Author: bbricks
Beta: Winifred<3 (:
Fandom: Skins
Genre: angst, drama, romance, slash (aka sekasikiö :'D)
Ikäraja: K-11
Paritus: Cook/Freddie, Freddie/Effy
Näkökulma: Cook
Vastuuvapaus: En omista, en saa korvausta, minä ainoastaan leikin.
Summary: Sekoamispisteen reunalla mä olen vapaa.
A/N: Noniin, ensinnäkin Lexiemuruseni, tää on sulle. Hyvää syntymäpäivää raksu. Toivottavasti en tuhonnut sun mielikuvia näistä kahdesta (antakaa anteeksi taiteilijavapauksien käyttö). Lisäksi ficci menee Multifandom haasteeseen. (Tämä on myös ensimmäinen ficciyritelmäni kyseisestä fandomista, älkää tappako (: )
Yhtymäkohdistaan repeytynyt
Yksi savuke, jota kapeat sormet pitelevät kasvojen edessä. Yksi sana suudelmien välissä. Mutta yksikään suudelma ei ole tarkoitettu mulle. Yksi viesti vastaajassa. Yksi sitä ja yksi tätä. Yksi ihminen, jolla on valtaa enemmän kuin olisi hyväksi tai sallittavaa. Niin se aina meni. Mä olin se joka oli yhtälön jakojäännös. Mua ei tarvittu teidän suhteessanne. Te olitte sellaisenaan niin kaunis.
Kunnes tuli ongelmia. Kaikille tulee niitä. Mutta miksi musta on epäreilua että sun täytyy pitää tyttösi hengissä?
Aamukasteesta kostea ruoho tuoksuu vielä yön samettiselta pimeydeltä. Mä makaan maassa hiljaa. Sun vierelläsi. Tunnen ne katkeranhiljaiset kyyneleet, jotka valuvat poskillesi. (Katsoisit mua silmiin, haluan nähdä että pahat ajatukset palavat varmasti paperikuvien ja lehtileikkeiden mukana.)
Freddie, mä tiedän että sä hengität juuri niin kauan kuin Effyn sydän lyö. Ja se, mitä et taida tietää – miksi tietäisitkään? – on, että mä en tietäisi mitä tehdä ilman sua. Helvetti. Mitä väliä sillä on, jos mä haistatan paskat maailmalle ja huudan vain, koska mua huvittaa? Sua mä kuuntelen siltikin. Eikö se ole jo nähty, niitä vaikeuksia oli jo liikaa?
”Sun on jaksettava. Jos et itsesi takia niin ainakin Effyn... ja mun.”
Selvä. Mä ehkä sanoin sen. Vannon, että se oli vahinko. Se vain lipsahti! Vaikka onkin tietysti totta, ei sitä silti olisi ääneen tarvinnut sanoa.
Hetken ajan tulenkajo välähti oudosti Freddien silmissä – juuri sen verran, että ehdin rekisteröidä asian – ja sitten hehku oli poissa. En osannut tulkita näkemääni, enkä oikeastaan halunnutkaan. Mitä vähemmän ajattelee sen parempi. Kuka haluaisi ajatella, kun ilman täyttää se suloinen ja tuttu tuoksu. Se, joka katkoo todellisuudelta siivet leikiten ja lennättää ajatukset jonnekin kauas.
Käsi silitti poskensyrjää. Nojasin vasten olkapäätäsi – aivan kuin nukkuisin siinä, vaikka hereillä mä olin. Nautin ihostasi huokuvasta lämmöstä. Olisin halunnut avata silmäni ja katsoa sua, auringonsäteitä ja varjoja. Mun turrat aistini eivät antaneet myöten rikkoa haaveita. Suutelisit. Antaisit sormenpäiden juosta vatsalla. Herättäisit aistit eloon.
Mä sekotan todellisuuden haavekuviin, koska luulen, että huulet hipaisevat mun kasvojani ja huuliani.
Well hello, this is your wake up call.
”Cook”. Sä katsoit mua ja musta tuntui, että mä olisin juuri herännyt, mutta en mä tiedä siitä tai mistään muustakaan. Enkä mä välitä.
Kohotin kulmiani kysyvästi, koitin kerätä ääneenlausumattomia palasia tajunnan reunoilta. Lukea, mutta aistit olivat horroksessa. Kaipasivat.
”Kiitos.”
Sä painoit pääsi mun niskaani, et nähnyt mun ilmettäni, joka kaipasi takaisin siihen sekavuustilaan, jossa sä suutelit mun huulilta savun makean aromin. Se pieni sana ei ollut se, mitä mä halusin kuulla.
Ironista. Tuhat sanaa kertoo siitä, että me olemme ystäviä. Nauretaan yhdessä, humalassa tai selvinä. Pilvi tuntuu hassulta. Mun ajatusten radat ovat outoja ja ääni kuuluu jostain kaukaa. Sekoamispisteen reunalla mä olen vapaa. (Vääristyvä maailmankuva, joka on juuri oikea. Ja siinä maailmassa ollaan vain me kaksi – ja muutama muu, joilla ei mulle ole väliä. Mutta jotka ovat sun maailmasi. Sä olet mun maailmani, aina ja vain sä.)
Niin, ja ehkä joskus unelmat toteutuvat.
Mä olisin mielelläni vetänyt sut vieläkin lähemmäs, mutta kuulin sun nyyhkyttävän hiljaa enkä liikahtanutkaan. En uskaltanut. Rukoilin, että sä avaisit suusi. Sanoisit vielä jotain. Muussa tapauksessa voisit vain nousta ja lähteä. Kävellä pois ja jättää mut tähän. Sulkea pois. Mua puistatti vaikka rätisevä tuli lämmitti ilmaa.
”Effy tarvitsee apua... se – kai sä tiedät, että se...”, sun puheesi takelteli. Kyllä mä tiesin, mitä sä aioit sanoa. Tiedän mitä Effy teki. Mä tiesin että se tyttö pelkäsi ja näki sellaista mitä ei ollut. Mä tiesin, että se käytti aineita. Tiesin kaiken. En pakottanut sua sanomaan mitään. Jokainen kykeni näkemään kuinka paljon tämä kaikki sattui ja tuhosi. Ja oikeasti mä olisin rukoillut Jumalaa, jos siitä olisi ollut apua. Effyn oli pakko tulla kuntoon. Pakko.
Käännyin puhaltamaan ilmaan savua, jota olin jo hetken pidellyt sisälläni ja heitin lopun sätkästä menemään. Kiedoin käteni hitaasti sun ympärillesi ja nyökkäsin. Mua itketti.
Mä olen aina tässä. Mä olen tässä ja itken koska haluan puolittaa tuskaa. Mäkin rakastin sitä tyttöä silloin joskus. Ehkä vähän edelleen – tai niin mä ainakin luulen. Mutta mä taisinkin ehkä rakastaa sua. Aina, vaikka en sitä ymmärtänyt.
Nukahdat siihen ja mä painan sittenkin hellän suudelman sun huulillesi.
