// Alaotsikko: Regulus/Sirius, Drama, lievä romance ja angst
Kirjoittaja: Ruskapoika
Beta: -
Ikäraja: K-11 // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Paritus: Regulus/Sirius
Genret: Drama, lievä romance ja angst
Varoitukset: Insesti, viittaus alaikäisten väliseen seksiin
Vastuuvapaus: Juoni ja ficci min, Row omistaa Potteriin kuuluvat hahmot ja paikat
A/N: Menee OTP10 -haasteeseen. Betaa ei tosiaan ole, että tönköistä lauseista saa pitää sanoa ja samaten kirjoitusvirheistä :) Kommenteilla eletään! Niitä saa jättää, en minä pure :D
Istun paikoillani ja tuijotan silmiäni siristellen kuinka aurinko painuu taivaanrannan taakse. Kuulen vain kirjan sivuja kahinan, kun niitä käännetään tylsistyneenä. Muuten koko huoneessa on hiljaista, satunnaiset kolaukset ja äänet ulkoa ovat ainoat jotka hiljaisuuden rikkovat rauhaa. Walburga ja Orion ovat lähteneet Druellan ja Cygnuksen luokse viettämään iltaa -ja luultavasti yötä- jättäen minut ja Siriuksen keskenään.
En edes odottanut Siriuksen tulevan kotiin loman ajaksi, mutta olen siitä enemmän kuin iloinen. Ne harvat illat mitä hän oli pystynyt viettämään minun kanssani Tylypahkassa eivät todellakaan riitä minulle! Joskus toivon, että olisin tyttö enkä edes sukua Siriukselle. Ehkä sitten voisin kävellä julkisesti käsi kädessä hänen kanssaan.
“Regulus?”
Siriuksen ääni saa minut havahtumaan ajatuksistani. Huoneen on vallannut suurimmaksi osaksi pimeys, eikä auringostakaan näy enää paljoa. Puut ovat melkein kokonaan peittäneet sen ja jossain päin maailmaa on alkamassa aamu. Meille laskeutuu suloinen pimeys joka upottaa kaiken suloiseen vaippaansa; se ei päästä mitään päivän valoon mitä ei pitäisi.
“Kuinka kauan sinä aiot istua siinä tuijottaen tyhjyyteen?”
“En minä enää.”
Sirius pudistaa päätään ja tulee luokseni. Kirja makaa unohdettuna sohvapöydällä ja kirjanmerkki sen vieressä. Missä vaiheessa Sirius sai koko kirjan luettua? Eihän hän koskaan ole ollut nopea lukija. Miksi hän nyt luki tuon kirjan? Hän kietoo käsivartensa ympärilleni ja painaa hellän suukon otsalleni, saaden kaikki ajatukset häviämään päästäni.
Luotan sinuun.
Teen tilaa ikkunalaudalle, että hän mahtuu istumaan taakseni. Käsivarret vetävät minut kiinni hänen lämpimään kehoonsa ja tiedän; siihen minä kuulun. Olen aina kuulunut. Siriuksen rintakehä kohoilee selkäni vasten rauhallisesti ja hengitys kutittelee niskaani. Viimeiset valonsäteet luovat seinille erilaisia kuvioita. Ne tanssivat hiljaa, kunnes hiipuvat kokonaan pois. Tunnen Siriuksen huulet niskassani ja hymähdän.
Suojelen sinua.
Istumme siinä pitkään, kahdestaan pimeässä. Hiljaa kuunnellen toistemme hengityksiä. Sirius silittelee poninhännälle vedettyjä hiuksiani, enkä voi olla nauttimatta olostani. Saamme olla niin harvoin kahdestaan, esittämättä mitään mitä näytelmän mukaan olemme. Nautin koko sieluni voimin hänen kosketuksistaan, hengityksen äänestä, satunnaisista matalista murahduksista; hänen koko olemuksesta.
Palaisimme taas Tylypahkaan loman jälkeen, jolloin yhdessä vietetyt illat vähenisivät; kertaan tai ehkä pariin viikossa. Ei hänen suojelevia käsivarsia ympärilläni niin useasti, ei helliä suukkoja ympäri kehoani. Käännyn ympäri kasvotusten Siriuksen kanssa ja heivaan itseni istumaan hajareisin hänen syliinsä. Hän hymyilee minulle suloisesti, rauhoittavasti. Otsani saa hellän suukon, nenänpää on seuraava, poskipäät saavat omansa. Lopulta suudelma laskeutuu huulille. Ensin hitaana, kokeilevana, mutta muuttuu koko ajan rajummaksi; rajummaksi ja rakastavaksi.
Haluan sinua.
Oma hengitykseni on vielä hiukan epätasaista, eikä Siriuksen ole yhtään sen tasaisempi. Painan pääni hänen rinnalleen ja kuulen kuinka hänen sydämensä hakkaa yhä lujaa kylkiluita vasten; omani on jo rauhoittunut, vaikka ei tunnu siltä. Hikiset kehomme painautuvat toisiinsa kiinni raukean tunteen hyväillessä lihaksia. Ne tuntuvat liimautuvan toisiinsa, enkä laittaisi sitä niinkään pahakseni, vaikka joutuisin elämään kiinni Siriuksessa aina.
“Reg…”
“Mmm?”
Kun vastausta ei ala kuulua nostan katseeni Siriuksen kasvoihin, enkä pysty estämään typerää hymy eksymästä huulilleni. Hän on nukahtanut ja ilmeestä päätellen ei ainakaan näe painajaista. Huoneeni ainoa sytytetty kynttilä luo varjoja Siriuksen kasvoille ja saa hänet näyttämään niin kauniilta. Kuulen usein, että olen samannäköinen Siriuksen kanssa, mutta itse en näe meissä niin paljoa yhteistä.
Sirius on perinyt nenän muodon Orionilta ja leuan terävyyden Walburgalta. Minä näytän enemmän Walburgalta ja isältäni olen perinyt vain pohjattoman mustat silmät ja mustan hiusvärin. Siriuksen silmistä löytyy enemmän eloa, lämpöä ja hänen hiusvärinsä on pikemminkin tummanruskea kuin musta; vaikka täysin mustia raitoja löytyy sieltä täältä.
“Reg… Minä rakastan sinua.” Hän mumisee unissaan ja hautaan kasvoni hänen kaulankuoppaansa. Hän rakastaa minua oikeasti, silti pelkään liikaa menettää hänet. Mitä jos tupien eroavaisuus luo liian ison railon välillemme? Kynttilä palaa loppuun ja sammuu, jättäen jälkeensä pimeyden. Turvallisen pimeyden, jolle voi näyttää kaiken.
“Minäkin rakastan sinua, Sirius.”
Mitä rakkaus edes on?