Nimi:'eihän minun hengelläni ole väliä'
Angst.
(C)Slytherin|
J.K Rowling omistaa hahmot ja paikat.
K11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
_________________
RAKAS HARRY
Muistan ensinmäisen kerran kun kohtasimme. Pidin sinusta jo ensinäkemästä, vaikkei sitä olisi uskonut. Halusin ystävystyä kanssasi, se ei johtunut arvestasi, se ei johtunut siitä että olit kuuluisa vaan siitä että sinussa oli JOTAIN. Itkin sinä iltana kun olit kääntänyt minulle selkäsi kun ojensin käteni tutustuakseni sinuun. Silloin päätin että saan sinut omakseni, keinoin millä hyvänsä.
Järjestin sinulle jälki-istuntoja ja olin ilkeä koska pelkäsin. Pelkäsin että sinä, tai joku minun ystävistäni saa tietää. Minä tykkäsin todella olla kanssasi silloin kielletyssä metsässä. Olin idioottimainen pelkuri kun lähdin karkuun. Sinä olit urhea, ihalin sitä todella mutta omatuntoni kolkutti ja arvosanani laskivat. En saanut sinua mielestäni.
Olimme tunteneet kolme vuotta. Pihalla tulin kiusoittelemaan mutta Hermione puolusti sinua. Hänen lyöntinsä sattui, mutta ei niin paljon kuin se että nauroit vieressä. Sinä iltana satutin itseäni ja itkin. Minä viiltelin Harry, sinun takiasi. Mutta se ei sattunut. En tuntenut kipua kuin sydämessäni.
Neljäntenä vuonna taistelit kolmivelhoturnajaisissa. Henkeni oli salpautua kun sain tietää isältäni Voldemortin suunnitelmista. pelkäsin vain liikaa kertoakseni sinulle. Taino et sinä olisi minua uskonut. Olisit kääntänyt selkäsi... Uudelleen. Miten idiootti olinkaan, sinähän olit kuolla.
Viidentenä vuonna olit saanut paljon uusia ystäviä, Longbottom, Lovekiva, Chang... Katsoin usein teitä pihalla kateellisena, halusin vain olla yksi teistä. Olin niin mustasukkainen että halusin palavasti tietää mitä te teitte aina tarvehuoneessa. Pansy kertoi, että Susan oli kertonut hänelle, Patillin siskosten kuulleen sinun ja Chon suudelmasta. Olin jo lopettanut viiltelyn mutta aloitin sen uudelleen. Millään ei ollut väliä kun vihasit minua. Yritin unohtaa sinut mutta en vain pystynyt. Joka yö näin unta jossa jahtasin sinua ja juoksit karkuun.
Kuudentena vuonna... Voldemort antoi minulle käskyn tappaa Dumledore. Harry haluan sinun tietävän, en tehnyt sitä, en olisi voinut tehdä sitä, enkä halunnut tehdä sitä. Mutta taas pelkuruuteni voitti. Olin jo murtunut kun tapoin sen linnun. Tiedätkös, se lintu muistutti aika paljon minua. Olen yhtä heikko, enkä pysty pakenemaan minnekkään. Dumledoren kuoltua isäni vei minut pois vaikka harasin vastaan kaikin voimin. Sanoin että haluan jäädä Tylypahkaan ainiaaksi ja hän raivostui siitä. Isäni löi minua Harry, hän todella löi minua. Tunsin etten saa rakkautta mistään. Ympärilläni pyöri vain pimeys. Kotonakin piti liikkua varovasti ettei huomaisi yhtäkkiä vihreän valosuihkun voimasta makaavansa lattialla... Matkalla valoon. Oikeastaan minulla ei ollut enää väliä kuolisinko vai en. menetin ruokahaluni ja laihduin. Äitini alkoi olla huolissaan mutta minua ei kiinnostanut. Halusin tietää missä olet.
Kun suuri taistelu Tylypahkassa koitti, yritin etsiä sinut silmiini koska tiesin että se olisi ehkä viimeinen tilaisuus kertoa sinulle tunteistani. Tulin tarvehuoneeseen etsimään sinua ja kirosin kun Grabbe ja Goyle olivat tunkeneet mukaani. Kun tulipalo syttyi, aioin jäädä vain makaamaan ja odottamaan kuolemaa. Tiesin etten selviytyisi. Painoin silloin vain vaivaiset 41 kiloa. Kuitenkin uhmasit henkeäsi pelastaaksesi minut. Kun pääsin luutasi taakse puristin sinua lujaa. En halunnut koskaan päästää irti mutta sekin aika koitti. Olin typerä kun en kertonut silloin.
Kuitenkin me selvisimme taistelusta. Voldemort oli kuollut ja mikään ei voisi estää minua kertomasta sinulle rakkaudestani. Huomasin sinut seuraavana vuonna kolmessa luudanvarressa. Kävelin luoksesi ja istahdin sinua vastapäätä. Mulkoilit minua ja olit jo vaihtamassa paikkaa kun tarrasin käteesi ja pyysin sinua istumaan. Muistathan sen? Mutta riuhtaisit vain kätesi irti ja katosit ovesta ulos. En kestänyt enää. Kyyneleet kohosivat silmiini. Päätin että se olisi viimeinen päiväni elossa. Muistatko myös kun kävelin ohitsesi ja työnsin lapun käteesi. Pyysin sinua tulemaan illalla rääkyvän röttelön eteen, halusin jutella. istuin kylmässä väristen ja odotin. Vihdoin sinä saavuit. Hymyilin, mutta jaksoin tuskin nousta ylös. Olin heikentynyt. En muista mitä sanoit mutta yhtäkkiä olit poissa. Et antanut minun edes yrittää.
Kirjoitin tämän kirjeen kertoakseni sinulle kuinka rakastan sinua. Et koskaan pitänyt minusta, käänsit aina selkäsi, mursit sydämeni...
Kirjoittaessani tätä istun kotona kylpyammeessa. Olen heikko, kynä on painava mutta jatkan kirjoittamista koska haluan sinun tietävän tämän kaiken. Vieressäni lepää veitsi jolla aion viiltää itseltäni hengen. Mutta luulen että en tunne kipua.
Kun löydät tämän kirjeen, olen jo kuollut. Tunnetko syyllisyydentuntoa? Tuskinpa, koska eihän minun hengelläni ole väliä. Olenhan vai Draco...helvetin Malfoy.
_____________________________
Tähän kirje päättyi. Harryn kädet tärisivät, hikipisara(vaiko kyynel?) valahti osalta ja värjäsi kirjeen nurkan tummaksi. Poika ei olisi koskaan voinut kuvitella että Draco pystyisi tuntemaan tuon kaiken. Harry nosti katseensa kirjeestä ja huomasi Narcissa Malfoyn itkevän lohduttomasti. Lucius yritti lohdutella tätä mutta ei pystynyt itsekkään pidättelemään kyyneleitään. Kotitonttu seisoi vain hiljaa ruumiin edessä joka oli tuotu olohuoneeseen. Harry nousi seisomaan ja käveli sen luo.
Ruumis oli viiltojen peitossa. Puukko oli sivaltanut kurkkua, rintaa ja käsiä. Vasta nyt Harry kiinnitti huomiota silmiin jotka olivat painuneet syvälle silmäkuoppiinsa ja törröttäviin kylkiluihin.
"Jos olisin tiennyt... jos olisin aavistanut, odota vain Draco, olen kohta sinun luonasi. Lupaan sen."
Niin Harry juoksi ulos suruntäytteisestä talosta, täyttääkseen viimeisen lupauksensa.
_________________________
ANTEEKSI LYHYT D:
