnykin murjotti minulle. Sitten jouduin vielä sepittämään Punurmiolle, miksi elämässäni ei ollut kaikki hyvin? Miksi minua kiusataan tahallaan? Kirjoitin loputkin vastaukset todenmukaisesti, koska elämäni oli niin surkeaa, että Punurmio saisi siitä taatusti kolmelle seuraavalle vuosisadalle kerrottavaa. Minä ja Potter olimme takuulla hänen lempioppilaansa. Molemmille hän vannoi aina kuolemaa. Odotin vain, että milloin minun mystinen Sinun-Elämäsi-Menee-Pilalle-Tänään-Oikeasti -ennustukseni tulee. Potterilla tuli kaksi vuotta sitten.

Minä jäin puhutteluun tunnin jälkeen, koska asenteeni oli näsäviisas. En kuulemma ottanut kuolemaa tosissani. Mitä minun olisi pitänyt kirjoittaa paperiin? Kyllä minä itken itseni kuoliaaksi, koska en idä murhaako Voldemort minut tänään? Sepä olisi hauskaa ollut! Murjotin nyt Ginnylle, joka ei vieläkään puhunut minulle. Näytin hapanta naamaa Punurmiolle, joka luki minulle paperini vastauksia. Sitten hän meni oudoksi. Ikään kuin kylmä tuulenvire olisi vienyt hänen aivonsa lopullisesti.

Hänen äänensä meni käheäksi ja silmänsä katsoivat tyhjinä eteenpäin. Meinasin juosta kiljuen pois, mutta silloin hän avasi suunsa. “Kun löydät isäsi haluat kuolla, mutta se on pakenemista. Sinun täytyy tehdä valinta, joka muuttaa koko maailmaasi. Lopetatko hänen väärät tekonsa vaiko liityt niihin? Sinusta on tuleva ystäväsi pahin vihollinen”, sitten hän kuorsasi hetken ja avasi silmänsä. “Opitko nyt läksysi kultaseni?” hän kysyi. Nyökkäsin hänelle pelokkaasti ja kipitin tieheni. Pelottava kärpäsen näköinen opettajammehan se. Nyt olisi sammakon tunti. Söisipä sammakko kärpäsen. Kärpänen olisi myrkyllinen ja sammakko kuolisi. Sitten pääsisin molemmista eroon! Laahustin pimeydenvoimilta suojautumisen tunnille ja ehdin silti ajoissa! Kuinka hitaasti sitä saa kulkea, jotta myöhästyisi? Kyllä sitä Kalkaroksen tunnilta myöhästytään, mutta ei Pimennon. Murjotin itsekseni aivan typerästä asiasta. Olikohan minulla hieman Huono päivä?

En mennyt istumaan Ginnyn viereen vaan kipitin Tomin paikalle Vanessan viereen ja irvistin. Juu todella lapsellista, mutta Tom, joka oli rakastunut Ginnyyn, sai mennä hänen viereensä. Ginny loi minuun arvioivan, jokseenkin vihaisen katseen. Kuulin Tomin sanovan: “No me sitten varmaan istutaan vierekkäin, koska Amy on paikallani.” Ginny irvisti minulle. “Juu, näköjään.” Hän muodosti huulillaan sanat: Tämän-saat-maksaa! Olin siis saanut anteeksi. Käännyin ympäri ja hymyilin itsekseni. Vanessa istui hiljaa vaivaantuneena vieressäni. Oliko minusta taas jotain huhuja liikkeellä?

Opettajilla on takuulla ongelmia tänään. Myös Pimento piti meille kokeet testatakseen, mitä me jo osaamme. Suorastaan rasittavaa. Ei kukaan jaksa miljoonaa pistokoetta. Tosin minun aivoni ovat kuin luodut velho-opiskelulle, joten mitäs minä valittamaan. Sain paperin eteeni ja vastailin kysymyksiin. Minä hän meitä oikein piti?

Mistä tunnistat ihmissuden?
Mikä on ankeuttaja?
 
Ja sellaisia kysymyksiä oli koko paperin ja vielä yksi lisäpaperillinenkin. Huoh! Pimento piti meitä selvästi vähäjärkisinä. Opiskelimme yli puolet näistä asioista toisella luokalla ja sitä aiemmin ja myöhemmin toiset puolet. Hän piti muutenkin Lupinia huonona opettajana. No se oli hänen ongelmansa, ei minun. Täytettyäni paperin huomasin ikävöiväni Lupinia. Hän oli paras opettajamme. Hän tosin loi minuun välillä sellaisia silmäyksiä kuin: Aistin-sinussa-jotakin-outoa ja Tiedän-ettet-ole-se-mitä-esität. Se oli oikeastaan aika kiusallista, mutta totuin siihen nopeasti. Minusta tuntuu, että hän aisti minussa jotakin, mitä muut eivät. Kenties jotakin pahaa?

“Yllätyin iloisesti tarkastettuanne kokeenne”, kuulin Pimennon lapsekkaan äänen. Katsoin eteeni. Missä välissä paperini oli kadonnut? “Tai siis, jossain kohtiin. Kuten Ginny. Sinähän olet puhdasverinen?” Ginny nyökkäsi jäykästi. “Mikset tiedä, mihin besoaaria käytetään?”
“Koska se liittyy jotenkin taikaliemiin, enkä ole opiskellut vielä kuudetta luokkaa.”
“Hmp, olet häpeäksi puhdasverisille.” Ginny nyrpisti nenäänsä.
“Oletko sinä puhdasverinen?”
“Tietenkin!”
“Puhdasverinen sammakko kenties? Minulla oli sellainen käsitys, että velhot eivät haise, verestään riippumatta.”
Koko luokka repesi punastelevalle ja itseään vaivihkaa nuuskivalle Pimennolle.
“Neiti Weasley! Koko loppu kuukaudeksi jälki-istuntoa! Opettajan pilkkaamisesta!”

Pimento näytti kärpäsen nielaisseelta. Pidin salaa sormiani ristissä ja toivoin kärpäsen olevan Punurmio. “Neiti McVanger?” Nostin käteni epäröiden ylös. Mitä minä olin sanonut väärin? “Täydet pisteet! Oletko puhdasverinen?” Mitä se nyt mihinkään liittyi? Kuulosti aivan Voldemortilta. Oletko puhdasverinen? “En tiedä opettaja”, sanoin arasti punastellen. “Miten niin et tiedä?”
“Äitini on noita, mutta isääni en edes tiedä”, kuiskasin aina vain hiljempaa tuntien luokkatovereideni tuijottavan. “Voi sinua. Sen voi toki helposti tarkistaa rekisteristä”, Pimento ilmoitti. “Voi en usko. Äitini on tuskin kertonut kenellekään. Minut on rekisteröity jästeissä”, punastelin aina vain enemmän. Oli noloa kertoa sellaisia asioita koko luokan kuullen.

Kun tunti loppui otin paperini ja kävelin maahan katsoen pois luokasta. Olin nähnyt Sindyn ja Penelopen nauravat ilmeet luokassa. “Amy!” kuulin Ginnyn huutavan. Käännyin hitaasti. “Haluatko sinäkin kiusata minua jotenkin?” kysyin. “En tietenkään hölmö tyttö! Tajusin vain, että olen tainnut murjottaa sinulle aivan syyttä.” Nyökkäsin. “Ginny?” kysyin vähän ajan päästä. “Niin.” Hän oli aivan ajatuksissaan. “Mistä olit minulle vihainen?” Ginny punastui niskastaan ja korvistaan. Oliko se niin noloa? “Eh, en oikein haluaisi jutella siitä. Se oli niin typerää”, hän punasteli. Otin ovelan hymyn huulilleni.

“Minulle ei murjoteta syyttä”, sanoin ja painoin käteni hänen lantiolleen. Hän katsoi minua ihmeissään. Aloin kutittaa häntä. Ginny, joka nauroi muutenkin paljon, räkätti ihan kympillä. Hän kiemurteli käsissäni ja yritti estää minua, mutta minä vain kutitin ja kutitin. “Okei, hehehee, jos lopetat. Hihih. Niin. Hih. Kerron!” hän hekotteli. Lopetin kutittamisen. “Tai siis no juu. Me hieman riitelimme Penelopen kanssa tässä yksi ilta kun sinä olit jo nukkumassa. Oikeastaan eilen…” Katsoin Ginnyä kummissani. Mitä PenPen oli minusta oikein sanonut?

Ginny punastui huomatessaan katseeni. “Hän tuota sanoi, että sinä olet Potterin kanssa, tuotah, yhdessä ja sinähän, no, tiedät, että minä olen, tuota…”, hän tangerteli. Hihitin hänelle. “Ihan korviasi myöten rakastuntu Potteriin!” kailoitin käytävässä. “Hiljaa!” hän sihahti korvaani. “Äh jätä jo se Potter! Maailma on täynnä komeita velhoja ja 60% heistä on Tylypahkassa!”
“Haluatko hänet itse?”
“Pöh, en ainakaan tällä hetkellä!” sanoin ja vinkkasin hänelle silmää. Ginny tajusi vasta pian, mitä sanoin ja lähti juoksemaan perääni. Otin pienen etumatkan ruokalaan.

Saavuimme kikattaen ruokalaan. Loppu päivä kului taas ihanasti, koska olin saanut Ginnyni takaisin. Tulimme juuri pois yrttitiedon tunnilta kun Hagrid käveli vastaan. Hänellä oli laatikko, josta kuului valitusta: “Päästäkää minut ulos, minä tukehdun!”
“Hagrid! Mitä sinulla on laatikossa?” kysyin.
“Äh yksi käärme vain, miten niin?” hän sanoi.
“Se ei saa ilmaa!” kiljaisin.
“Miten niin?”
“Öh, en näe ilmareikiä!” keksin nopeasti. Tein laatikkoon taikasauvallani pari ilmareikää ja kuulin taas äänen: “Kiitoss.” Puristin käden kurkulleni. “Onko jokin vialla?” Ginny kysyi hätääntyneenä. “Ei, minua vain sattuu kurkkuun!” huusin ja juoksin linnaan.

Menin nopeasti muotokuva-aukosta sisään (“besoaari“). kävelin puolijuoksua makuusaliin ja suoraan pesuhuoneeseen. Nojasin vesihanaan ja huohotin raskaasti. Katsoin itseäni peilistä. Kuulin jälleen sen sihinän päässäni. Se käärme puhui minulle! Ymmärsin käärmeitä! Hitto, tämä ei ole hyvä, ei ollenkaan hyvä. Kun Potter puhui käärmeille, niin häntä pidettiin heti pimeyden velhona, mutta hän ei ollut. Minä, minä… voisin ihan hyvin ollakkin. Lajitteluhattu halusi pistää minut Luihuseen, se tiesi, mikä minä todellisuudessa olin.

Katsoin peiliin. Tuijotin sitä syvään ja kavahdin omaa kuvajaistani. Kohotin kättäni ja hipaisin peilin sileää pintaa. Henkäisin kauhusta: “Nuo silmät.” Minun silmäni! Ne olivat kuin paholaisen. Minun pupilliani ympäröivä rösöinen punainen alue oli hieman laajentunut. Nyt punaista oli jo enemmän kuin ruskeaa. Pudistelin päätäni ja muutama kyynel kirveli silmäkulmassani. “En ole paha! Hitto soikoon!” kirkaisin ja löin peiliä. Mitä se muka auttoi?

Tunsin peilin särkyvän ja lasinsirun uppoavan käteeni. Kirkaisin kun lasi työntyi syvemmälle ja hipaisi lihastani. Se sai käteni kouristelemaa. Minä kiljuin lisää. “AMY!” Ginny kirkaisi makuusalista. Tunsin veren valuvan kädestäni. Repäisin lasia ja se sai minut inahtamaan tuskasta. Näin sieluni silmin lihan, joka repeytyi lasin mennessä läpi. Se sai minut voimaan pahoin. En saanut kuvaa katoamaan mielestäni. Pudistelin päätäni ja suljin silmiäni, mutta kuva pysyi mielessäni. Lähtisi jo!

Pääni oli niin sekava, etten voinut tehdä mitään. Veri alkoi jo valua lattialle ja lasi sai minut heikommaksi. Se oli vain lasia! No se oli sentään kiinni lihaksessani, joka sai minut kouristelemaan ja heikentymään. Avasin oven lukosta ja huolestunut Ginny ryntäsi sisään. “Entius!” hän huudahti ja osoitti peiliä. Hän katsoi minuun ja käteeni. “Tule mennään sairaalasiipeen”, hän kehotti. “Ei en halua…”, yritin, mutta hän raahasi minua jo kohti ovea.

“Ei se ole niin paha”, valitin. “Eikö?” Ginny kysyi kohottaen kulmiaan ja kättäni. Nyt huomasin jotain, mitä en ollut aiemmin huomannut. Olinkin tainnut lyödä koko käteni lasiin, sillä koko kyynärvarteni oli täynnä haavoja, joiden sisässä oli lasinsiruja. “Auts”, parkaisin, koska kipu ylsi nyt jo aivoihini. “Sitähän minäkin”, Ginny valitti ja pääsimme lopulta perille. Matami Pomfrey sai kun saikin kaikki sirut käden käänteessä pois ihostani, mutta olin menettänyt aika paljon verta. Minun piti jäädä yöksi. Hmp.

Ginny ei poistunut viereltäni kun matami Pomfrey laittoi siteen käteeni. Minä puin nopeasti yöpaitani ja sujahdin typerään vuoteeseen. Ginny istui vuoteelleni ja silitteli kättäni hajamielisesti. ”Olen miettinyt mitä sanoit”, hän kuiskasi minulle. ”Mitä?” kysyin. Olin aivan uponnut ajatuksiini. ”Sitä Potter juttua.”
”Jaa sitä. Mitä siitä.”
”Taidan jättää hänet rauhaan. Olla vain ystävä.”
”Minun pitäisi olla pahoillani, koska et saanut häntä, mutta jos hän ei ole vielä huomannut sinua niin hän ei ansaitse sinua ollenkaan.”
”Kiitos.” Silitit lisää kättäni. Se tuntui uskomattoman hyvältä.

”Potilas tarvitsee lepoa!” matami Pomfrey tuli valittamaan Ginnylle. ”Minua hän nyt tarvitsee”, Ginny vain ilmoitti. ”En halua jäädä yksin”, valitin. Pomfreyn ilme oli aika närkästynyt, mutta hän antoi periksi. ”Kiitos”, kuiskasin Ginnylle. ”Mitä vain vuoksesi”, hän sanoi ja hänen kätensä siirtyi silittämään hiuksiani.

Olin varma, että jos en olisi halunnut Dracoa, olisin voinut ottaa Ginnyn. Parhaan ystäväni. Hän oli kaunis ja ihana. Hän välitti minusta todella. Yllätin itseni ajattelemasta, että miltähän hänen huulensa - jotka olivat kauneimmat ja pehmeimmän näköiset huulet, jota olin ikinä nähnyt - mahtaisivat maistua minun huuliani vasten. Naurahdin hiljaa mielessäni. Hän on paras ystäväni! Mitä oikein ajattelinkaan.

Tunsin Ginnyn siirtyvän hieman. ”Älä mene”, kuiskasin hiljaisuuteen. En halunnut jäädä yksin keskelle painajaisia. ”Minun täytyy höpsö”, hän naurahti ja hipaisi sormellaan nenääni. ”Jää”, pyysin anellen. En voinut jäädä yksin, en nyt. Minä tarvitsin Ginnya. Olin melkein riippuvainen hänen seurastaan nyt. ”Hyvä on minä jään. Tee tilaa.”

Siirryin vaivalloisesti kipeän käteni kanssa ja tunsin hänen siirtyvän viereeni. Tunsin hänen painonsa pienellä sängyllä. Tunsin hänen lämpönsä, hän suorastaan hehkui sitä. Haistoin hänen ihanan tuoksunsa ja maistoin hänen makean makunsa vierelläni. Halusin palavasti kietoa käteni hänen ympärilleen. Niin myös tein. Laitoin terveen käteni hänen ympärilleen. ”Kiitos kun olet siinä”, kusikasin hänelle. Hän käännähti ympäri ja katsoi minua suoraan silmiin.

Katsoimme siinä hetken toisiamme. Hän kohotti kätensä ja siirsi hiussuortuvani korvani taakse. ”Mitä vain vuoksesi”, hän kuiskasi. Hän hipaisi sormellaan poskeani ja hymyili kauniisti. Minä soin hänelle hymyn ja hän sulki silmänsä. Peitti ne, joten en enää voinut katsella hänen kauniita, pähkinänruskeita silmiään. Kuuntelin hänen tasaista hengitystään ja suljin silmäni. Näin sen piti olla. Tällaista elämäni piti olla. Levollista nukkumista hänen vierellään.

Leijuin rauhalliseen painajaisettomaan uneen. Siihen oli levollista ja turvallista nukahtaa. Kuuntelin Ginnyn tasaista hengitystä ja haistoin vain hänen sukulaisen tuoksunsa.

Jatkuu...

Kommentteja?

Ps. Jos ette vielä huomanneet, niin kerron nyt tässäkin, vaikka se saattaa kuulostaa jankkaukselta Kirjoitin ykkösen uusiksi

[Resonanssi]

ihania nuo riidat, miten Ginny ja Amy suuttuvat ja sopivat.

aloin olla korviani myöten Pimennon akkaa
täynnä

Punurmio ja Pimento kohdista pidin eniten.
mutta onko Amy muuttumassa samanlaiseksi kuin Voldemort? oli muuten tosi mielenkiintoista kun Punurmio ennusti, hmm...tästä tulee tosi jännää.

Amyn ajatukset ovat joka kerta tosi kivoja ja pidän siitä miten huonolla tuulella hän nyt oli.
sillä hänen ajatuksensa tekivät tästä hauskan.

kun Amy teki tehtäviä Punurmion tunnilla niin ne kysymykset ja vastaukset, etenkin vastaukset olivat ehdottomasti lempikohtani

[Lauranood]

Korjasin.
Kiitos Resonanssi, koska jälleen luit ja kommentoit Vastaankin nyt pariin kohtaan!
Tuosta onkos Amy muuttumassa rakkaan Voldemme kaltaiseksi jutusta, ehkä hieman, onkos se hyvä vai huono asia? Se nähdäänkin sitten paremmin ensiluvussa
Ja Amyn päässä kuhisee ja ajattelinkin, että olisi mukavampaa kirjoittaa hänen näkökulmastaan kuin jonkun sivullise, joka ei pääse hänen mielenkiintoisen pääkoppansa sisään.
Ihanaa jos pidit siit' kohdasta, sillä etin sen hetken mieliotteissa ja olin kyllä itsekkin siihen lopulta aika tyytyväinen.
Ginnyllä ja Amylla tulee muuten vielä pari riitaa, ainakin olen suunnitellut niin tähän. Se jää nähtäväksi, että miten niistä sitten selvitään.
Toivottavasti tästä nyt tulee sinun mielestäsi niin jännä kun minä toivon siitä tulevan.

Tämä on muuten ensimmäinen tälläinen seikkailu-tyyppinen ficci, joten en tiedä miten se nyt onnistuu. Toiovotaan sormet ristissä hyvää tarinaa.

~Lauranood kuittaa

[Lauranood]

Luku kuusi
Orpo ja vaarallinen

Avasin silmäni ja tajusin, etten ollut nähnyt painajaisia. Kättäni kivisti oudosti ja huomasin olevani, sairaalasiivessä aivoni eivät toimineet ollenkaan. Yritin muistella miten olin sinne päätynyt.

Kuulin käärmeen vastaavan.
Olin vessassa.
Katsoin itseäni peiliin ja näin sen, silmäni olivat tummuneet ja punainen alue oli levinnyt. Kirkaisin kauhusta ja paiskasin käteni vihaisena läpi peilin.
Se särkyi ja sirpaleet työntyivät käteeni.
Veri tippui lattialle ja tuhri vaatteeni.
Päästin Ginnyn sisään.
Me menimme sairaalasiipeen.
Minut hoidettiin.
Hän jäi viereeni nukkumaan.

Muistin eilisen ja käännähdin. Näin nukkuvan Ginnyn. Hän hymyili ja tuhisi onnellisena. Hänen hiuksensa olivat söpösti pörröllään. Hänen toppinsa olkain oli valahtanut olkapään yli. Hän näytti niin suloiselta, että nousin mahdollisimman varovasti. Etsin vaatteitani lattialta, mutta kyllästyin lopulta ja päätin mennä makuusaliin pukemaan. “Ginny, haluatko nousta jo?” kysyin naurahtaen tuhisevalta ystävältäni.

Ginny avasi silmänsä hitaasti ja katsoi minuun. “Ilonpilaaja”, hän mutisi, mutta nousi ylös. “Häivytään ennen kuin…”, lauseeni jäi kesken, koska matami Pomfrey rynnisti sisään. “Minne matka?” hän kysyi vihaisena. “Vaihtamaan vaatteet”, ilmoitin. “Minun potilaani eivät lähde minnekään ilman minun lupaani. Ja neiti Weasley, mitä te teette siinä?” Ginny tirskahti hieman. “Öh, nukun. Ainakin luulisin niin”, hän ilmoitti.

Pomfrey katsoi meitä oudosti ja totesi sitten: “Sinun kuuluisi nukkua makuusalissasi.”
“Päätin, että Penelope ja Sindy, jotka olisivat ärsyttäneet minut kuoliaaksi, haluavat pitää vielä päänsä, joten nukuin täällä.” Meinasin revetä nauruun kuvitellessani pienen ja hontelon Ginnyn yrittävän repiä Penelopen päätä, joka oli häntä päätä pidempi. Se sai minut väkisinkin nauramaan.

Otin kasvoilleni kuitenkin sen ällöttävän imelän herttaisen, kiltintytön hymyn. “Kiltti matami Pomfrey, saammehan me jo poistua sairaalasiivestä”, kysyin oikein herttaisella äänellä. Ginny takanani meinasi tukehtua nauruunsa. Potkaisin häntä sääreen. Hän ei nyt saisi pilata tätä. Hänhän se oli minut tänne raahannutkin. “No kätesi on luultavasti jo kunnossa, anna vilkaisen sitä. Sitten voitte mennä”, hoitaja lupasi.

Pystyin vain vaivoin estämään voitonhymyä karkaamasta huulilleni. “Kiitos”, sanoin ja ojensin käteni tutkittavaksi. Lopulta pääsimme pois. Minä kannoin vaatteitani kainalossa ja kävelin kohti makuusaleja. Aamiainen oli ilmeisesti jo alkanut, sillä meitä vastaan käveli monia Rohkelikkoja ja Puuskupuheja ja jopa muutama Korpinkynsi.

Ihmettelin kovasti, että miten Luihuiset olivat päätyneet tähän kerrokseen. Katselin ohi kulkevia Luihuisia ja he katselivat upeaa vaatetustani. Tunsin punastuvani. Olin yöpaita päällä koulun käytävillä. Minä se ehdin puuhata kaikenlaista. Vielä oli kolme vuotta koulua jäljellä, mitäs typerää minä sinne keksisin?

Ja kuten aina minun tuurillani, tänäänkin Malfoy käveli ohitsemme. Hän oli tosin ainoa joka pysähtyi. Punastuin entistä syvemmin. “Miksi sinä tuollaisena käytävillä kuljet?” hän kysyi hölmistyneenä. “Koska tulen sairaalasiivestä”, vastasin punastellen. Draco näytti hölmistyneeltä ja suloiselta. “Miten sinä sinne päädyit?” hän kysyi. Pari hänen ystävistään näytti siltä, että mennään jo Draco!

Katsoin Dracoa, oliko hän oikeasti huolissaan minusta? Kasvoillani saattoi olla aika epäuskoinen ilme, joten suljin suuni, jonka olin unohtanut raolleen. Nojauduin taaksepäin ja katsoin Dracoa, kuin miettien mitä vastaisin. “Minä… Siihen meni pari lasinsirua”, totesin hieman muutellen totuutta. Hän kohotti kulmiaan, mutta Pansy alkoi näyttää jo niin kypsältä, että Luihuset poistuivat.

Punastuin aika rajusti ja tunsin vaatteet kasvojeni eteen. Lähdin sokeana pujottelemaan läpi ihmisten, jotka olivat menossa aamupalalle. Kun pääsimme oleskeluhuoneeseen melkein juoksin makuusaliimme. Hitto sentään! Olin aivan punainen. Kikatteleva Ginny tuli perässäni.

“Lopeta! Älä jaksa nauraa, minulla on ihan tarpeeksi punainen naama muutenkin!” karjaisin. Ginny lopetti nauramisen. “Amy, oletko kunnossa?” hän kysyi. Katsoin häneen vihaisesti. “Kuinka niin muka?” kysyin, todella vihaisena. Miksi olin niin vihainen? Ginny oli aina tuollainen.

“Amy, onko kaikki hyvin?” Ginny kysyi ja hänen äänestään kuului pelko. Pelkäsikö minun paras ystäväni minua? “Hitto, anteeksi Ginny!” kiljaisin ja pomppasin sängylleni. Hautasin kasvoni tyynyyn ja tunsin poskieni punotuksen. Olin huutanut Ginnylle, mutta miksi? Ei hän tehnyt minulle yhtään mitään! Mikä minulla oikein on?

Tunsin Ginnyn istuvan sänkyni laidalle. “Amy, kaikki ei taida olla okei vai?” hän kysyi, Pudistin päätäni. “Minulla on joku ongelma”, sanoin ja kohotin hieman kasvojani tyynystä. “Olet ihan kamalan hermona nykyään”, hän totesi. “Kiitti.” “Kerroin vain totuuden.” Nyökkäsin.
“Se taitaa olla totta.”
“Taitaa?” Viskasin häntä tyynylläni. “Vaihdan vaatteet niin mennään syömään!” huusin ja pomppasin sängyltä.

“Päät kiinni, jotkut yrittävät nukkua!” kuului Penelopen mutinaa yhdestä vuoteesta. Kaikki muut olivat jo menneet, mutta PenPen raukka vain nukkui. Vinkkasin Ginnylle silmää ja me molemmat pukeuduimme nopeasti. Hän suoristi harmistuneen näköisenä ryppyyn mennyttä viittaansa. “Eikö me herätetä Penelopea?” hän kysyi ilkikurinen virne kasvoillaan.
“Ei tietenkään, hänhän tykkää leikkiä, että porukat ovat jo menneet”, ilmoitin myös aika ilkeästi hymyillen. Ennen en olisi tehnyt mitään tällaista. Mikä minuun oli mennyt? No ihan sama.

~***~

Sindy katsoi meitä kun saavuimme pois ruokalasta. Hän seisoi odottamassa jotakuta ruokalan ovilla. Hän lähti kävelemään kohti. Odottiko hän meitä? Tunsin Ginnyn jännittyvän vieressäni. Hän inhosi Sindyä vielä enemmän kuin minä. “Missä PenPen on?” Sindy osoitti sanansa minulle. “Hänkö? Hän lähti ennen meitä makuusaleista”, ilmoitin.

Sindy katsoi meihin melkein loukkaantuneena. “Hän sanoi, että syö kanssani tänään!” hän kirkaisi. Meinasin nauraa hänen ilmeelleen, mutta onnistuin kuin onnistuinkin taitelemaan kasvoilleni myötätuntoisen ilmeen. “Se on takuulla se Jasper, hän on takuulla hänen kanssaan kuhertelemassa jossain”, Sindy vaahtosi itsekseen. Kiitin häntä mielessäni.

“Mutisiko hän jotain Jasperista odottamassa poistuessaan?” kysyin Ginnyltä ja vinkkasin hänelle huomaamattomasti silmää. Hänen silmiinsä syttyi halu kostaa ne kaikki nöyryytykset ja varsinkin eilinen väliemme rikkominen Penelopelle. “Kyllä vai, jotain sellaista kun: ‘Hitsi Jasper odottaa jo, ei Sindis kai suutu’.” Sindis? Meinasin revetä.

Sindy kivahti kiukusta. “Hän saa maksaa tästä!” Sitten hän juoksi loukkaantuneena pois. “Sinustapa on oikea piru tullut Amy”, Ginny sanoi minulle. Hymyilin, mutta sisälläni kiehui. Miksi olin tällainen? Ei se ollut minun tapaistani. Kasvoilleni ilmestyi taatusti huolestunut ilme, mutta lähdin kävelemään kohti muodonmuutosten luokkaa. McGarmia ei antaisi myöhästymistämme anteeksi.

Ehdimme tietenkin ajallamme, mutta olin silti huolestunut, omasta käytöksestäni. Mielessäni kiehui ja tunsin itseni niin pahaksi, miksi olin tällainen? Muistoja, joita en halunnut muistaa, tulvi mieleeni. Ne kaikki helvetin päivät. Ne, jotka olin juuri tällainen, paha ja tunteeton. Melkein tapoin jo Ginnynkin.

“Ei minun tarvitsekaan.”
“Mitä?”
“Sinä teet sen puolestani.”

Violetti valo tunkeutui huoneeseen ja täytti sen kylmällä ilmalla. Olin varma, että tytöt heräisivät, mutta jokainen jatkoi untaan. Kaikki kynttilät sammuivat ja kylmyys kietoi minut sisäänsä. Se vavisutti minua ja sai minut tuntemaan itseni niin… pahaksi. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. Minä kuolisin! Olin siitä varma. Pääni halusi haljeta. Halusin kiljua, mutta totesin sen mahdottomaksi.

Minä en voinut paeta, olin sidottu siihen hetkeen kun avasin tuon helvetinkirjan. Ei, minä olin sidottu siihen jo ennen kun avasin sen, en tiedä miten, mutta jotenkin. Yritin työntää outoa tunnetta pois, yritin jopa ravistella, mutta mikään ei toiminut. Se sitoi minut sisäänsä. Ihan kuin jokin, joku, yrittäisi tunkeutua mieleeni. Hallita kehoani. Yritin kiljua, koska pääni halusi haljeta, mutta inahduskaan ei karannut huuliltani.

Sitten oli rauhallista. Mieleni lepäsi. Rojahdin pöydälle ja luulin kuolevani, niin inhottava oli sen hetkinen tunteeni. Makasin hetken liikkumatta, mutta sitten kuulin äänen päässäni, se komensi minut liikkeelle. “Nouse ylös, minä johdatan sinua kyllä.” Tottelin ääntä sokeasti.

En tiedä miten, koska en tajunnut kulkeneeni sit matkaa, päädyin tyttöjen vessaan. Vessaan, jossa Myrtti kummitteli. “Käske häntä poistumaan, hän on tiellä.”
“Häivy!” kuulin äänen karkaavan huuliltani. Halusin painaa käteni suuni eteen, mutta voima esti sen. Kasvoilleni karkasi ilkeä hymy. Halusin pyyhkiä sen pois huuliltani, mutta se oli mahdotonta, olin tuhon oma!

“Neiti McVanger!” kuulin McGarmiwan huudon korvani juuressa. Säpsähdin ja katsoin häneen. “Anteeksi, unohduin muistelemaan… En mitään, anteeksi”, mumisin. Hän loi minuun läpitunkevan katseen. “Minun tunnillani ei muistella, mitään!” hän totesi ankarasti ja poistui. Hymyilin haikeasti hänelle. Mielessäni muhi vieläkin nuo vanhat ja kipeät muistot, ne jotka repivät haavat auki.

Ihmettelin, miten Ginny oli pysynyt ystävänäni, kaiken tuon jälkeen. “Mitä sinä mietit?” kuulin hänen äänensä. Niin lämpimänä, niin ystävällisenä. Minun rakkaani, ystäväni äänen. Ginnyn. Hän oli minulle kaikki. Hän tuki ja suojeli minua aina. Hänen menettämisensä olisi kamalaa. Mieleeni ajautui kuva Dracosta. Ginny oli ainoa, joka todella tiesi epätoivoisesta rakkaudestani poikaan.

Sitten muistin, että Ginny odotti edelleen vastaustaan. “Mietin…” Niin voisinhan minä sen hänelle kertoa vai mitä? Hän oli paras ystäväni. Hän oli antanut minulle anteeksi. Minä saatoin jopa rakastaa häntä, liikaa. Miksi siis salata noin mitätön asia häneltä? Vain muutama ajatusta, jotka hänellä oli oikeus tietää. “Minä ajattelin ensimmäistä vuottamme”, kerroin. Ginny kohotti kulmiaan.

“Miksi sinä sitä mietit?” hän kysyi. “En ole vielä varma, ehkä etsin vastausta, johonkin”, tunnustin. Ginny nyökkäsi, mutta loi minuun vielä huolestuneen katseen. Ei minulla ollut mitään hätää! Vai oliko sittenkin? Oliko minulla jopa mielenterveydellisiä ongelmia? Se oli mahdollista, sillä minähän olin hieman liian hermona, koko ajan.

“Ginny, et kai sinä ole oikeasti minulle enää yhtään katkera siitä kaikesta?” kysyin hieman nolona. Miksi kysyin sitä vasta nyt? Olin aika typerä. Ginny katsoi minuun. Hän katsoi minua suoraan silmiin. “Amy, yksikin syy, miksi minä olisin katkera, sitten lupaan miettiä uudelleen. Älä koskaan epäile minun ystävyyttäni sinua kohtaan.” Hymy kaartui väkisinkin huulilleni. “Minulla ei ole syytä ja vaikka olisikin, olisit viimeinen henkilö, jolle haluaisin kertoa sen, koska silloin menettäisin sinut.” Hän loi minulle hymyn ja keskittyi taas tuntiin.

Minä en vain voinut keskittyä tähän tuntiin. Minä tiesin vallan mainiosti yhden syyn, miksi Ginny voisi olla katkera, jopa vihata minua. Olin lavastanut hänet syylliseksi. Meinannut pilata hänen elämänsä. Olin hirveä! Ja hän vielä mietti muka syitä? Eikö hän oikeasti ollut katkera siitä?…

Katselin yhtä vesihanaa, siinä oli käärmeen kuva. “Anna minä.” Kuulin suustani tulevan sihinää kun sisälläni oleva Tom puhui. Hana siirtyi syrjään ja paljasti valtavan putkiston. “Mene.” Kirkaisin, minähän en tuonne menisi! En menisi. “MENE!” Ja niin, sinne meni se, tuonne-en-mene-juttu. Minä hyppäsin valtavaan putkeen.

Suljin silmäni kauhun vallassa. En halunnut nähdä lähenevää kuolemaa. Se odottaisi minua kun paiskautuisin suoraan maahan tämän putken jälkeen. Kun putki sitten loppui, en kuollutkaan. Se tuntui jotenkin taianomaiselta. Olin vieläkin elossa, mutta kuinka kauan?

Kuljin läpi saastaisten käytävien ja päädyin kammioon, jossa oli valtava patsas. “Salazar Luihuinen”, kuulin äänen päässäni ja se sama lause karkasi pienenä kuiskauksena minunkin huuliltani. Kävelin vain lähemmäs ja katsoin patsasta. Mies oli vanha ja parrakas, mutta silti vain patsas. Tältäkö oli mahtava Salazar Luihuinen näyttänyt? Katsoin patsasta varmaan monttu auki, edes tajuamatta sitä.

“Kutsu häntä!” Öh, miten? Teki mieleni kysyä, mutta sanat ilmaantuivat jo mieleeni ja kuulin itseni puhuvan niitä: “Puhu minulle Luihuinen! Nelikosta mahtavin!” Jos ollaan tarkkoja, minä sihisin, mutta uskoin sen johtuvat Tomista. Hän pisti minut sihisemään ja tekemään kaikkea outoa ja pukittavaa. Voi kunpa en olisi koskenut siihen kirjaan!

Luihuisen suusta tuli valtava käärme. Halusin kirkua ja juosta pakoon, mutta on pakko myöntää, etten tehnyt kumpaakaan seisoin vain ja tapitin käärmettä. Käärme varoi katsomasta minua. Miksi? “Basiliskini”, kuulin itseni sihisevän ja kääre tuli lähemmäs. Nostin käteni, mutta yritin laskea sen heti. “Silitä sitä!” Joten minä silitin. Kohotin jälleen käteni ja annoin sormieni liukua sen suomuilla. Hyi ällöttävää!

“Mene, kosta niille saastaisille kuraverisille!” kuulin itseni sihisevän. Yritin hakata päätäni ja kiljua, että EI, ei, ei, tämä on väärin, mutta minä vain seisoin paikallani ja katsoin käärmettä. Jälleen tunsin hymyileväni. Halusin lopettaa sen, mutta en voinut. Helvetin helvetti, kun olin sekaantunut siihen paholaisenopukseen. Pitää käskeä Ginnyä hävittämään se. “Ei, ei. Unohda mokomat ajatukset!” Joten minä unohdin.

Tunsin liikkuvain ja pian olinkin jo makuusalissamme. Vaihdoin yöpaidan ja laskeuduin sänkyyni suljin verhot ja painoin pääni tyynyyn. Tunsin taian painon katoavan yltäni mieleni teki itkeä, huutaa ja kertoa Ginnylle, että minut pitäisi tappaa ja päiväkirja hävittää, mutta en jaksanut. En voinut liikahtaakaan, joten minä painoin pääni lujemmin tyynyyn ja nukahdin.

Kohdistin katseeni juuri parahiksi tunnin loputtua. Pääsin vapaaksi muistoistani, mutta en tiennyt vieläkään mitä hain. En ollut aivan perillä siitä, mutta kaikki ajallaan. Nyt seurasin vain Ginnyä, joka veti minua hihasta, koska askeleeni olivat hänestä liian hitaita. Tunsin liikkuvani ja pian olimmekin jo taikakausienhistorian tunnilla.

Tämä olisi oiva paikka uneksia, mutta oliko minusta siihen? Jo nyt muistot olivat syöneet mieleni. Upottaneet minut epätoivoon ja suruun. Pitäisikö minun antaa muistoilleni valtaa? Upota niihin ja etsiä se mitä etsin? Olin aivan selvästi tulossa hulluksi!

Jatkuu...

Kommentteja?

Hyvää juhannusta kaikille!

[Resonanssi]

hei, tää löi kaikki odotukseni olemalla vielä parempi kuin uskoin.
ja taas

en tiedä mitä sanoisin  ettei joka kommentista tule samanlainen.

vaan tuo miten Amy muistelee saa mut täysin valtaansa, se on upeaa.
ja pidän valtavasti siitä ideasta että se on juuri Amy joka avasi salaisuuksien kammion. (etten vain olisi jo sanonut tuota?)

kuoleeko täsä enemmän verenpettureita ja kuraverisiä, eipäs kun jästisyntyisiä?
tosi jännä, kun tätä luen niin eipä todellakaan tule aika pitkäksi.

voin vain kuvitella luihuisten ilmeitä kun Amy hilluu käytävillä yöpaidassa
vaan Dracoa ei haittaa...

[Lauranood]

Resonanssi Kiitos jälleen sinulle. Ihanaa jos pidät siitä. Pitäähän Amylla joku synkkä salaisuus olla Jjaaa, saas nähä moniko jästisyntynen nyt kärsii. Ihanaa, jos ei käy aika pitkäksi, katsotaan saanko ihanasta kommentistasi voimaa ja inspistä Juu, eihän sitä Dracoa haittaa, mutta niitten kahen tie on todella piikkinen, saa nähä saakohan ne koskaan toisiaa...
Enempää en paljasta

Pahoittelen, koska uusia lukuja ei ole näkynyt, mutta syy on kadonneen inspikseni, jonka yritän löytää. Olen potkinut itseäni hieman tänään takamukseen ja saanut jopa jotakin aikaiseksi ! Viivästymisen syynä on myös ystäväni, jota en millään viitsinyt päästää kotiin, vaan joka viipyikin meillä hieman ajateltua pitempään  Mutta nyt hän on jo kotiutunut ja voin taas viettää aikaa omalla ihanalla koneellani, joten katsotaan mitä saan aikaiseksi, onhan tässä koko yö aikaa

~Lauranood

Taisinkin jo lähettää sen betalleni kun sain väsättyä kokoon. Katsotaan nyt milloin se vain tulee

[Lauranood]

A/NOlenkin näköjään edennyt jo seitsemänteen lukuun asti. Ajattelin kysyä, että montako lukua haluatte keskimäärin, koska mitä enemmän lukuja jaksatte seurata sitä pitempään voin venyttää näitä muistoja, muuten pitää aloittaa toiminta aika pian Ajattelun tuollaista 15-20 rajalla, miltäs kuulostaa? jaksatteko kuunnella vielä näitä joutavia vai pitääkö siirtyä toimintaan   Toivottavasti pidätte

Seitsemäs luku
Loukattu liekki

Aamulla tajusin mitä olin tehnyt. Puristin päätäni ja nyyhkin hiljaa. Mitä hittoa minä tekisin? Mitä jos joku oli kuollut? Katselin ympärilleni makuusalissa, kaikki nukkuivat. Vedin nopeasti aamutakin niskaani ja juoksin ulos makuusalistani. Oleskeluhuoneessa oli Potter ja Weasley, mitä he tähän aikaan tekivät hereillä?

“Mitä teet hereillä tähän aikaan?” Potter kysyi. “Minäkö? Mitä itse?”
“Höm, me selvitetään vain hieman juttuja.”
“Mitä juttuja?”
“Sitä eilistä hyökkäystä.”
“Mitä hyökkäystä?”
“Missä oikein olit? Norriska kangistettiin!” Tunsin värin pakenevan poskiltani. Norriskan kimppuunko hyökätty? Oliko se minun vikani? Olinko minä lähettänyt baslisikin viattoman kissan kimppuun.

“Ai pitää mennä!” kiljaisin ja juoksin ulos. Hittolainen! Miksi juuri nyt? Minut potkitaan pihalle kun he saavat tietää, että minä lähetin basiliskin! Mitä jos he eivät saa koskaan tietää? Mitä jos minä pakotan basiliskin takaisin ikiuneen ja hankin hoitoa, jotta saan Tomin pois mielestäni?

Se kuulosti erittäin hyvältä. Niin minä päätin tehdä, mutta miten pääsisin basiliskin luo? En minä osannut sitä vierasta kieltä. Kokeilin silti. Se ei auennut. Kokeilin vielä. Mitään ei tapahtunut vieläkään. Poljin jalkaani maahan ja purin alahuultani. Miksen minä osannut? Yritin vielä. Kuvittelin silmieni eteen käärmeen. Suljin silmäni, jotta kuva olisi aidompi. “Aukene”, minä sihisin. Kiljaisin melkein onnesta. Sain sen auki!

Hyppäsin putkeen ja laskin sen alas. Purin huultani, jotta en kiljuisi ääneen. Kävelin, oikeastaan juoksin, tutun reitin läpi käytävien ja saavuin kammioon. Huokaisin ääneen ja katselin varautuneesti ympärilleni. Ei ketään. Olinko turvassa?

Tunsin ajatusteni leijuvan sekaisesti päässäni. Olisin pulassa, jos joku olisi seurannut minua. Olisin pahemmassa kuin pulassa, jos joku olisi loukkaantunut. Mitä minulle oli tapahtumassa? Miten pääsisin eroon Tomista? Miten saisin mieleni vapaaksi hänen pakottavista käskyistään? Olisinko enää ikinä oma itseni? Kyynel vierähti poskelleni. Halusin olla taas se iloinen ja huoleton Amy.

“Amy, Amy, opettaja esitti sinulle kysymyksen”, Ginny supatti korvaani ja havahdutti minut. “Ai, mitä?” kysyin hiljaa. Ginny katsoi minuun paheksuvasti. “En minä mitään kuunnellut”, hän totesi ja käänsi katseensa pois silmistäni. Mitä niistä kuvastui? Pelko? Katkeruus? Kaikki niiden muistojen aiheuttama tuska ja se kaikki pelko joka kietoi minut valtaani ensimmäisenä vuotenani.

“Niin opettaja?” kysyin ja käänsin vastahakoisesti katseeni häneen. Mieluummin olisin tuijottanut Ginnyn kaunista takaraivoa loputtomiin. Tajusin taas ajattelevani Ginnya ja sitten Dracoa, voi miksei elämä voi olla helppoa? Oli vaikeaa rakastaa ystäväänsä ja samalla vihollistaan. Pudistelin surullisena päätäni. Opettajan kysymys oli mennyt jälleen ohi.

“Anteeksi en vieläkään kuullut”, ilmoitin ja katsoin opettajaa anteeksipyytävästi. Hän tosin näytti närkästyneeltä. “Tunneillani ei nukuta neiti…!” opettaja kivahti. Meinasin naurahtaa oliko opettaja ikinä edes huomannut kysyä nimiämme? “Kirjoittaisin sinulle jälki-istunto lapun, jos olisit tehnyt jotain vielä pahempaa”, hän ilmoitti.

“Tai jos hän osaisi kirjoittaa”, Ginny kuiskasi korvaani. Se sai minut tyrskähtämään. “On vaikeaa kirjoittaa, jos ei pysty pitämään kynää kädessä, koska se menee suoraan käden läpi”, kuiskasin vastaa. Se sai Ginnyn tyrskähtämään. Opettaja loi häneenkin halveksivan katseen. Ginny irvisti minulle.

Pakkasimme laukkumme ja lähdimme luokasta. “Kauanko jaksat vielä pidätellä?” kysyin. Ginny katsoi minua täydellisen ihmeissään. “Siis mitä?” Tyrskähdin hänen typerää äänensävyään. “Kikatus kohtausta”, totesin ja katsoin häneen pitkään. Mutristin huuliani ja otsani meni kurttuun. Se oli Ginnylle liikaa, hän alkoi kikattaa. “Viimeinkin!” huudahdin. Ginny näytti minulle kieltä.

Pian hän huomasi sen pahaksi virheeksi, sillä hän puraisi vahingossa kieleensä kikattaessaan. Ginnyltä pääsi korvia huumaava rääkäisy. “AI HELVETHI MINUN KIELENI!” Painoin käteni suuni eteen estääkseni naurunpyrskähdyksen. Käytävällä kävelevä McGarmiwa loi meihin vihaisen katseen kuultuaan Ginnyn voimakkaan karjahduksen.

Työnsin Ginnyä eteenpäin käytävällä, kauas pois tiukasta tuvanjohtajastamme. “Ajattelit hankkia meidät ongelmiin vai?” kysyin hymyssä suin. “Sinähän sen teit? Sinä minua nauratit”, hän syytti. Eikö hän enää ymmärtänyt leikkiä? Oliko hän sittenkin vihainen minulle? “Ginny älä viitsi, okei?”
“Miksi? Miksi sinä syytät minua kun vika on sinun? Olen niin kyllästynyt!”
“Ginny älä viitsi.”
“Mennään nyt tunnille vai haluatko myöhästyä?”
“Anteeksi Ginny”, kuiskasin, mutta hän ei tainnut enää kuulla.

Päätin odotella hänen leppymistään. Juoksin hänen peräänsä taikaeläintenhoidontunnillemme. Ginny käveli rivakassa tahdissa ja minä jouduin juoksemaan melkein jatkuvasti, jotta pysyisin hänen tahdissaan. Hagrid oli juuri aloittamassa tuntia. Miksi olimme myöhässä tänään melkein jokaiselta tunnilta?

Hagrid opetti nyt kuulemma jokaiselle luokalle jotakin Trensaaleista, minulla ei ollut hajuakaan mitä ne olivat. Me katsoimme Ginnyn kanssa ilmaa ja yritimme kuvitella noita näkymättömiä olentoja. Ne näkivät vain kuoleman nähneet. Me emme pahemmin kuolemaa katselleet. Sen tiesin, että Ginny kuului feeniksen kiltaan. Minua koko touhu ei pahemmin kiinnostanut.

Ei minua kyllä olisi mukaan otettukaan, ei Ginnykään siihen kuulunut, mutta hän sai kuunnella kokouksia oven takaa ja olla päämajassa. Kai se oli siistiä, omalla tavallaan. Minua ei kaduttanut yhtään. Minä sain olla jästiperheeni suojissa, kaukana Voldemortista ja tämän hulluista kuolonsyöjistä. Kieltämättä olisi mukavaa olla jommallakummalla puolella, mutta kiltaan minua ei otettu, enkä usko, että minusta tehtäisiin kuolonsyöjään, joten olen puolueeton.

Puolueetonko? Miksi sitten yritin aikanani tappaa kaikki kuraveriset, tai Ginny yritti, minä määräsin, koska Tom määräsi minua. Nyt ei ollut kuitenkaan aika murehtia mennyttä. Minun pitäisi keskittyä tunneilla jos haluaisin oppia jotakin, mutta voisin mietiskellä vaikka hyppytunnilla, joka minulla on heti ruokailun jälkeen.

Tunnin jälkeen lähdimme yhdessä Ginnyn kanssa ruokailuun. Onneksi hän ei jaksanut vihoitella kauaa. Minusta ei ollut ollenkaan kivaa tapella hänen kanssaan, mutta joskus se oli välttämätöntä. Suurensalin ovilla meitä olivat vastassa Sindy ja PenPen. Molemmat näyttivät vihaisilta.

“Miksi te valehtelitte Sindylle?” PenPen kysyi vihaisena. “Anteeksi Sindis, ei ollut tarkoitus valehdella sinulle”, Ginny sanoi ivallisesti. Sindy meni aivan punaiseksi. “Penelope! Olet kertonut käyttämäsi typerän nimen noille!” Minä ja Ginny katsoimme heitä ihmeissämme. Ginny oli keksinyt typerän nimen omasta päästään. “PenPen ja Sindis eivät taidakaan olla niin kovia kun antavat olettaa”, totesin. “Te ansaitsitte maistaa omaa lääkettänne, älkää sekaantuko minun ja Ginnyn ystävyyteen.”

Penelope ja Sindy marssivat ruokalaan, me menimme heti perässä. Istuimme pöytään Harryn, Ronin ja Hermionen viereen. Ginny halusi jostakin syystä istua melkein aina heidän vieressään. Joskus minun teki mieli muistuttaa, että minulla oli muutakin elämää kuin Potter ja hänen typerät ystävänsä, mutta olin Potterille paljon velkaa. Ginnyn koko hengen. En koskaan unohtaisi sitä.

Harry oli vaaroja uhmaten mennyt salaisuuksien kammioon ja pelastanut sen, minkä minä olin tuhonnut. Ginnyä ei rankaistu, koska hän oli komennuskirouksen alaisena, mutta jos minut saataisiin kiinni, niin kukaan ei voisi todistaa, etten toiminut omasta tahdostani, koska minussa oli jokin toinen kirous, lievempi. Onko mahdollista, että toimin puoliksi omastakin tahdostani?

Se sai minut pelkäämään itseäni. Onko mahdollista, että minä halusin tappaa kuraverisiä? Jos koko juttua ei olisi pysäytetty ajoissa, Tylypahka olisi puhdas heistä, niin pitkälle minun ja Tomin ja Ginnyn työ olisi mennyt. Sen ajatteleminen sai sisälläni kuplimaan, halusinko olla murhaaja? Miksi ajattelin tällaisia asioita?

Söin runsaasti ja lähdin kävelemään kohti oleskeluhuonetta. Minä olin luopunut tähtitieteestä, mutta Ginny ei, joten tämä oli melkein ainoa tunti, jolla olimme erikseen Toinen oli minun numerologiani, jolle hän ei ollut osallistunut. Kipusin muotokuva-aukosta sisään ja menin löhöämään nojatuoliin. Oli ihanaa rentoutua hetki, mutta valitettavasti aivoillani oli vielä paljon mietittävää.

Minun oli viimein käytävä kaikki nämä kamalat muistot läpi, olin pitänyt niitä sisälläni liian kauan. Halusin löytää jotakin, en vain tiedä mitä. Suljin silmäni ja antauduin muistoilleni. Olin halunnut päästä rauhaisaan paikkaan tämän muiston ajaksi, sillä tämä sattui melkein eniten. Minä todella petin Ginnyn, parhaan ystäväni…

Kutsuin basiliskin takaisin. Se ei saisi enää ikinä, ikinä lähteä minnekään. Vapisin pelosta sen mennessä ohitseni. Tiesin basiliskista yhden asian, sen katse tappaa. Suljin silmäni ja kuuntelin. Tunsin käärmeen menevän ohitseni. Tunsin sen koskevan sormiani. Kavahdin inhosta.

Kuulin askelia oven suunnalta. Annoin silti käärmeen mennä takaisin en halunnut tappaa ketään, en varsinkaan jos se olisi puhdasverinen. Ei turhaa verenvuodatusta. Kuulin suun sulkeutuvan. Käärme oli palannut koloonsa. Voisin viimein avata silmäni. Mitä minä tekisin tunkeilijalle? Hän voisi paljastaa minut opettajille. “Amy?” kuulin kysyvän, pelottavan tutun äänen.

Silmäni räpsähtivät auki. “Ginny!” huudahdin hädissäni nähdessäni tutun hahmon lähestyvän minua. Ginny käveli epäröivin askelin kohti minua. “Amy, mitä sinä olet tehnyt?” hän kysyi peloissaan. Kunpa voisinkin vastata, että en mitään, mutta ei. Minä en voisi sanoa yhtään mitään. Ginny vihaisi minua jokaisen sanani jälkeen vain enemmän.

Tom oli palannut, tunsin punaisen alueen silmissäni laajenevan pelottavasti. Tunsin kasvoilleni muodostuvan murhanhimoisen hymyn, joka ei ollut minun. Se ei kuulunut lempeisiin lapsenpyöreisiin kasvoihini, mutta silti se oli siinä, minun kasvoillani. Irvistelemässä parhaalle ystävälleni.

“Komenna hänet!” Mitä hittoa? En ikinä! Tunsin käteni liikkuvan kaapuni taskuun. Yritin ottaa sitä pois, mutta en voinut. Tunsin sormieni puristuvan taikasauvani ympärille. Halusin käskeä Ginnyä pakenemaan. Juoksemaan kauas, mahdollisimman kauas ainakin minusta. Pidättelin jo itkua tuntiessani huulieni liikkuvan Tomin tahdon voimasta.

“Helpotat työtäni”, kuulin äänestäni julmemman version sanovan. Pääni sisällä kiljuin: “Ginny juokse, juokse!” mutta mitään ei tullut ulos. “Älä viitsi olla lapsellinen. Nyt et joudu itse syntipukiksi.” Tom naurahti päässäni. Halusin hänet pois sieltä. Miksei Ginny juossut? Osoitin häntä sauvallani, kasvoillani typerä virne ja hän seisoi paikallaan! Kuinka typerä ihminen voi olla?

“Komenna hänet!” Yritin purra huuliani yhteen, mutta taika oli liian vahva ja minä olin vain heikko pikkutyttö. Mitä minä olin vastustamaan Tomia. Tunsin taas huulieni liikkuvan. Tunsin hieman verta suussani. Huuleni olivat raastautuneet rikki minun repiessäni vastaan ja samalla niitä auki. Ne vuosivat verta, mutta kukaan ei välittänyt. Kukaan ei piitannut.

“KOMENNU!” huusin julmalla äänellä. Halusin kiljua, halusin huutaa, halusin suojella Ginnyä, en vahingoittaa häntä. Näin Ginnyn jähmettyvän. Näin huulien vääntyvän irvistykseen. Hän oli tuskissaan. Huulten välistä karkasi muutama inahdusta kun hän yritti taistella loitsuani vastaan.

Näin hänen silmiensä pupillien ensin laajenevan kauhusta, pelosta ja kivusta. Sitten ne pienenivät liian pieniksi, melkein ilkeän näköisiksi. Lopulta ne palasivat normaaliksi. Hänen sisäinen taistelunsa pysähtyi. Näin kasvojen palaavan peruslukemille, mutta silmät olivat tyhjät, elottomat.

Kävelin hänen luokseen. Minä pelkäsin. “Anteeksi Ginny”, kuiskasin hiljaa ja pieni kyynel karkasi poskelleni. Mitä minä olin tehnyt? Parhaalle ystävälleni! Tunsin itseni hirviöksi. Miksi, miksi minä koskaan avasin sen samperin päiväkirjan? Miksi laskin kynäni paperille ja piirsin kirjaimet? Miksi tuhosin elämäni?

Raahasin Ginnyn ylös salaisuuksien kammiosta,. Tupsahdimme vessaan ja minä laskin Ginnyn lattialle. Päässäni huimasi. Minulla oli paha olo. Näköni alkoi sumentua. Päässäni jyskytti, olo oli kuin krapulaisella. Olo oli mitä helvetillisin.

Ennen kun huomasinkaan, olin polvillani lattialla. Tunsin kylmä kiveä käsiäni vasten. Halusin oksentaa, mutta en saanut mitään ulos kurkustani. Menetin värinäköni ja päässäni pyöri holtittomasti. Tunsin kylmän tuskanhien valuvan selässäni. Polvet ja kädet pettivät allani ja sain viimein painettua poskeni viileään lattiaan. Huokaisin onnesta ja kaikki pimeni.

Avasin silmäni ja vilkuilin ympärilleni. Olin yksin. Pyyhin kyyneleet pois poskiltani ja hiet otsaltani. Muistin sen kuin eilisen. Kuinka kylmä lattia vasten poskeani oli kuin vesisangollinen helvetinliekkien keskellä. Täydellinen pelastus. Tajuttomuus se vasta ihanaa oli ollutkin. Loputonta rauhaa. Ei ajatuksia, ei pelkoja. Vain raukeaa hiljaisuutta.

Istuin hiljaa ja katselin liekkeihin. Toivoin, että voisin tanssia yhtä huolettomasti kuin ne. Minun oli kylmä ja pian alkaisi pimeydenvoimilta suojautumisentunti ja minua alkoi yhtäkkiä väsyttää ihan kamalasti. Haukottelin makeasti ja tartuin laukkuuni, joka makasi nojatuolin vieressä. Heitin sen olalleni ja lähdin kohti luokkaa.

Ginny otti minut kiinni puolivälissä käytävää. “Kävin etsimässä sinua oleskeluhuoneesta”, hän ilmoitti. “Päätin olla kerrankin ajoissa”, totesin. “Ei, kun sinä olet myöhässä ja opettaja lähetti minut”, Ginny ilmoitti pahoittelevasti. “MITÄ?” kiljaisin ja lähdin juoksemaan. Ginny tuli hihittäen perässä. “Mikset herättänyt?” kysyin juostessani. “En nähnyt sinua missään”, hän selitteli.

Olinko minä muka niin piilossa siinä nojatuolissa? Ilmankos koko huone olikin tyhjä, tunnit olivat jo alkaneet. Koputimme luokan oveen ja sammakko pyysi meidät sisään. Kipitimme paikallemme. “Ensikerralla, etsit paremmin”, sihahdin Ginnylle. Hän kohautti olkiaan ja katsoi opettajaa.

Minun teki kamalasti mieli kuristaa hänet. Hän kohautti vain olkiaan minun kouluarvosanoilleni. Puristin käteni nyrkkiin ja kuuntelin kyllästyneenä opettajan pitkästyttävää saarnaa. Hän sepitti jotakin ensivuodet V.I.P-kokeista, mutta minä vähät välitin. Hyvä jos selviäisin edes tästä vuodesta.

Kun tunti loppui olin kuolla väsymykseen. Nojasin käsiini ja silmäni painuivat väkisinkin koko ajan kiinni, vaikka kuinka yritin pitää niitä auki. “Neiti McVanger jää varmasti selittämään miksi myöhästyi tunniltani”, sammakko komensi lapsekkaalla ja ärsyttävän kimeällä äänellään. Huokaisin ja marssin hänen pöytänsä eteen Ginny kädessäni roikkuen.

“Neiti Weasley voi poistua”, sammakko ilmoitti. “Ei voi”, Ginny valitteli.
“Menehän jo.”
“En voi.”
“Mikset muka?”
“Amy saattaa eksyä matkalla.”  Minulla oli siinä kyllä pokan pitämistä. Ginny selitteli opettajalle, etten osannut vieläkään liikkua linnassa.
“Voit silti mennä, eiköhän Adriella pärjää.” Minä irvistin. Tiesin, ettei Pimento voisi koskaan kuulua lempi opettajiini ja siinä tuli viimeinen tarvittava todiste. Kivat opettajat käyttivät lempinimeäni.

Sammakko ei oikein tykännyt siitä, että Ginny ei lähtenyt, mutta hän oli kai tapellut Potterin kanssa tänään jo niin paljon, ettei hän jaksanut tapella meidänkin kanssamme.
“Mikset tullut ajoissa tunnilleni.”
“Minä ihan oikeasti luulin, että tulin. Nukahdin ja luulin herääväni ajoissa. Lähdin tornistakin siksi, että ehtisin varmasti tunnillesi, professori.”
“Opettaja, se on opettaja kultaseni.”
“Okei, ihan miten vain, opettaja.”
“Älä enää ikinä myöhästy, tästä tulee jälki-istuntoa. Tänä iltana huoneeseeni. Vain yksi tunti, kultaseni.”
“Amy, se on Amy, opettaja”, ilmoitin ja lähdin pois, Ginny yhä käsivarressani roikkuen.

“Näitkö hänen naamansa?”
“Sitä on vaikea olla näkemättä.”
“Älä viitsi Amy. Siis silloin kun sanoin, etten lähde minnekään ja silloin, kun sanoit hänen sanansa uudestaan.” Ginny tyrskähteli. Kikatuskohtaus oli tulossa.
“Juu, hän ei oikein tykännyt kun matkin häntä.”
“Amy, se on Amy, opettaja”, Ginny matki minua. Minun oli pakko naurahtaa, niin hauskalta se kuulosti.
“Ihme etten minäkin joutunut jälki-istuntoon.”
“Ehkä hän pelkää, että sinä ja Potter rupeatte kuhertelemaan siellä?” ehdotin.

Ginny punastui ja tallasi varpailleni. Hän roikkui edelleen käsivarressani.
“Öh, Ginny, voit päästää jo irti.”
“Miksi?” Tosiaan miksi? Minusta oli mukavaa kun Ginny oli niin lähellä minua. Pystyin haistamaan hänen hiuksiensa hunajaisen tuoksun. Pystyin tuntemaan hänen käsiensä pehmeyden. Sain olla hänen lähellään. Miksi minä valitin?

Tunsin Ginnyn kikattavan ja minun oli pakko nauraa hänelle. Voi minun rakasta, pientä ystävääni. Hän oli mahdoton, mutta juuri se teki hänestä niin erikoisen. Siinä oli yksi syy miksi en halunnut olla Potterin ja Ginnyn kanssa yhtä aikaa. Ginny oli hänen seurassaan aivan erilainen.

Ginny oli jäykkä ja hermostunut, hän esitti liikaa. Hän ei ollut oma pirteä itsensä. Minä rakastin häntä vain tuollaisena. En sinä hiljaisena ja hyväkäytöksisenä Ginnystä, joka hän oli Potterin seurassa. Silloin hän ei ollut minun Ginnyni. Minun Ginnyni, ajatus sai minut hymyilemään. Hän kuului minulle. Olin liian omistushaluinen. En halunnut päästää hänestä irti, miksi olisin muka halunnut?

Kävelimme tunnillemme. Pidin loitsujen pienestä opettajastamme Lipetitistä. Hän oli opastanut minua ensikerran viistokujalla ja se sai minut kunnioittamaan häntä paria muuta opettajaa enemmän. Opettelimme “tule jo” loitsua. Se oli hankalaa. Pitäisi varmaan ottaa Potterilta yksityisopetusta. Hän ainakin oli oppinut sen viimevuonna.

Lopultakin koulupäivä päättyi. Me laahustimme Ginnyn kanssa oleskeluhuoneeseemme. Jätimme päivällisen kokonaan väliin ja teimme läksyjämme. Iltapalalle me kuitenkin menimme, koska silloin vatsamme kurnivat jo tyhjyyttään. Söin varmaankin viisi leipää ja join pari lasillista kaakaota. Ginny söi yhtä runsaasti.

Me kaksi hipsimme oleskeluhuoneeseen, koska Draco porukoineen oli tulossa syömään. En halunnut aamuisen jälkeen kohdata Dracoa, ainakaan ihan pian. Luihuisilla olisi muutenkin varmaan pari mukavaa juttua kerrottavana aamuisesta seikkailustani pyjamassa pitkin käytäviä.

 Kapusimme muotokuva-aukosta sisään ja melkein juoksimme makuusaliimme. Valitettavasti Sindy ja PenPen olivat jo siellä. Myös Vanessa oli paikalla. Hän tosin istui sängyllään lukemassa paksua kirjaa, hän sitten jaksoi. PenPenin ja Sindyn ilmeestä näki, että he olivat koston haluisia.

Ginny pyöritteli silmiään minulle huomaamattomasti ja lähti kävelemään sänkynsä vierelle vaihtamaan vaatteita. Sindy nappasi hänen olkapäästään kiinni ja esti etenemisen. “Onko asiaa?” Ginny kysyi ja hänen äänessään särähti inho. “On! Älä enää ikinä valehtele meille!”
“Paskat! Lopettakaa itse meidän häiritsemisemme!”
“Mitä sinä sanoit minulle?”
“Paskat!” Sindy nosti nyrkkinsä jo ilmaan, valmiina lyömään Ginnya.

“Lopeta Sindy, jätä hänet rauhaan”, kuulin PenPenin sanovan. Käänsin katseeni häneen ihmeissäni. Ei ollut hänen tapaistaan kieltää ketään kiusaamasta Ginnyä. Sindy laski molemmat kätensä ja he kääntyivät kohti minua. “Olet meille paljon velkaa Adriella”, Penelope sanoi halveksien minulle. Se siitä myönteisestä puolesta Penelopessa.

“Mitä haluat?” kysyin.
“Voisit kertoa minulle muutama asiaa.”
“Mitä haluat tietää?” kysyin varautuneena.
“Millaista on olla orpo?” Matto vetäistiin altani. Miksi? Miksi?
“Todella mukavaa”, ilmoitin äänessäni hipaus sarkasmia.
“Ajattelin vain, että olit varmasti kamala lapsi kun vanhempasi heittivät sinut pois”, hän ilkkui.

Kyyneleet melkein putoilivat poskilleni. Miksi, miksi hänen piti iskeä vyön alle?
“Unohda PenPen, en halua kuulla enempää.”
“Onko ikävä mamia? Millaista on kun ei edes tiedä kuka isä on?”
“Häivy helvettiin!”
“Uii, Amy kaipaa perhettään, mutta he eivät halua häntä.” Miksei, miksei hän voisi pitää päätään kiinni?

Puristin käteni nyrkkiin. Vielä yksikin loukkaus ja minulla menisi pinnat. Saattaisin vaikka kuristaa Penelopen. “Kukahan isäsi on? Oleko yrittänyt etsiä häntä? Ehkä hän onkin kuollut. Tai… Pimeyden velho. Ehkä Amy on paha, vaikka esittää mitäkin pyhimystä!” Siis mitä?

Puristin käteni nyrkkiin ja tunsin raivon tulen leimuavan sisälläni. Minä melkein näin liekit. Oikeastaan minä NÄIN LIEKIT! Koko makuusali roihusi tulessa. Kuului neljä pelokasta kirkaisua. Tunsin pupillieni laajenevan kauhusta. Mitä olinkaan tehnyt. “AUTTAKAA!” Vanessa kiljui, hän oli jäänyt loukkuun sänkyynsä. “Hakekaa joku opettaja!” Ginny kiljui kauhuissaan. Hän huokaisi raskaasti kun kukaan ei liikkunut.

Näin hänen juoksevan ohitseni ja yritin muistaa vesiloitsua. Sindy kirkui sitä jo vihaisena ja yritti sammuttaa sänkyään. Miksei kukaan auttanut Vanessaa. Minä yritin sammuttaa verhoja Vanessan ympäriltä. Näin hänen menettävän tajunsa. Hän näytti kuolleelta kun hän makasi siinä sängyllään kasvot liekkien voimasta hehkuen.

“NESSA!” kiljuin kauhuissani hänen menettäessä tajuntansa ja lysähtävän sängylle. “Herää ole kiltti”, yritin anella ja sammuttaa liekkejä samaan aikaan. Nessa pysyi tajuttomana ja liekit hohtivat kuumuuttaan ympärillämme. Kuumuus ja savu alkoivat viedä jo minunkin voimiani.

Sitten yhtäkkiä kaikki liekit sammuivat kuin taikaiskusta, mikä se luultavammin myös oli. “Mitä ihmettä täällä tapahtuu?” kuului McGarmiwan ankara ääni ovelta. Ginny seisoi kalpeana hänen vierellään. “Se oli Adriella”, kuului Sindyn ääni jostakin palaneiden verhojen keskeltä. Tunsin naamani menevän aina vain punaisemmaksi. Liekit olivat saaneet sen jo muutenkin tarpeeksi punaiseksi.

“Anteeksi opettaja, en tehnyt sitä tahallani, se oli vahinko”, änkytin.
“Vahinko?”
“Niin, minä sutuin, koska Sindy ja PenPen ärsyttivät minua. Näin liekkejä sisälläni ja sitten ne ikään kuin siirtyivät tähän huoneeseen. Se ei ollut ollenkaan tarkoituksellista.”
McGarmiwan silmät laajenivat kun hän kuuli kertomukseni. “Amy heti mukaani. Weasley, Pennsyl ja Korden kantakaa neiti Ilorys sairaalasiipeen.

“Minne me menemme opettaja?” kysyin puolivälissä matkaa. “Rehtorin kansliaan.” Hitto, nyt minut erotettaisiin. Huokaisin kauhusta. Nyt joutuisin menemään jästikouluun. Menimme kivihirviön eteen ja tajusin vasta silloin. “Opettaja, mitä kello on?” kysyin hätäisenä. “viittä vaille kahdeksan.”
“Opettaja minulla on Pimennon jälki-istunto.”
“Alat kuulostaa ihan Potterilta, no minä selvitän asiat”, hän huokaisi ja kivihirviön takaa paljastui portaikko. (Ötökkätorttu)

[Resonanssi]

yhä vain mielenkiintoinen.
kiinnostukseni ei ole lopahtanut vieläkään

Sen tiesin, että Ginny kuului feeniksen kiltaan.
Feeniksin kilta isolla ja Salaisuuksien kammio isolla.

jep, Amyn tunteiden seuraaminen on aina yhtä jännää.
tuo miten makuusali roihahti tuleen, se oli niin..erikoista...just silleen kun Harrykin suuttui AV:ssa.

milloinkohan Voldu pelmahtaa jälleen mukaan?

ps. voit mun  puolesta kirjoittaa vaikka miten monta lukua, kun jaksan kyllä (ja haluan) lukea tätä loputtomiin

[Lauranood]

Kiitos Resonanssi! Et tiedäkkään kuinka iloinen olen saapuessani tänne ja huomatessani sinun kommenttisi Oho, korjaan nuo virheet sitten kun olen lisännyt uuden luvun, koska nyt en jaksa on niin kuumakin Ihanaa jos jaksaa kiinnostaa sinua vieläkin. Heh, en muistanutkaan koko AV:tä, mutta toivottavasti ei liikaa. Voldusta en kerro mitään, mutta minusta on ollut niin hauskaa kirjoittaa tätä, että saas nähän pitkäkö tästä sitten lopulta tulee

Uutta lukua kirjoittelen jo, joten se saattaa tulla aika nopeasti

~Lauranood

[Lauranood]

Hah, tulipas nopeesti! No syytän täysin yllättävää lapinmakaani tästä viivästymisestä, mutta nyt luku on valmis ja betallani. Eli jatkoa tulee kun se on betattu. Pitäisi kirjoittaa pari lukua varastoon, jotta ei tulisi enää mitään tälläistä -.-'

[Lauranood]

A/N En edes tajuu kuinka sain näinki ison luvun kirjotettua, koska piti tulla yks lyhimmistä ja tuli vissii yks pisimmistä O__o  No kiitos vielä betalleni susskku-_lle, joka betasi sen päivässä! luetavaksenne

Luku kahdeksan
Rangaistuksia ja ratkaisuja


Astuin Dumbledoren työhuoneeseen. Hän istui pöytänsä takana ja kuulin McGarmiwa poistuvan huoneesta jättäen meidät kahden. Tuijotin rehtoria pelokkaana, en halunnut tulla erotetuksi. “Istu”, hän kehotti. Kävelin vapisevin askelin hänen pöytänsä viereen ja istuin häntä vastapäätä. “Sytytit kuulemma makuusalin palamaan”, hän totesi.

Tunsin punastuvani. “Niin rehtori”, piipitin hiljaa. Hymy kohosi hänen huulilleen, mutta laski sitten. “Se oli hyvin väärin tehty ja rikkoi sääntöjä”, rehtori muistutti minulle ankaraan sävyyn. “Tiedän, mutta se oli oikeasti vahinko. Penelope ärsytti minua ja tunsin kiehuvani ja sitten, kaikki oli tulessa”, puolustelin itseäni.

“Amy, olet fiksu ja kaunis oppilas. Opettajat pitävät sinusta ja olet ahkera. Muistutat minua eräästä henkilöstä, joka oli aivan samankaltainen ja minä toivon, ettei sinusta ole tulossa samanlaista”, Dumledore sanoi ja katsoi minua puolikuulasiensa läpi. Tuijotin häntä suu auki. Vertasiko hän minua lordi Voldemortiin? “Anteeksi vain, mutta…!” aloitin kivahtaen. Hän loi minuun läpitunkevan katseen. Suljin suuni.

“Auta minua professori, en halua olla kuten hän”, kähisin. “Hillitse itsesi Amy, hallitset selvästi mahtavia voimia, jota eivät taida olla ihan positiiviset. Sinussa virtaa paljon negatiivista energiaa, joka voi jopa tappaa sinut”, rehtori sanoi ja katsoi minuun pitkään. Nielaisin. En halua kuolla. Miksi juuri minä? “Minun on silti rankaistava sinua koulun vahingoittamisesta ja ystäviesi vaaraan saattamisesta”, hän ilmoitti minulle. Nyökkäsin, vaikka sisälläni kiehui.

Potterin pyhimys ei olisi saanut rangaistusta moisesta pikku jutusta, mutta hän olikin Potter. Kävelin pois ja mietin, että miksi vihasin Potteria niin paljon. Keksin muutama selitystä.

1. Minua ärsytti kun hän oli tappanut basiliskin. (toivottavasti ei totta)
2. Olin vain kyllästynyt hänen omahyväisyyteensä. (toivottavasti totta)
3. Olin edelleen rakastunut häneen, mutta Ginnyn takia en voinut näyttää sitä kuin vihana. (Huonoin vaihtoehto!)

Tein niistä listan päähäni ja toivoin, ettei kolmonen olisi missään nimessä se oikea vaihtoehto. Pudistelin päätäni kävellessäni alas kierreportaita. Kävelin automaattisesti sairaalasiipeen. Tytöt olivat jo siellä. PenPen ja Sindy katsoivat minuun hyvin vihaisesti. Ginny lähinnä huolestuneesti. Oliko hän peloissaan? Oliko hän jälleen nähnyt silmissäni helvetin liekit.

Vanessa makasi sängyllä ja hengitti tuskallisesti. Hänen pitkät mustat hiuksensa olivat katkeilleet ja palaneet. Ne pitäisi kyniä lyhyiksi, jollei Pomfrey osaisi pidentää niitä. Kävelin hänen viereensä halusin istua hänen sängylleen, silittää hänen hiuksiaan ja pyyhkiä nuo hikijuovat hänen poskiltaan. Pystyin kuvittelemaan Ginnyn hänen tilalleen.

Ginny makaisi kalpeana ja silti niin palaneen näköisenä sängyllä valkoisissa lakanoissa. Ginnyn kauniit punaiset hiukset olivat palaneet ja tummuneet latvoista, jota olivat nyt lyhyet. liian lyhyet. Hän hengittäisi hitaasti ja tuskallisesti. Katsoisin häntä ja pieni pelon kyynel karkaisi poskelleni. Toipuisiko hän? Oliko tämä todella minun syytäni?

Istuisin hänen sängylleen. Tuntisin selässäni Potterin murhaavan katseen, hän olisi tajunnut, että rakastaa Ginnyä. Liian myöhään, minä rakastaisin häntä jo. Potter oli myöhässä, hänellä oli ollut vuosia aikaa, mutta hän tajusi rakkautensa vasta nyt kun Ginny makasi tajuttomana ja kuoleman vaarassa.

Silittäisin Ginnyn katkenneita hiuksia. Nuoleskelisin omia kyyneliäni pyyhkiessäni hänen silmistään valuvia suolaisia vanoja. Näkisin hänen huultensa värähtävän. Kuiskisin hänelle lohdutuksen sanoja ja painaisin pääni aina vain lähemmäs hänen palaneita kasvojaan. Lopulta suutelisin yhden suolaisen kyyneleen pois. Suutelisin ja pitäisin siitä. Suutelisin häntä huulille ja nousisin ylös. Toivottaisin onnea ja poistuisin tietäen, että Potter katsoisi minua järkyttyneenä.

Heräsin unelmastani. Niin ei tulisi koskaan käymään, koska rakastin Dracoa. Minusta ja Dracosta ei tosin koskaan tulisi mitään, koska hän ei rakastanut minua. Hän vain pilaili kustannuksellani. Tunsin kyyneleen valuvan poskelleni. Silitin pienellä eleellä Vanessa hiuksia ja melkein juoksin pois.

Hidastin tahtiani kävelyksi ja pyyhin kyyneleeni pois. Omat sekavat tunteeni varmasti tappaisivat minut. Miten voi rakastaa kahta samaan aikaan. Miten voi olla niin epätoivoinen ja silti niin onnellinen? Kiedoin kädet ympärilleni ja halusin selvittää kaikki maailman salaisuudet. Olin kyllästynyt selvittämään niitä, saisin siitä vielä itselleni harmia. Miksi halusin olla sekä Ginnyn, että Dracon lähellä. Miksi minä himoitsin mahdollisesti jopa Potterista. Potteriin en tosin kajoaisi, hänet oli selvästikin luotu Ginnylle.

Kuulin askelia, joku läheni minua. Oikeastaan jotkut. Halusin perääntyä, mutta en jaksanut. Se näyttäisi pakenemiselta. Laskin käteni alas, jotten näyttäisi niin murtuneelta. Se voisi olla kuka tahansa. Mutta tietenkään se ei ollut mikä tahansa lauma, se oli Dracon jengi. Draco, Goyle, Grabbe, Nott, Zabin ja Parkinson, joka roikkui Dracon kädessä.

Se sai minut kateelliseksi, vaikka Draco ei ollut minun, valitettavasti. Luihuset pysähtyivät eteeni päästämättä minua ohi. Hienoa, heillä sattui olemaan tylsää ja minä satuin heidän eteensä. “Hei kulta”, Draco sanoi kasvoillaan hieman ilkkuva ilme. Nostin katseeni häneen ja saatoin katsoa jopa hieman ylimielisesti. Päätin mennä mukaan leikkiin, joten laskin hieman katsettani ja katselin Dracoa ripsieni alta.

“Hei kultaseni”, kuiskasin ja Parkinsonin ilme muuttui siinä samassa uhatuksi. Draco oli kuin puulla päähän lyöty, mutta hän toipui hetkessä. “Mielenkiintoista nähdä sinut täällä, vaikka sovimme tapaavamme vasta myöhemmin”, hän sanoi hiljaa ja vihjailevasti. Hän vei minulta maton alta, mutta halusin edelleen ärsyttää Parkisonin lehmää.

“No sinulla kesti niin kauan Draco kulta, että päätin tulla katsomaan mikä mättää”, sanoin hiljaa melkein yhtä viettelevästi kuin hän. Dracon ilme ei värähtänytkään, hän hymyili edelleen. “Meidän piti tavata vasta myöhemmin, ei minulla mikään kestänyt”, hän ilmoitti. “Ei, me sovimme ajan, joka meni kymmenen minuuttia sitten. Oliko sinulla niin hauskaa Pansyn kanssa, että unohdit minut”, kysyin muka loukkaantuneella äänellä.

Pansy muuttui koko ajan punaisemmaksi. “Ei toki, minulla oli vain muuta ajateltavaa, kuten sinä, mutta nyt kun olemme molemmat tässä, voisimme mennä jonnekin yhdessä ja jättää nämä tähän roikkumaan”, hän ehdotti vihjailevasti. Voisin vannoa, että sydämeni jätti yhden lyönnin väliin, En voinut hengittää pariin sekuntiin. Niin houkutteleva tuo tarjous oli, mutta hän jättäisi minut nauraen ja sanoisi, että olipa hyvä pila. Sitten minä kuolisin ja alkaisin itkeä.

“Olen pahoillani kulta, mutta koska sinulla kesti niin kauan, ehdin sopia tapaamisen Potterin kanssa. Nähdään toisten”, ilmoitin. Vedin Potterin mukaan, koska arvasin hänen nimensäkin ärsyttävän Dracoa. Arvasin! Dracon otsaan ilmestyi pari kurttua ja käsi meni nyrkkiin. Minusta hän vain muuttui koko ajan seksikkäämmäksi ja oli lähellä, etten harpannut välissämme olevaa metriä ja suudellut häntä tässä hänen ystäviensä edessä.

“Näinkö helposti sinä vaihdat minut Potteriin?” hän kysyi muka loukkaantuneesti, mutta hänen äänensä kuulosti oikeasti mustasukkaiselta. Hän oli joko tosissaan, tai ihan hemmetin hyvä näyttelijä. Minä toisin taisin puhua melkein sydämestäni, mutta antoi hänen luulla sitä näytelmäksi. “En toki kultaseni. Kaipaan sinua joka sekunti kun luen hänen kanssaan läksyjäni, harmi ettet tullut ajoissa”, totesin oikeasti pahoillani.

Mikä minuun oli oikein mennyt? “Ensikerralla lupaan tulla ajoissa, jotta et joudu odottamaan ja olemaan Potterin kanssa. Heippa kulta”, hän sanoi, hiukan tukahtuneen kuullisesti matkalla ohitseni hän suuteli minua hellästi poskelle. Se sai minut melkein kuolemaan. Muotoilin kasvoilleni vihaisen ilmeen ja katsoin häntä ankarasti silmiin. Hän vain naurahti julmasti.

Pansyn lehmäkin alkoi rentoutua hänen vieressään. Ehkä Draco kuiski hänelle nytkin rakastavia sanoja, kertoi, että kaikki oli vain julmaa pilaa, jonka oli tarkoitus särkeä sydämeni. Sen se todellakin taisi tehdä. Tunsin jäätävää kipua rinnassani ja taisin jopa parahtaa hieman.

Kompuroin oleskelu huoneeseen ja taisin ihmetellä, että mitä tein siellä. Sain vastaani kamalan läjän porukkaa. Fred ja George ensimmäisinä, he olivat minulle kuin kaksi kadotettua isoveljeä. Pidin heistä ihan hirmuisesti. “AMY!” molemmat karjaisivat. Melkein vihaisina. Mitä minä olin muka tehnyt? “Poltatko meidänkin makuusalimme?” toinen heistä kysyi, en ole ihan varma kumpi, koska nauroin kyyneleet silmistä heidän lapsellisen vihaisia kasvojaan. “Se oli vahinko tyhmät!” kikatin heille.

Meille tuli aikamoiset bileet. Minusta on ihan sama kuka sitä tuliviskiä oli hankkinut, mutta se sai minut unohtamaan hetkeksi Dracon ja jättämään taakseni kaikki kamalat asiat, jotka olivat vaivanneet minua pitkään. Ron olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Hermione-puhtoinen esti häntä. Potter murjotti yksikseen marttyyri-ilme kasvoillaan, joten sipsuttelin hänen luokseen.

“Mene pois Amy”, hän tokaisi minulle. Vilkaisin nurkkaan, missä Hermione ja Ron istuivat yhdessä. “Olet kateellinen, koska pelkäät, että he jättävät sinut yksin”, totesin humalaisen kikattavalla äänellä. “Pöh”, hän tuhahti. Kikatin vain. “Amy, mene pois, tiedän, ettet ole tuollainen oikeasti”, hän sanoi minulle julmasti. “Mikäs Potteria risoo? Se, että se olen minä, joka saa huomiota, et sinä?” kysyin viattomasti, mutta hänen käytöksensä ärsytti minua ja olin hieman päissäni.

“Amy, kiltti. Mene pois”, hän sanoi minulle. Katsoin häntä miettien ja istuin hänen viereensä. “Sinä olet niin mustasukkainen”, hihitin hänelle ja sain häneltä murhaavan katseen. “Toivottavasti ystäväsi ovat selvin päin, saavat heittää sinut huoneeseesi”, hän totesi kyllästyneesti. “Sindy ja PenPen eivät ikinä ole selvin päin, jos on mahdollista olla humalassa”, kikatin ja Harry alkoi selvästi ärsyyntyä. Haluisin lopettaa, mutta en jaksanut. Oli mukavampaa kipata lisää tuliviskiä ja unohtaa kaikki mikä liittyi Dracoon.

Harry huikkasi Ginnyn luoksemme. Ginny näytti aika vihaiselta, no ei se ollut minun ongelmani. “Vie tämä ilopilleri nukkumaan”, Harry ehdotti nyökäten suuntaani. Ginny nyökäytti päätään ja hänen huulensa olivat painautuneet toisiaan vasten. Syytän humaluuttani siitä, että sanoin ne sanat joita olen pyöritellyt päässäni jo pidemmän aikaa.

“Ginny kultaseni, et sinä ole tuollainen minun seurassani! Vieläkö sinä olet rakastunut minun Potteriini?” kysyin nauraen. Ginny punastui ja katsoi minuun hyvin vihaisesti. “Ginny mitä…”, Potter aloitti, mutta minä en ollut vielä lopettanut. “Ginny kultaseni. On turhauttavaa kun rakastat vain Potteria, minäkin haluaisin päästä suutelemaan sinua”, kikatin mielipuolisena ja samalla hakkasin sisäisesti päätäni ja halusin olla hiljaa. Potter katsoi meitä hetken, ihmeissään kohautti olkiaan ja mutisi jotain sellaista kuin: “Humalaisten tyttöjen juttuja”, ja lähti toiseen nurkkaan mököttämään.

Ginny raahasi minut kovakouraisesti makuusaliin ja melkein heitti sängylleni. Hän sulki verhot ja jätti minut yksinäisyyteeni. Kuulin hiljaisen nyyhkäisyn, mutta olin liian päissäni tekemään mitään. Päätäni särki ihan vitusti ja halusin kuolla, mutta päätin vain nukahtaa. Suljin autuaasti silmäni ja suljin suuni huomatessani sen olevan auki.  Pian vaivuinkin tervetulleeseen uneen, joka olikin osa painajaista elämääni.

Heräsin sairaalasiivessä ja ihmettelin huonoa oloani.  Kääntyilin vuoteessa ja yritin saada hikoiluni loppumaan. Olin nähnyt painajaista, josta en ollut melkein herännyt. Olin avannut salaisuuksien kammion ja alistanut Ginnyn komennuskirouksen valtaan. Kosketin otsaani, minulla ei ollut kuumetta. Oloni oli silti huono ja omatuntoni koputti ja kovaa, mutta minulla ei ollut hajuakaan miksi. Untahan se vain oli, vai mitä?

Huokaisin ja nousin ylös. En halunnut jäädä matami Pomfreyn hoidettavaksi. Hän arvioisi tilanteen väärin. Tiedän jo mitä he kysyisivät. Miksi olin pyörtynyt vessaan? Mitä tein vessassa? Miksi tajuton Ginny makasi vierelläni? Sitten muistin Ginny! Näin huoneen perällä sängyn, jonka ympärillä oli verhot. Juoksin sinne ja kurkkasin verhojen taakse, Ginny oli siellä. Katsoin häntä ja istuin hänen sängylleen. Miksi hän makasi siinä ja oli niin kalpea, niin kuollut. En kai minä ollut tehnyt mitään väärin ja tappanut häntä?

Pomfrey tuli juuri silloin toimistostaan.  “Adriella pois sieltä!” hän komensi. “Mitä hänelle on käynyt?” itkin, vaikka tiesin sen vallan hyvin. Luultavasti paremmin kuin Poppy itse. “Hän on vain järkyttynyt”, Pomfrey mutisi ja yritti hätistellä minua pois. “Mene jo Adriella. Hän tarvitsee lepoa.” “En mene. Mene itse pois!” Pomfrey loi minuun tuiman katseen, mutta totteli. Se oli uutta. Painoin pääni Ginnyn sängyn lakanoihin.

“Anteeksi Ginny, anna anteeksi”, nyyhkytin hiljaa ja pidin häntä kädestä, joka oli kylmä ja eloton. Nyyhkin katkerasti, mutta en päästänyt irti. Miksi olin aiheuttanut Ginnylle niin suurta tuskaa ja vanginnut hänet pimeyteen. Miksen saanut Tomin ääntä vaimennetuksi. Tiedän, että Ginny melkein rakasti Tomia, mutta minä vihasin häntä. Vihan alla oli silti minulle aivan tuntematon tunne, joka ei ollut rakkaus. Se oli erilaista. Niin lämmin ja turvallinen, mutta silti pelkäsin kuollakseni.

“Älä pelkää minua Amy, sinulla ei ole mitään syytä pelätä lapsonen.” Värisin kauhusta kun kuulin ne sanat päässäni. “Kiltti, häivy”, kuiskasin epätoivoisena itsekseni. “En mene minnekään, mutta me lähdemme nyt.” Ääni komenteli minua aina. Vihasin sitä. En halunnut lähteä Ginnyn viereltä. Halusin olla siinä. Tom yritti pakottaa minua nousemaan. Halusin jäädä, mutta hän oli liian vahva, liian kokenut. Halusin itkeä ja parkua, mutta miten taistellaan omaa päätänsä vastaan?

Potterin jengi tunki huoneeseen juuri silloin. Loin heihin häijyn silmäyksen seistessäni Ginnyn sängyn vierellä. “GINNY!” Ron kiljaisi hyvin tyttömäisesti ja ryntäsi sisarensa luo. Harry ja Hermione kävelivät perässä rivakasti. Ron katsoi, murheen murtamana sisartaan, mutta hänen huolensa oli veljellistä, minun oli ystävän huolta, koska rakastin Ginnya, omaa parasta ystävääni valtavasti. Siis kaverillisesti.

Lähdin kävelemään poispäin ja Potter juoksi tilalleni Ginnyn viereen. Hermionen kasvot olivat vääntyneet huoleen. Minä kävelin hänen luokseen ja Tom sihahti äänelläni. “Salaisuuksien kammio on avattu, sinä kuolet kuraverinen!” Hän katsoi minuun, minä vain kävelin eteenpäin ja esitin, että ei mitään ollut tapahtunut. Kun pääsin ovista ulos, nojasin viereiseen seinään ja tunsin itseni ilkeäksi.

“Oloko Amy teistä jotenkin outo?” Hemione kysyi. “Näitkö miten hän katsoi meitä murhaavasti?” Harry lisäsi. “Ja miten hän suojeli Ginnya!” Ron melkein karjaisi, vihasta. Mitä pahaa siinä muka oli? Kurkkasin huoneeseen peloissani ja pelko oli takuulla vääristänyt kasvoni. Olin vain pieni ekaluokkalainen. Minulla ei ollut voimia vastustaa Tomia. Hän oli liian vahva, liian pelottava. “Hänellä on päässä jotain vikaa”, Ron tuhahti. Vatsassani muljahti suuttumuksesta. Näin hänet punaisena.

“Niin he ajattelevat sinusta!” Kuulin Tomin olevan puolellani. Se vain ruokki vihaani. Noinko minusta ajateltiin, että päässäni oli jotain vikaa. Mitä vikaa orvoissa muka oli? “Ei mitään Adriella, tule. Kostetaan kuraverisille tuo kuraveristen rakastajan lause”, Tom ehdotti. Minä tiesin mitä hän halusi. Polvet pettivät altani kun hän lähti kävelyttämään minua. “E-ei”, mutisin heikosti. “En halua”, itku nousi kurkkuuni. En halunnut olla murhaaja.

Hätkähdin hereille ja oloni oli kamala. Juoksin vessaan miettimättä mitään ja oksensin rajusti. Huuhtelin suuni vedellä ja edellisillan muistot vierivät mieleeni kivivyöryn lailla. Kaduin jokaista sanaani ja jokaista tekoani. Miksi minä olin painellut livertelemään Potterille? Miksi olin kiusannut häntä ja Ginnya tahallani? Olenko minä vieläkin muka ihastunut Potteriin?

Suoristauduin ja katsoin itseäni peilistä. En tuntenut enää edes omia kasvojani. Häpesin itseäni. Miksi minä olin muuttunut niin paljon. Pesin hampaani ja hipsin, makuusaliin takaisi. Kaikki muut taisivat nukkua vielä. Makuusalimme oli korjattu ja kaikki tavaramme palautettu ennalleen. Olipa mukavaa olla velho kun ei tarvinnut paljoa murehtia edes palamista. Katsoin kaappiini. Kaikki oli kunnossa ja paikoillaan. Huokaisin helpotuksesta ja vilkaisin kalenteri. Oli lauantai.

Puin päälleni itse tekemäni korkeavyötäröiden punaisen hameen ja itse tekemäni mustan koristeellisen topin. Jalkaani vedin mustat ballerinat ja kiinnitin hiukseni kahdelle saparolle ruseteilla. Sellaisiin löysiin alhaalla roikkuviin saparoihin kuten minulla oli tapana. Kaksi punaista nauhaa toimi oikein hyvin hiuspidikkeinä. Katsoin, että kaikki oli kunnossa kokovartalopeilistäni ja huokaisin. Halusin niin takaisin oman ompelukoneeni ääreen. Oli ikävää kun ei ollut mitään mitä ommella.

Hipsin pois makuusalistamme ja lähdin kävelemään oleskeluhuoneeseen. Huomasin sen olevan täynnä sammuneita Rohkelikkoja. Jopa PenPen ja Sindy makasivat lattialla sammuneina. Huokaisin, onneksi Ginny oli raahannut minut sänkyyni. Olisi ollut kurjaa herätä sammuneena lattialta. Pujahdin ulos muotokuva-aukosta ja haukkasin raitista käytäväilmaa. Okei, tosi raitista. Siellä haisi pierut, hiki ja sontapommit. Ilmassa leijui myös valheet.

Menin melkein puolijuoksua sairaalasiipeen ja etsin katseellani Vanessaa. En nähnyt häntä. Koputin Pomfreyn kansliaan. Hän tuli avaamaan unisena yöpaita päällä. “Niin Adriella?” hän haukotteli. “Missä Vanessa on?” kysyin hätäisenä. “Hänellä oli todella vakavia palovammoja, lähetin hänet pariksi päiväksi pyhään mangoon”, hän ilmoitti. Maailma pyöri ympärilläni. Vanessa oli minun takiani pyhässä mangossa. Kaaduin lattialle ja kaikki murheet tuntuivat kaatuvan päälleni, kaikki syytökset.

Professori Dumbledore käveli sairaalasiipeen. “Adriella McVanger, tule”, hän komensi. Laahustin hänen perässään pois sairaalasiivestä. Me pysähdyimme muodonmuutosten luokkahuoneen kohdalla ja kävelimme sisään. En välittänyt siitä, en välittänyt mistään. Tuijotin vain maata ja halusin itkeä. Miksi, miksi? Hän istui yhdelle pulpetille ja minä jäin seisomaan hänen eteensä. Minulla ei ollut mitään sanottavaa.

“Amy, sinä tiedät, että rangaistus on pakko antaa. Et voi polttaa makuusalia ja vaarantaa ystävääsi saamatta rangaistusta. Myös Sindyä ja Penelopea rangaistaan sinun tahallisesta ärsyttämisestäsi. Katson heidän olevan osasyyllisiä räjähtämiseesi”, avasin korvani näille sanoille. Myös heitä rangaistiin, vaikka he eivät olleet tehneet mitään? “Kävin etsimässä sinua Rohkelikko tornista ja tiedätkö mitä näin? Läjän sammuneita Rohkelikkoja. Kaikki saivat rangaistuksen, mutta kukaan ei kertonut kuka oli salakuljettanut alkoholia sisään. Tiedätkö sinä?” Pudistin päätäni ja näyttelin tyhmää.

Rehtori katsoi minuun hetken ja kohautti olkiaan. Minä en oikeasti tiennyt, että vaikka hän olisi osannut lukea ajatuksia, minua ei voitaisi rangaista. “Rauhoituppas sitten Amy niin kaikki näyttää valoisammalta!” rehtori sanoi ja hyppäsi pois pulpetilta. Hän lähti marssimaan pois luokasta ja minä tuijotin lasittunein silmin sitä kohtaa, mistä hän oli lähtenyt. “Aivan. McGarmiwa pitää jälki-istuntosi ensi perjantaina tässä luokassa”, Dumbledore ilmoitti ja poistui niine hyvineen. Katselin hänen peräänsä typeränä.

Kävelin pois luokasta ja mietin kaikkea tänä vuonna tapahtunutta. Vieläkö Ginny oli minulle vihainen eilisestä. Vieläkö kestäisin Dracon näkemisen ilman hysteeristä itkukohtausta? Jos hän vielä kerran ivaisi minun kustannuksellani, saattaisin murtua. Ja sieltä hän jo tassuttelikin minua vastaan. Hän luki jotain kirjaa ja hänen kasvoillaan oli kaunis ilme. Hänen otsansa oli mennyt hieman kurttuun ja minä ihastelin häntä siinä suu auki kuola valuen.

Kun tajusin mitä tein löin turpani heti kiinni ja pyyhin kuolan suunpielestäni nolona. Saatoin jopa punastua aika rajusi. Yritin kävellä ohi huomaamatta häntä, mutta hän huomasi minut. “Hei kulta”, hän huikkasi taas ivanpilke silmissään. Nielaisin hiljaa ja hengähdin syvään. “Lopeta”, komensin. “Mitä minä nyt tein?” hän kysyi ja sulki kirjansa hiljaa ja heitti lattialle.

Huokaisin raskaasi ja käännyin häneen päin. “Kiltti lopeta! Ei tarvitse kiusata minua, ei kukaan ole kuuntelemassa naurettavaa näytelmääsi!” sanoin ääni vihasta täristen. Hän nosti toista kulmakarvaansa ja näytti ihan hiton komealta. Halusin suudella häntä, mutta hillitsin itseni. Leikin, että jalkani oli ommeltu lattiaan. En voinut liikkua. En edes ottaa askelta ja kurottautua painamaan huuliani noille upeille huulille. Pudistelin päätäni. Mitä oikein ajattelin?

“Häiritseekö pikku leikkini sinua McVanger?” hän kysyi ivan noustessa hänen äänessään. Kylmät väreet kulkivat pitkin selkääni. “Kuka haluaa olla silmätikkunasi koko ajan?” kysyin ivallisesti, vaikka tiesin jo vastauksen. Minä! Halusin hänen silmätikkunaan, mutta en näin. Halusin olla hänen vierellään ja pörröttää hänen suloisia hiuksiaan. Tehdä niin kauniisti asetelluista hiuksista pörröiset ja pehmeät, joihin upottaa sormensa suudellessa hänen kalpeita huuliaan.

Jouduin taas pakottamaan itseni ryhdistäytymään. Mikä minun oli? Miksi käyttäydyin kuin rakastunut pikkukakara? Koska olin, rakastunut pikkukakara? Huokaisin syvään. ”Ainakin sinä näytät nauttivan siitä, kultaseni”, hän totesi julmasti hymyillen. Katsoin häneen murhaavasti. “Minä en nauti seurastasi Malfoy!” Valetta! Päässäni kiljuttiin. “Etkö?” hän kysyi kohottaen kulmaansa ja nojautui lähemmäs minua ja suuteli otsaani. Sitten hän virnisti ja poistui.

Seisoin jähmettyneenä paikoillani. Ihan kuin minut olisi juuri kangistettu. En voinut liikkua, niin hämmentynyt ja vihainen olin. Malfoy leikki tunteillani, jatkuvasti. Se oli anteeksiantamaton rikos. Minun pitäisi ottaa selvää hänen tunteistaan. Jos hän olisi ihastunut - pitäisi edes - minusta/minuun niin minun suunnitelmani olisi tehdä hänet mustasukkaisesti. Jos ei, joutuisin särkemään oman sydämeni. En ollut varma mitä tekisin, mutta keksisin sen kyllä. Minun tunteillani ei leikitty ilman rangaistusta!

Havahduin ja lähdin kävelemään ajatuksiini vaipuen. Aivoni halusivat taas ajautua menneisyyteen ja minun oli etsittävä rauhaisa paikka päiväunilleni. Päätin mennä järven rantaan ja laskeuduin vanhan tammen varjoon. Tämä puu ei ollut pettänyt vielä ketään miljoonasta oppilaasta, joka oli istahtanut sen varjoon.

Istuin lattialle ja kiljuin kurkku suorana: “EI EN TULE!” Saatoin jopa itkeä hieman. Kuulin kolmet juoksevat askeleet, jotka lähestyivät minua. Vilkaisin ylös ja näin Potterin, Grangerin ja Weasleyn. Ilmeitä näki, että olin heistä täysi mielipuoli. Katsoin heihin vihaisesti ja nousin ylös. Loin heihin julmat katseen ja vihasin heitä. Minua ei saanut pitää hulluna. Se ei ollut minun vikani.

Vihani ruokki Tomin voimia. Hän sai mieleni hetkessä valtaansa ja päätin, että koska Ginny ei ollut kenenkään tappajaksi tämänhetkisessä tilassaan, minun pitäisi tappaa muutama nirppanokkainen kuraverinen. Kävelin Tomin ohjaamana alas salaisuuksien kammioon ja vapautin basiliskin. Pakko myöntää, että minun oli jo sitä hieman ikävä. Se ja Tom olivat ainoat, jotka ymmärsivät minua.

Käärme luikerteli luokseni ja tunsin sen suomut kädessäni. Silitin omaa basiliskiani. Viimeinkin minulla oli oma lemmikki. Vaarallinen sellainen tosin, mutta silti. Lähetin basiliskin tapamaan muutama sellainen, joista en pitänyt. Seisoin siinä hetken kuin mikäkin idiootti ja katselin kauniin käärmeeni perään. Lopulta tajusin mitä olin tehnyt. Polvet pettivät altani.

Miksi olin niin tunteideni vanki? Niin helppo suostutella ja pakottaa vaikka mihin. Minun pitäisi olla vahvempi, olisin varmasti jatkossa. Tom pakotti minut nousemaan ja lähtemään makuusaliini. Oleskeluhuoneessa näin Potterin jengin. “Minne ihmeeseen sinä menit? Kaikki etsivät sinua!” Granger tokaisi huolissaan. Vilkaisin ulos, oli pimeää. “Olin kävelyllä”, valehtelin tasaisella äänellä. Tom teki siitä helppoa. En osannut katua kun hän auttoi minua.

“Kielletyssä metsässäkö?” Ron kysyi ivaten. Loin häneen murhaavan katseen. “Mistä vielä aiot syyttää minua? Ensin Ginnyn tilasta, sitten kiellettyyn metsään menemisestä. Tuleeko kohta syytös, että minä niitä kuraverisiä tapan!” kiljaisin ja loin Roniin halveksiva katseen. Hänen korvansa punehtuivat ja se oli hänelle aivan oikein. Olin vihainen ja marssin makuusaliini ja melkein pomppasin pylvässänkyyn ja suljin verhot. Saisin mädätä yksikseni Tomin kanssa. Minusta oli tulossa hirviö, ja se oli kokonaan Tomin vika! Painoin pääni tyynyyn ja yritin unohtaa basiliskini, joka kiisi pitkin koulua tappamassa.

Heräsin aamulla liian aikaisin. Aurinko ei ollut edes noussut vielä, mutta Tom pakotti minut ylös. Kävin suihkussa ja pukeuduin. Kävelin vielä puoliunessa salaisuuksien kammioon ja kutsuin tappajan takaisin. Se sihisi ja melkein kehräsi onnellisena. Siitä kuulin, että joku oli kuollut. Basiliski oli täyttänyt tehtävänsä ja päättänyt jonkun kuravetisen päivät. Se sai vereni pysähtymään ja sydämeni hakkaamaan, olin murhaaja.

Tom pakotti minut liikkeelle. Etsin kuolleiden ruumiita. Tom käski minun etsiä ne ja piilottaa, jottei koulua suljettaisi. Ei taas. Tottelin sokeana, koska mielentilani oli ankea ja surullinen. Olin niin pahoillani niiden kuraveristen puolesta. Tom torui ajatuksiani ja minä vain sähisin: “Pois päästäni!” Tom naurahti kolkosti ja pysyi hiljaa. Aivan kuin hän olisi ottanut paremman asennon nojatuolista ja jatkanut tarkkailuaan.

Minä löysin pian ruumiin. Se oli Puuskupuhiin kuuluvan pojan ruumis. Kalpeat kasvot paljastivat, että hän oli kuollut. Tomin käskystä tein taian, joka nosti ruumiin ilmaan. Kuljetin ruumiin hiljaa kiellettyyn metsään ja palasin makuusaliin esittämään nukkuvaa. Mutta nyt harteillani oli kuolleen taakka. En saanut sitä tunnetta kaikkoamaan itsestäni, olin murhaaja!

Säpsähdin ajatuksistani ja katselin ympärilleni. Minä nukuin maassa puun alla. Oli pimeää, joten mitä ilmeisimmin oli ilta tai yö. Katsoin järvelle ja taisin jopa nyökätä sille. Oli ihmeellistä, että kukaan ei torunut ajatuksissani mitään mitä tein. Ei ollut enää Tomia. Potter oli tuhonnut hänet. Tavallaan olin siitä katkera, sillä minulla oli ollut Tomiin läheinen suhde. Melkein kun hän olisi minulle sukua. Samaa verta ja lihaa.

Nousin ylös ja puhdistin hameeni takamuksen. Suin jopa vähän selkääni ja siistin saparoitani. Katsoin taivaalle. Oli selvästikin yö, enkä saisi liikkua tähän aikaan ulkoa. En missään nimessä ulkona. Varsinkin kun otti huomioon, että leijaili huhu, että Voldemort olisi noussut haudastaan viime keväänä. Silloin oli vaarallista olla ulkona, jopa Tylypahkassa.

Kävelin rivakasti kohti linnan ovia ja minulla oli kamala tunne, että joku tarkkaili minua, mutta vaikka kuinka katsoin olkani yli, en nähnyt ketään. “Minä odotan Amy. Ole vahva. Minä odotan”, kuulin päässäni hyytävän äänen, joka sai vereni seisomaan. Kylmät väreet kulkivat potkin ihoani ja värisin kauhusta. Olinko kuullut omiani? Oliko joku oikeasti kuiskannut ilmoille nuo hyytävät sanat?

Avasin oven hiljaa ja pujahdin sisään, turvaan. Sisällä oli kuitenkin tavallaan vaarallisempaa. Siellä oli Malfoy ja Potter. Nyt minä hiivin hiljaa ja kuulin askeleita. Jos se olisi Voro, olisin mennyttä. Suljin silmäni ja huokaisin, astuin askeleen ja meinasin törmätä Potteriin. Kompastuin jalkoihini ja lennätin meidät molemmat puolimetriä minusta katsoen eteen Harrysta taaksepäin. Onneksi suurensalin seinä tuli vastaan. Harry oli selkä seinää vasten ja minä nojasin häneen. Kohotin katseeni ylös ja kohtasin hänen vihreät silmänsä. “Hei”, hän kuiskasi vaivaantuneesti. “Hei, nyt olen sentään selvin päin. Anteeksi siitä”, kuiskasin hiljaa ja osasin vain tuijottaa hänen kauniita silmiään. Tiesin yhdet silmät, jotka olivat kauniimmat. kylmät kuin jää ja harmaat kuin tuleva myrsky.

“Niin, sen näkee. Silmäsi ovat taas kauniin ruskeat eikä niitä varjosta humalainen sumeus”, Harry naurahti. Hän alkoi jo rentoutua, vaikka minä nojasin häneen edelleen. Olimme hieman liian lähekkäin. Minun rintojeni ja hänen rintalihastensa välissä olivat ainoastaan käteni, jotka olin säikähdyksestä nostanut rintaani vasten ja jotka olivat puristuneet nyrkkiin jännityksestä.

Maiston meidän välillämme vallitsevan jännityksen kielelläni. Potterinkin oli pakko aistia se. Hän ei tehnyt elettäkään siirtääkseen minua pois. Minun ei tosin tehnyt mieli siirtyä. Tätä minä olin tarvinnut läheisyyttä. Harmi vain, että tämä oli väärä mies. Halusin Dracon vierelleni. Hänet tähän seinää vasten minut häneen nojaamaan. Sian vain Potterin. Harmi, sinänsä.

Sitten kuulin askelia ja olin jo päivien mittaan oppinut tuntemaan ne. Ne kuuluivat rakkaalleni, Dracolle. Oli koston aika. Asetin käteni molemmille puolille Potterin päät ja arvioin olisiko tämä hyvä juttu. Uskaltaisinko painaa huuleni hänen huulilleen? En ollut enää yhtään varma suunnitelmastani. Potter jännittyi seinää vasten ja Draco läheni. Minulla oli muutama sekunti aikaa päättää mitä tekisin…

[Resonanssi]

hei, aluksi haluun ilmoittaa, että tää luku on kahtena kappaleena, ja ylemmän voisit poistaa, sillä se vilisee kirjoitusvirheitä.

alempi on ilmeisesti se betattu.

ja nyt itse ficciin: noita kohtauksia joissa Amy on Tomin vallassa, voisi vähentää, niin että jokaisessa luvussa olisi vain 1-2 sellaista kohtausta, koska muuten lukeminen menee hyvin hankalaksi.

ainakin minulla oli ongelmia ymmärtää että mikä oli unta ja mikä ei.

ja Dracon lepertelyn olit hienosti tehnyt, juuri kylmää, ivallista Dracoa itseään.
ja Amynkin tunteet, ajatuksineen tulivat selkeästi esille.

joten se lepertelykohtaus oli lempikohtani .
odotan oikein innolla että mitä Amyn ja Dracon välillä alkaa  nyt tapahtua, ja jätit niin kamalan jännään kohtaan.

ja Amy taitaakin olla bi, kun Ginnyä halusi suudella, saa nähdä miten käy
rangaistustakin odotan mielenkiinnolla, että miten se mahtaa sujua.

anteeksii, haluisin vielä kirjottaa, mutta kadotin ajatukseni joten mun täytyy nyt lopetella, vaan jatkoa?

[Lauranood]

VOII EII! Mikä moka! Miten mä oon noin menny tekemään??  No asia siis hoidettu ja nyt siinä pitäisi olla ainoastaan se betattu versio :]

Niitä pitäisi olla vain kaksi joka luvussa, mutta voin tehdä niistä vielä selkeämpiä, jotta eivät sekoitu.

Kivaa jos pidät niistä Draco jutuista, koska niitä on mukava kirjoittaa.

Joo minulla ei ole mitään biseksuaaleja vastaan ja minusta se tekee Amysta jotenkin paljon haavoittumaisemman

Ei se mitään, kiitos kun kommentoit ja huomautit mokastani Resonanssi

[Lauranood]

A/N Näin pitkän ajan jälkeen ain viimein julkaistua uuden JA tämä on hieman lyhyt ja niin, mutta kai  se seuraavassa korjaantuu
Toivotavasti pidätte


Luku yhdeksän
Paskat minä sinun tunteistasi, mutta…

Nousin varpailleni ja painoin huuleni vaativasti vasten Harryn huulia. Pelkäsin hänen torjuvan minut, työntävän pois ja lähtevän itse, mutta ei. Luojan kiitos hän vastasi suudelmaani. Intohimoisesti minä jatkoin suudelmaamme. Miten huuleni olivatkaan halunneet painautua toisen huulia vasten jo niin pitkään. Ne olisivat halunneet Dracon huulet, mutta Harry sai kelvata, kuuluisa pikku Potter.

Askeleet lähenivät ja pian kuulin henkäisyn ja kirjan putoavan. Erkanin Potterista ja kohtasin kaksi silmäparia. Toisen olin halunnut kohdata toiset taas… Katsoivat minua murhaten minut mielessään. Tappaen minut alimpaan helvettiin. Tuijotin raivoisan ja kiroilevan Ginnyn pähkinänruskeita silmiä. Silmissäni syttyi palava anteeksi pyynnön tuli, mutta minä halusin sammuttaa sen. En ollut Ginnylle velkaa mitään.

Hän saisi minun puolestani pudota alimpaan helvettiin, Potter ei ollut hänen. Siirsin silmäni takaisin jumalaani, Dracoon. Hänen ilmeensä oli kumman tyrmistynyt. Hänen suunsa oli hieman raollaan ja hän tuijotti välillä minua välillä Potteria. Sitten hän näki minun katsovan häneen tutkiva ilme kasvoillani. Hän vaihtoi kasvoilleen ivallisen hymyn, joka sai sydämeni pistämään.

Kiedoin käsiäni tiukemmin Harryn kaulaan. Hän piti vieläkin kiinni minun lantiostani, milloin lie laittanut kätensä siihen. En oikeastaan edes jaksanut välittää. Tuijotin Ginnya uhmakkaasti. Näin hänen käsiensä tärisevän. “Kiitos Amy - öh, Adriella - Eikun McVanger! Pilasit yöuneni. Maailman pahimmissakaan painajaisissa en uskonut löytäväni ketään roikkumassa Harryn kaulassa. Te yökötätte minua ja vielä julkisella paikalla”, Draco sanoi halveksien, mutta ivallisen äänen takan oli jotain muuta.

Se jokin sytytti minut liekkeihin ja halusin vaihtaa kaulaa missä roikkua. Tiukensin otettani Harryn niskassa, jotten oikeasti tekisi niin. Ginny narskutteli hampaitaan ja puristi käsiään tuskaisesti nyrkkiin. Minua harmitti, koska hän oli sattunut paikalle. “Sinä, sinä senkin pikkuinen HUORA!” Ginny karjaisi minulle silmät kyynelissä.

Katsoin häneen viileästi. “Minä pidän Potterista, vaivaako se sinua Weasley?” kysyin äänessäni liikaa halveksintaa. En vain voinut olla suuttumatta. Harry oli takuulla kiusaantunut. Päätin päästää hänet pahasta, taisin oikeasti välittää hänestä. Käännyin katsomaan hänen vihreisiin silmiinsä ja painoin huuleni hänen huulilleen. Hellästi ja rakastavasti, jos se oli edes mahdollista. “Mene, en halua sinun sekaantuvan tähän”, kuiskasin hänen korvaansa ja suutelin häntä korvan alapuolelta.

Harry kosketti sormillaan kasvojani, hämmentyneenä ja poistui paikalta. Katselin hänen peräänsä ja tajusin olevani oikeastaan aika ihastunut. Sitten huokaisin ja käännyin kahteen käytävässä seisovaan tyrmistyneeseen oppilaaseen. “Et tainnutkaan tehdä vain läksyjä Potterin kanssa”, Draco irvisti inhoavasti. Eikö tästä leikistä tulisi ikinä loppua? “Sitähän minä en sinulle kerro!” tiuskaisin vastaan ja katsoin kärsivän Ginnyn kasvoja.

Arvioin, saisinko koskaan anteeksi. Pelkäsin pahinta. Tämä oli aika vakavaa, joten Ginny saattoi olla vihainen pitkään. Se vaivasi minua. “Ei sinua edes kiinnostaisi Malfoy”, sanoin halveksintaa äänessäni ja katsoin edelleen Ginnyyn. “Toki kiinnostaa jos käyt nuoleskelemassa Potteria selkäni takana!” Draco sanoi ja kuulosti aidon vihaisesti. Helvetti! eikö se jätkä voinut lopettaa näyttelemistään? Minä olin loukannut Ginnya omien ongelmieni takia.

“HELVETTI! Alan kyllästyä leikkeihisi DRACO MALFOY! Jos et ole kiinnostunut minusta, jätä minut rauhaan!” kiljaisin. Miksi minä niin sanoin? Tietenkään hän ei ollut kiinnostunut minusta! Nolasin vain itseni. Malfoy katsoi minuun pitkään ja hieman halveksivasti, mutta se ei ollut mitään verrattuna Ginnyn kasvoilla paistavaan inhoon ja avoimeen halveksintaan. “Sinä nuoleskelet Potteria käytävillä”, Malfoy sanoi. Kohotin kulmiani.

“Ja vitut se sinua kiinnostaa”, sanoin vihaisena. “Ällöttää”, hän totesi. Kyynel kihosi silmiini. “Helvetin Malfoy! Helvetti minä vihaan sinua! Onko sinun pakko pilailla ja leikkiä tunteillani! Häivy elämästäni!” Karjaisin ja kävelin rivakin askelin pois jättäen hämmentyneen Malfoyn jälkeeni. Ginny juoksi perääni. Pyyhin kyyneleet silmistäni yhdellä rivakalla liikkeellä.

“Mitä tarkoitit? Teitkö sinä… Suutelitko sinä Potteria vain tehdäksesi Malfoyn mustasukkaiseksi?” hän kysyi ja kuulosti epäuskoiselta. Nyökkäsin, vaikka pelkäsin pahinta. Ginnyn kasvoilla käväissyt hämmästys muuttui oitis halveksinnaksi. “Olet niin helvetin huora McVanger!” hän kiljaisi ja se sattui. Olisipa hän loitsinut avada kedavran, se olisi tuntunut vähemmän kuin tuo julma kiljaisu päin kasvoja.

“Ginny”, kuiskasin hänen juostessaan pois. Helvetti minkä sotkun sainkaan aikaan! Painelin makuusaliin ja heittäydyin sängylle vaatteet päällä. Otin kengät ja viskasin ne menemään. Toinen tömähti lattiaan toinen seinään. “Vittu lopeta!” joku huusi. Pujahdin peiton alle ja jäin siihen makaamaan. Tuijotin peiton sisäpintaa ja tuijottelin sen kultaisia kiehkurakuvioita. Halusin kuollakseni tietää kuka isäni oli, mutta halusin myös saada sovinnon aikaan Ginnyn kanssa. Huokaisin.

Päivät kävivät vähiin, Ginny heikkeni. Hän kalpeni, hän kertoi minulle kuinka pelkäsi, mutta en osaa auttaa, en voi auttaa, koska minä olen hänen pahan olonsa lähde ja Tom on minun. Yritin antaa neuvon, älä kirjoita päiväkirjaa. Hän ei totellut. No ainakin yritin. Tom rankaisi minua siitä hyvästä. Hän lähetti kidutuksen aaltoja pitkin vartaloani. Kiljuin, mutta yritin kestää.

Tom oli vihainen tempauksestani ja lähetin Basiliskin matkaan, käskynä tappaa! Nyyhkin hiljaa yrittäessäni saada luvan palauttaa sen. Tom nauroi minulle. Minä en saisi tehdä niin. Tuolla pojalla ei ollut myötätuntoa, hän vihasi kaikkia ja kaikkea. Makasin voimattomana salaisuuksien kammion maassa. “Tom”, kuiskasin hiljaa. Tom naurahti, mutta osoitti kuuntelevansa. “Anna minun mennä, en jaksa enää”, nyyhkäisin.

“Kulutat voimiasi turhaan pyristelyyn. Antaudu ja anna mielesi minulle”, hän komensi. “En voi, en halua”, inisin. Tom tuhahti. “Lähden osittain pian, koska saan pian lisää elinvoimaa, sinä tunnet kuinka vahvistun, kuinka saan lisää voimia hallita mieltäsi, olet melkein kokonaan armoillani, kuten nuori Weasleykin”, Tom ilmoitti. Vapisin pelosta. Hän aikoi tehdä jotain pahaa, se oli varmaa, mutta minä pelkäsin häntä. Silti, hän tuntui niin lämpimältä, niin tutulta. Aivan kuin isoveli olisi ollut koko ajan läsnä. Todella häijy isoveli.

Tom käski minua palaamaan tunneille, jos lintsaisin liikaa, minä olisin epäilyttävä. “Tom”, kuiskasin. “Hyss, kultaseni. Anna minun ajatella. Minä tunnen voimistuvani, minä tunnen Ginnyn heikkenevän. Kohta suunnitelmani on valmis”, hän sanoi. Se ääni ei sopinut hänelle, se oli melkein pehmeä, melkein ystävällinen. “Adriella? Miksi hiippailet yksin käytävillä?” Potterin ääni kaikui päähäni. “Potter”, parkaisin. Se sitten jaksoi olla joka paikassa missä minäkin.

“Potter? Harry Potter, taasko?” kuulin Tomin kehräävän aivoissani. Halusin hiljentää tuon himoa uhkuvan äänen, hän oli keksinyt taas jonkin lisän suunnitelmaansa. “Tänä iltana, Ginny saa liittyä joukkoomme. Miten hilpeä”, Tom kehräsi vaarallisella äänellään. Minä vapisin. “Amy, oletko kunnossa?” Potter kysyi ääni huolesta uhkuen. Minä vapisin. Ginnylle tapahtuisi jotakin pahaa, olin varma siitä. Ja Potter saattoi olla myös vaarassa.

“Mennäänpä tapaamaan Ginnya”, Tom pyysi. Minä jähmetyin paikalleni. En halunnut vahingoittaa häntä. “No kultaseni, mene!” Tom komensi ja minä lähdin liikkeelle. Potter katsoi minuun hölmistyneenä. Minä vain kävelin kohti oleskeluhuonetta ja makuusalejamme, Ginnya. Gin istui sängyllään lukemassa jotakin, Tomin päiväkirjaa. “Amy”, hän kuiskasi minun tullessa sisään. “Niin Gin?”

“En ymmärrä tätä”, hän kuiskasi pelokkaana. “Mitä?” kysyin. “Kerroin juuri Tomille, että minua pelottaa. Hän vastasi, ettei vielä kannata pelätä, koska vaara on vasta tulossa. Ja no minä kysyin, että mikä vaara ja se sanoi, että näet kohta ja juuri silloin sinä tulit sisään. Ja ihan kuin, olisin kuullut, hmm, naurua”, Ginny selosti. “Gin, sinun pitäisi siis pelätä minua”, kuiskaisin. “Niin ymmärsin.”

“Pelkää Gin, juokse pois!” yritin. Ginny katsoi minua kuin tyhmää. “Mitä yrität sano?”
“Gin, sinä tulet nyt mukaani salaisuuksien kammioon!” sanoin julmasti ja kohotin sauvaani antaen Tomin käyttää sitä. Gin hätkähti oranssia valosuihkua ja minä lähdin salaisuuksien kammioon. Ginny tulisi pian perässä, tiesin sen.

“Pian saan oman ruumiini”, Tom hykerteli. “Niin”, kusikasin, mutta pelkäsin samalla hirveästi. “Kultaseni, sinun ei kuuluisi pelätä minua”, hän sanoi. “Sinä olet pelottava”, kuiskasin. “Minun on tarkoitus olla”, hän kuiskasi, melkein lempeästi.


Käännähdin unissani ja avasin silmäni hitaasti. Tämä uni muisto ei pelottanut minua enää, ei niin kuin ne muut. “Minä tulen, minä tarkkailen sinua, minä odotan.” Kuului kuiskaus, joka sai minut vapisemaan. Tuo ei voinut olla unta, ei kahdesti. Heitin vaatteet yltäni ja puin puhtaan vaatekerran ylleni ja noukin myös illalla paljon melua pitäneet kenkäni. Silloin ikkunaan koputti pöllö. Olin jo niin tottunut niihin, etten jaksanut säikähtää kuten ensimmäisinä vuosina. Avasin vain ikkunan ja päästin sen sisään.

Se lehahti olalleni ja ojensi koipeaan. Siinä oli ihan mintulle tuoksuva kirjepergamentin palanen ja minä otin sen pois pöllön koivesta. Se lensi tiehensä kun en antanut sille puoleentoista minuuttiin mitään. Hieman närkästyneenä se raapaisi poskeani nokallaan jättäen siihen pienen naarmun, josta en jaksanut nyt välittää. Avasin kirjeen ja siinä luki siistillä käsialalla pieni viesti. Mitä tarkoitit sanoessasi närkästyneesi minuun?

En jaksanut saada päähäni, että kuka kirjoittaisi minulle sellaisen kirjeen tähän aikaan aamusta. Katselin huoneeseen ja huomasin linnun olevan vielä huoneessa, sänkyni pylvään päällä. Otin huokaisten laukustani keksin ja pistin taskuuni. Ensin kirjoitin viestille vastauksen; Varmaan sitä mitä sanoinkin! Houkuttelin pöllön alas keksillä ja laitoin kirjeen sen koipeen. “Mene sinne mistä tulitkin”, sanoin sille ja se liisi ulos. Otin laukkuni ja raahauduin ulos tornista. Menisin vaikka kirjastoon.

Sitten vaihdon suuntaa ja meninkin pöllölään. Harmikseni siellä oli jo joku, joku joka piteli kädessään pöllöä, jonka olin juuri lähettänyt huoneestani. Näin aluksi vain hahmon ja pöllön, mutta sitten tarkensin katsettani ja näin hahmon, joka todella seisoi edessäni. Haukoin henkeäni, enkä suostunut uskomaan sitä...

[Resonanssi]

hei mä tiiän että se tyyppi joka seisoo Amyn edessä on Dracooo ihan varmana on

hmm, en sitten tiedä mitä kirjottasin
no, olihan tuo välirokko tyttöjen välillä aika odotettavissa, kun niin voi käydä jos suutelee ah, verenpetturi-Weasleyn Poikaa-joka-elää-mutta-kunhan-Draco-pistää-toimeksi-on-kuollut

elikkä mä luulen Dracon taittavan Harrylta niskat nurin