Nimi: Siipikengät
Kirjoittaja: Gwyn
Beta: Jillian
Paritus: Andromeda/Ted
Ikäraja: K-11
Genre: Drama, romance
Tiivistelmä: Britannian taikamaailma on sisällissodan partaalla, jästiopiskelijat marssivat Vietnamin sotaa vastaan. Andromeda Musta tapaa historian opiskelija Ted Tonksin ja joutuu ajattelemaan asioita uudestaan.
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot ja maailman.
A/N:Luulin jostain syystä seiskakirjan ilmestymiseen asti, että Ted Tonks oli jästi. Tämä fikki on kirjoitettu ennen seiskakirjan ilmestymistä, joten tämä rikkoo nyt sitten Tedin osalta canonia. En aikonut laittaa tätä enää Finiin, mutta halusin jotain vastapainoa kuolonsyöjäfikeilleni ja oikeasti, tämä on romanttisin teksti minkä olen ikinä kirjoittanut. Lyrics Wheel V bonuskierrosfikki Maggie Reillyn kappaleesta Everytime we touch.
Andromeda kirosi mielessään, että oli tullut lähteneeksi yksin jästi-Lontooseen. Se oli tuntunut hyvältä idealta silloin kun hän oli lopen kyllästyneenä Bellatrixin ja tämän poikaystävän poliittisiin keskusteluihin livahtanut omille teilleen. Kun Rodolphus Lestrange oli paikalla, kääntyi keskustelu aina politiikkaan, vallankumoukseen, sisällissotaan ja pimeyden lordiin. Eikä Bellatrix ollut lainkaan poikaystäväänsä parempi: sisar oli jo pari vuotta ollut niin täynnä sotaa ja puhdasverisyyttä, taikamaailman pelastamista ja aatteita, että Andromedan teki mieli kirkua. Muutama tunti noiden kahden seurassa oli enemmän kuin liikaa ja näiden antauduttua kiivaaseen väittelyyn siitä, tuliko aatteen vai pimeyden lordin viime kädessä johtaa vallankumousta, oli Andromeda saanut kyllikseen ja kaikkoontunut tiehensä.
Nyt hän oli eksyksissä. Andromeda ei ollut juuri liikkunut jästi-Lontoossa eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, missä hän oli. Todellista huolta hänellä ei ollut, sillä hän voisi aina ilmiintyä takaisin Viistokujalle, mutta sitä varten hänen olisi ensin löydettävä hiljainen ja tyhjä paikka. Hiljaisuus tuntui kuitenkin olevan jästi-Lontoossa tuntematon käsite. Andromeda oli juuri kääntynyt kapealle ja jokseenkin tyhjälle sivukadulle, kun hän kuuli huutoja pääkadulta ja hetken epäröityään hän päätti mennä katsomaan, mitä oli tekeillä. Hänellä ei totisesti ollut mikään kiire takaisin Bellan ja Dolphin seuraan.
Hän ehti pääkadulle juuri kun väkijoukko oli kohdalla. Joukko nuoria marssi katua pitkin kantaen suuria plakaatteja ja huutaen välillä iskulauseita, joista Andromeda ei saanut selvää. Hän tuijotti marssijoita osaamatta päättää, tulisiko hänen olla huolissaan vai oliko tämä aivan tavallista jästikäytöstä. Hän ei ollut koskaan juuri seurustellut jästien tai edes jästisyntyisten kanssa, joten hän ei tiennyt, mitä tästä kaikesta tulisi ajatella. Ennen kuin hän ehti muodostaa mielipidettä jästien touhuista, tönäisi joku ohikulkijoista häntä niin että hän horjahti. Ohikulkeva tyttö tarttui häntä nopeasti käsivarresta estäen hänen kaatumisensa ja ennen kuin hän ehti kunnolla edes tajuta, oli hän keskellä marssivaa joukkoa. Välttyäkseen tönityksi ja tallotuksia tulemiselta hän käveli ihmisvirran mukana. Huolimatta vihaisista huudoista ei nuorisojoukko vaikuttanut lainkaan uhkaavalta ja Andromedan luontainen uteliaisuus ja seikkailunhalu saivat vallan. Kaipa hän voisi jonkin aikaa kulkea jästien mukana, hän ajatteli ja tarkisti varmuuden vuoksi että taikasauva oli turvallisesti käden ulottuvilla.
“Mitä on tekeillä?” Andromeda kysyi hetken kuluttua vieressään kävelevältä vaaleahiuksiselta tytöltä. Tämä kääntyi katsomaan häntä yllättyneen näköisenä kuin ei olisi oikein tajunnut kysymystä.
"Miksi me oikein marssitaan?" Andromeda tarkensi kiusaantuneena.
“Vietnamin sotaa vastaan, tietenkin.” Ääni oli kärsimätön ja lähes vihainen. Andromeda tunsi itsensä epämääräisen loukkaantuneeksi toisen vihamielisestä sävystä ja ajatteli, että hänen tulisi lähteä pois mahdollisimman nopeasti. Nuoren noidan oli täysin sopimatonta liikkua keskellä sellaista jästijoukkoa. Vaaleatukkainen tyttö kuitenkin jatkoi puhettaan: ”Yhdysvallat on toistuvasti ulottanut pommituslentonsa jopa Vietnamin ulkopuolelle, Laosiin saakka. Ne polttavat viidakkoa, niin ettei paikallisilla ole enää paikkaa, minne mennä. Kyse ei ole enää sodasta vaan kansanmurhasta.”
Andromeda nyökkäsi hämillään. Jästien sodat eivät kiinnostaneet häntä, hänelle riitti se, että taikamaailmassa riehuva sisällissota alkoi ulottua hänenkin elämänpiiriinsä. Hän ei kuitenkaan päässyt väkijoukon keskeltä mihinkään ja jokin tytön sanoissa herätti hänen mielenkiintonsa. Marssi sotaa vastaan? Kuinka jästit saattoivat vastustaa sotaa marssimalla? Olisipa taikamaailmakin ollut niin yksinkertainen!
Hänen toisella puolellaan asteleva nuori mies ilmeisesti näki hänen hämmennyksensä, sillä tämä kääntyi hymyilemään hänelle ystävällisesti.
”Et taida olla kampukselta?”
Andromedalla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä oli kampus, joten hän tyytyi pudistamaan päätään uskaltamatta paljastaa tietämättömyyttään jästiasioista. Ehkä kampus oli jotain, minkä jokainen jästi tiesi. Hän mietti, olisiko turvallisinta sanoa olevansa kotoisin vaikka Gruusiasta, mutta arveli jäävänsä hetkessä kiinni moisesta valheesta.
”Ted Tonks”, mies kumartui huutamaan hänen korvaansa. Tämän sanat melkein peittyivät iskulauseita karjuvan joukon äänten alle. Kesti hetken ennen kuin Andromeda ymmärsi, mitä mies tarkoitti.
”Andromeda Musta.”
”Andromeda?”
Hän valmistautui kuulemaan taas jonkin tavanomaisen muka-sukkelan kohteliaisuuden tähtisumujen kauneidesta ja tavoittamattomuudesta. Hän oli aina vihannut ja pelännyt nimeään. Kaukainen galaksi, valtava tähtijoukko, joka sisälsi kokonaisia maailmoja, lukemattomia aurinkoja ja niitä kiertäviä planeettoja, luotaamattomia syvyyksiä ja tutkimattomia aurinkokuntia. Kuinka kukaan, jolla on sellainen nimi, saattoi koskaan oppia tuntemaan itsensä ja löytää paikkaansa maailmassa? Mutta Ted kallistikin päätään ja katsoi häntä uteliaana.
”Andromeda, kahleneito? Etiopialainen prinsessa, joka kahlehdittiin kallioon hirviön uhriksi, jotta hirviö leppyisi ja jättäisi maan rauhaan”, mies sanoi hitaasti.
”Mitä?”
”Antiikin tarinoita”, Ted selitti silmät nauraen eikä Andromeda voinut olla vastaamatta hymyyn.
Iskulauseet kajahtelivat Andromedan ympärillä ja hän tunsi itsensä vapaaksi ja eläväksi. Hän, Andromeda Musta, käveli keskellä jästijoukkoa ja osoitti mieltään rauhan puolesta! Tilanteen järjettömyys riemastutti häntä ja hän olisi halunnut nauraa ääneen. Toistuvat iskulauseet oppi nopeasti ja pian Andromeda karjui muiden mukana: ”USA pois Vietnamista! Napalmi on murhaamista!” Hän mietti, mikä napalm oikein oli, mutta selvästi se oli jotain pahaa. Hän vastusti kaikkea pahaa.
”Eivätkö lainvartijat pidätä meitä?” Andromeda uteli Tediltä. Hän ei ollut varsinaisesti huolissaan, muttei voinut olla ajattelematta että jos hän joutuisi ongelmiin jästiviranomaisten kanssa, seuraisi siitä väistämättä ongelmia myös taikaviranomaisten kanssa. Mutta hän oli sentään Musta, eikä tällainen pieni rikkomus aiheuttaisi hänelle suurta vahinkoa, vaikka se kieltämättä voisikin johtaa ikävään skandaaliin ja ikävään välikohtaukseen vanhempien kanssa. Ted kääntyi katsomaan häntä ja virnisti.
”Eivät, ellemme riko lakia. Emmekä aio tehdä mitään laitonta”, hän huusi vastaukseksi väkijoukon pauhun yli.
Andromeda menetti nopeasti ajantajunsa. Vaikka hän ei tarkalleen ymmärtänyt, mistä tässä jästitouhussa oikein oli kyse, teki hän silti vihdoinkin jotain, mihin todella uskoi ja mihin saattoi heittäytyä täysin rinnoin mukaan. Hän puolusti rauhaa, vastusti turhaa ja typerää jästisotaa. Kunpa taikamaailmakin olisi yhtä yksinkertainen! Kunpa hän voisi sielläkin marssia ja huutaa rauhan ja paremman tulevaisuuden puolesta sen sijaan, että joutuisi jatkuvasti tasapainottelemaan sukunsa painostuksen ja verenperintönsä sekä yhteiskunnallisen asemansa tuomien velvoitteiden keskellä. Äkkiä oma tulevaisuus levittäytyi hänen mielessään raskaana ja kahlitsevana, hänen sisällään kytenyt kapinamieli roihahti liekkiin. Hän ei halunnut seurata Bellatrixia pimeyden lordin joukkoihin ja kuitenkin hän tiesi, että tekisi juuri niin. Mitä muutakaan hän voisi?
Andromeda oli ylpeä suvustaan ja verenperinnöstään, mutta silti osa hänestä kapinoi kaikkea sitä vastaan, eikä hän osannut sopeutua ja löytää omaa paikkaansa taikamaailmassa. Hän nautti liberaalin noidan maineestaan, mutta sisimmissään hän tiesi, että se oli vain voimatonta kapinaa sitä tulevaisuutta vastaan, joka hänen edessään häämötti. Hän oli kouluaikoina huvitellut shokeeraamalla tupakavereitaan sellaisilla epäsovinnaisilla väitteillä, ettei nimellä ja syntyperällä ollut väliä eikä verenpuhtaudella mitään merkitystä. Hän oli huomauttanut mielellään, että puoliverisissä oli loppujen lopuksi hyviäkin noitia ja velhoja, jopa parempia kuin puhdasverisissä suvuissa. Ilman muuta todella suuret ja mahtavat noidat ja velhot tulivat puhdasverisistä vanhoista taikasuvuista, mutta silti. Hänellä oli varaa sellaiseen puheeseen, sillä hänen oma syntyperänsä oli moitteeton ja sukunsa yksi taikamaailman hienoimmista, eivätkä radikaalit puheet tehneet hänelle hallaa. Etenkään, hän ajatteli hieman kitkerästi, kun hän ei puheistaan huolimatta kuitenkaan seurustellut kuraveristen tai verenpettureiden kanssa.
Nyt hän, Andromeda Musta, teeskenteli jästiä. Hän nauroi ja huusi yhdessä jästien kanssa, oli kuin yksi heistä, eikä kukaan läsnäolijoista aavistanutkaan, että hän todellisuudessa oli erään taikamaailman huomattavimman suvun tytär. Kukaan täällä ei tuntenut Mustan nimeä. Ajatus oli vapauttava ja riemastuttava, mutta siihen sekoittui jotain katkeraa ja alakuloista, mitä hän ei täysin ymmärtänyt.
Andromeda oli pettynyt kun mielenosoittajat kaarsivat suurelle aukiolle ja pysähtyivät pitämään viimeiset puheet, huutamaan viimeiset iskulauseet ennen kuin alkoivat hajaantua kukin omille teilleen. Hänen äänensä oli käheytynyt huutamisesta ja hänen jalkansa väsyneet kaikesta kävelemisestä, mutta siitä huolimatta hän ei olisi halunnut vielä lopettaa. Hän oli saanut maistaa vapautta eikä ollut vielä valmis päästämään irti ja palaamaan todelliseen maailmaan ja omaan elämäänsä.
”Mitä sinä luet?” Andromeda kääntyi yllättyneenä katsomaan vaaleahiuksista tyttöä, joka keskeytti hänen ajatuksensa kysymyksellään.
”Minä… en mitään juuri nyt”, Andromeda takelsi toivoen, että se oli oikea vastaus. Tyttö nyökkäsi myötätuntoisesti.
”Vanhempasi eivät maksa lukukausimaksuja? Minunkin isä uhkasi lopettaa maksamisen. Hän ei hyväksy tätä”, tyttö viittasi epämääräisesti kohti hajaantuvia mielenosoittajia ja pitelemäänsä itse käärittyä savuketta. Andromeda nyökkäsi epävarmana uskaltamatta sanoa mitään. Tytön poukkoileva puhe ja tämän tapa täydentää hänen vastauksensa hämmensivät häntä.
”Minä luen poliittista historiaa. En mitään tympeää antiikkia niin kuin Ted, vaan toisen maailmansodan jälkeistä aikaa ja sosialismin nousua. Isä olisi halunnut minusta kemistin. Kemistin! Ikään kuin maailmassa ei olisi riittävästi napalmia, kaasuja ja muita myrkkyjä! Isä ei ymmärrä rauhanaatetta lainkaan, hänen mielestään Hiroshima ja Nagasakikin olivat varmaan siistejä juttuja”, tyttö jatkoi vihaisesti. Andromeda nyökkäsi jälleen miettien, olivatko Hiroshima ja Nagasaki jotain jästiaseita - ainakaan vihaisen näköinen tyttö ei hyväksynyt niitä. ”Kiva nähdä Tedinkin hymyilevän välillä, sinulla on hyvä vaikutus häneen. Hei, tulkaa molemmat mukaan Victorian puistoon istumaan, sinne on tulossa paljon porukkaa. Minun nimi on muuten Anna Hill.”
”Andromeda Musta”, Andromeda vastasi hieman voipuneena toisen puhetulvasta. Hän ei ollut ymmärtänyt puoliakaan Annan käyttämistä sanoista, eikä hänellä ollut aavistustakaan, mitä oikein oli tapahtumassa. Mutta hän halusi jatkaa. Jästit olivat huvittavia ja hän tunsi itsensä vapaaksi ja riehakkaaksi.
”Andromeda? Oikeastiko? Mikä nimi! Eikö se ole jokin galaksi?”
Andromeda vilkaisi hädissään Tediä, joka hymyili leveästi.
”Olisi mukavaa, jos voisit tulla mukaan puistoon”, mies sanoi hieman kömpelösti. Andromeda vastasi hymyyn. Hänen teki mielensä tanssia ja hyppelehtiä, mutta hän pakotti askeleensa säädylliseksi kävelyksi.
Päivä oli aurinkoinen ja Victorian puisto oli täynnä nuoria, jotka istuskelivat ruohikolla tai makasivat ottamassa aurinkoa. Pari lasta juoksenteli nurmella leikkikentän läheisyydessä ja muutama nuori äiti työnsi lastenrattaita lammen rannalla. Polut ja puistonpenkit näyttivät kuuluvan vanhemmille pariskunnille, jotka astelivat verkkaisesti puistokäytäviä pitkin tai istuskelivat valkeiksi maalatuilla puupenkeillä. Muutama jo harmaantunut herra ja rouva heitteli puluille leivänmuruja ja Andromeda toivoi, että olisi hänkin uskaltanut taikoa hieman murusia lintuja varten.
Andromeda vilkuili vierellään kävelevää Tediä ja toivoi äkkiä, että uskaltaisi tarttua miehen käteen. Muutamat tytöistä riisuivat kenkänsä ja astelivat paljain jaloin nurmikolla ja hetken mielijohteesta Andromedakin potkaisi kengät jaloistaan. Hän ei ollut lapsuutensa jälkeen kertaakaan käyttäytynyt näin epäsovinnaisesti ja vaistomaisesti hän vilkaisi ympärilleen varmistaakseen, ettei kukaan taikamaailmaan kuuluva nähnyt häntä. Mutta, hän ajatteli huvittuneena, mikäli yksikään noita tai velho näkisi hänet siinä keskellä jästijoukkoa hiukset pörrössä ja paljain jaloin, ei tämä ikinä uskoisi hänen olevan Mustan suvun tytär. Hän nauroi ääneen. Juuri sillä hetkellä millään muulla ei ollut merkitystä kuin auringonpaisteella ja kukkien tuoksulla, sillä että Tedin silmäkulmiin ilmestyi pieniä ryppyjä kun tämä kääntyi hymyilemään hänelle. Hän kuunteli vain puolella korvalla ympärillään käytäviä keskusteluja; ne kaikki loivat vain taustan Ted Tonksin ympärille.
Sellaiset sanat kuin sota ja rauha, ydinpommit ja napalm, imperialismi ja kommunismi, asevarustelu ja pasifismi lentelivät hänen ympärillään, eikä hän edes yrittänyt ymmärtää, mistä toiset puhuivat. Auringonpaiste raukaisi mukavasti ja Tedin hymy sai veren kohisemaan miellyttävästi hänen suonissaan. Kukaan ei ollut koskaan aikaisemmin kertonut hänelle hänen antiikin tarustoon kuuluvasta kaimastaan. Hän olisi halunnut kysyä asiasta enemmän Tediltä, mutta mies oli kääntynyt keskustelemaan Kuuban tilanteesta – mikä ikinä se sitten olikaan – vieressään istuvan pitkätukkaisen pojan kanssa. Andromeda sulki silmänsä. Hän ei ollut osannut aavistaakaan, miten suloiselta tuntui olla seurassa, jossa kukaan ei tuntenut häntä ja hänen sukuaan, missä ei puhuttu taikamaailman politiikasta eikä verenperinnön merkityksestä. Hajamielisesti hän nojasi päätään Tedin olkaa vasten ja mies kietaisi käsivartensa hänen ympärilleen. Andromedasta tuntui, että hänen sydämensä halkeaisi.
***
Andromeda ei voinut olla ajattelematta kaimaansa. Olivatko äiti ja isä tienneet nimenneensä tyttärensä galaksin mukaan, joka puolestaan oli saanut nimensä jästitarun prinsessalta, jonka oma suku oli kahlinnut tämän kallioon hirviön uhriksi? Andromeda katui, kun ei olut tullut kysyneeksi Tediltä, mitä tarun prinsessalle oli tapahtunut. Oliko hirviö ahmaissut tytön kitaansa vai oliko tämä pelastunut karmealta kohtalolta? Miltä tarun Andromedasta oli mahtanutkaan tuntua seistä kallioon kahlittuna ja odottaa kuolemaansa? Hän ihmetteli ärtyneenä, miten tämä oli ylipäätänsä saattanut olla niin typerä, ettei ollut nähnyt, mitä sukulaiset suunnittelivat. Hän kuvitteli mielessään, miten tarun prinsessa oli riuhtonut kahleitaan, huutanut turhaan apua ja rukoillut vanhempiaan pelastamaan hänet. Miten tarun Andromedan perhe oli voinut antaa sen tapahtua, mikseivät he olleet kukistaneet yhdessä hirviötä, miksi he olivat alistuneet sen vallan alle?
Andromeda ei kyennyt myöskään unohtamaan jästejä, jotka olivat marssineet rauhan puolesta. Koko ajatus oli hänelle uusi, mutta kun hän kuunteli Bellan innostunutta puhetta taikamaailman pelastamisesta ja puhdasveristen oikeuksien puolustamisesta, siitä miten oli toimittava nopeasti ja noustava taisteluun, nousivat jästien sanat hänen mieleensä ja hänen oli purtava kieltään, ettei olisi toistanut niitä sisarelleen. Ensimmäistä kertaa Andromeda tuli miettineeksi, olisiko olemassa jokin muukin tapa ratkaista taikamaailman ongelmat kuin sota. Hän pyöritteli mielessään Tedin ja Annan puheita rauhanaatteesta. Hän muisti, miten Ted oli tuominnut jopa ne ulkomaalaiset jästivallankumoukset, joista osa mielenosoittajista oli puhunut niin ihailevaan sävyyn. Miten se oli mahdollista? Eikö sota ollutkaan väistämätön, saattoiko maailmaa muuttaa muillakin keinoin?
Andromeda tunsi olonsa epämääräisen levottomaksi ja tyytymättömäksi. Vapaus oli huumetta ja kun hän oli sitä kerran saanut maistaa, janosi hän lisää. Kiinnijäämisen riski sai hänet kuitenkin epäröimään. Jos hän, puhdasverinen perheen hyvämaineinen tytär, jäisi kiinni jästiseurueesta, johtaisi se skandaaliin, jonka seuraukset voisivat olla hyvinkin kauaskantoiset. Niinpä hän yritti unohtaa jästit ja keskittyä todelliseen maailmaan.
Hän kuunteli hieman vastahakoisesti Bellatrixin ja tämän poikaystävän puheita sodan väistämättömyydestä ja veren tuomista velvoitteista. Hän ei ollut koskaan juuri piitannut noiden kahden puheista, kuten ei politiikasta yleensäkään ja hänestä tuntui, kuin hän olisi ensimmäistä kertaa todella kuullut, mitä nämä sanoivat. Ensimmäistä kertaa hän uskalsi ajatella, että se kaikki oli roskaa. Ongelmat saattoivat olla todellisia, mutta mikseivät hekin voisi marssia ja huutaa iskulauseita? Kaikki sanoivat, että sota oli ainoa ratkaisu, mutta Andromeda ei uskonut sitä. Jopa jästeillä oli muitakin keinoja kuin sota, pakkohan noidilla ja velhoillakin oli siis olla vaihtoehtoja.
”Sinun olisi jo aika liittyä mukaan toimintaan. Tämä koskee sinuakin!” Bellatrix tokaisi hänelle eräänä iltana. Se ei ollut ensimmäinen kerta kun sisko otti asian puheeksi, itse asiassa muutkin olivat alkaneet viime aikoina sanoa samaa. Kaikki tuntuivat pitävän itsestään selvänä, että hänkin liittyisi pimeyden lordin joukkoihin.
Andromeda pudisti päätään, vaikka tunsikin itsensä voimattomaksi väittämään vastaan. Ongelma oli siinä, että Bella halusi sotaa. Bellatrix ja Rodolphus ja kaikki heidän kaltaisensa halusivat sotaa, eivät löytää mitään rauhanomaisia ratkaisuja ongelmiin.
”En minä kaipaa sotaa. On oltava muukin keino vaikuttaa.”
”Älä ole lapsellinen, ei ole muita keinoja! Sota on ainoa vaihtoehto. Ministeriö on mennyt niin pitkälle jästittämispolitiikassaan, että ainoa keino pelastaa maailmamme on nousta avoimeen taistoon sen puolesta. Andromeda, sinun velvollisuutesi sukuasi kohtaan on taistella meidän rinnallamme!” Bellatrixin poskille kohosivat punaiset laikut ja sisaren silmät säihkyivät innosta.
Andromedan korvissa soi. Velvollisuutesi sukuasi kohtaan… Olivatko tarun Andromedankin sukulaiset sanoneet noin? Olivatko he vedonneet prinsessan velvollisuudentuntoon ja yleiseen hyvään? Ja tarun Andromeda oli antanut kahlita itsensä kallioon hirviön uhriksi, kenties tämä oli itse astunut kahleisiin sukunsa painostamana. Typerä tyttö! Mutta eikö hän tehnyt itse samoin? Häntä yritettiin painostaa ottamaan pimeyden lordin merkki ja liittymään taisteluun, oma sisar halusi uhrata hänet sodalle. Ja kahleet, ne hänelle oli asetettu jo syntyessään, niihin hän oli kasvanut huomaamattaan.
***
Andromeda nojasi käsiään ikkunalautaan ja painoi otsansa kiinni ikkunaan välittämättä siitä, että lasiin jäisi ruma jälki. Kotitontut pyyhkisivät kyllä ikkunan, sitä vartenhan ne olivat olemassa. Ulkona oli pimeää; hän näki ikkunasta vain oman peilikuvansa, ellei painanut kasvojaan aivan kiinni lasiin. Vain silloin, vain menemällä kyllin lähelle, hän näki muutakin kuin oman kuvajaisensa. Se vaivasi häntä. Ikkunat olivat sitä varten, että niiden läpi saattaisi nähdä ulkomaailman. Ja kuitenkin, kun ulkona oli pimeää, näki ikkunasta vain heijastuksen huoneesta ja itsestään. Se huolestutti Andromedaa, vaikkei hän tiennytkään oikein miksi.
Andromeda tiesi, ettei hänen pitäisi tapailla jästinuoria, mutta omituinen kapinamieli oli vallannut hänet. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja eläväksi vain livahtaessaan jästi-Lontooseen Tedin seuraan. Hän lupasi aina itselleen, että tämä olisi viimeinen kerta, mutta samalla hän tiesi palaavansa yhä uudestaan ja uudestaan Tedin luokse. Jästimaailmassa hän saattoi karistaa hetkeksi sukunsa tuomat velvoitteet ja kahleet yltään. Hän mietti, oliko hän koskaan todella ollut oma itsensä ennen kuin oli tutustunut Tediin.
Hän veti kärsimättömästi verhot ikkunan eteen ja kääntyi huoneeseen päin. Andromeda ei tiennyt, kumpaa kaipasi enemmän: jästimaailman tuomaa vapauden tunnetta vaiko Tedin seuraa, sillä nuo kaksi liittyivät kiinteästi yhteen. Hän huomasi kuitenkin ajattelevansa yhä useammin Tediä: miehen rauhallista katsetta ja leppoisaa puhetapaa, kömpelyyttä ja hajamielisyyttä, ystävällisyyttä ja ymmärtäväisyyttä. Andromeda epäili olevansa sekoamassa. Usein heidän salaisten kohtaamistensa jälkeen hänen mielessään kummittelivat tarinat siveettömistä noidista, joille kelpasi jopa jästimies – tai pahempaa: jotka himoitsivat jästimiehiä – ja jotka tuottivat moraalittomuudellaan ja siveettömällä käytöksellään häpeää suvulleen ja syöksivät itsensä varmaan tuhoon.
Andromeda asteli levottomana edestakaisin huoneessaan. Hän oli umpikujassa. Hänen ja Tedin suhde oli yksinkertaisesti mahdoton. Se oli niin säädytön, ettei taikayhteiskunta koskaan hyväksyisi sitä. Mutta tarvitsiko kenenkään tietää, tarvitsiko suvun tietää? Andromeda tiesi, että kysymys oli turha. Ennemmin tai myöhemmin joku näkisi hänet Tedin seurassa. Hän saattaisi kyllä selvitä tilanteesta, hän oli aina ollut kiltti ja hyvätapainen tyttö. Jos hän kiistäisi tapailevansa Tediä ja tarjoaisi jonkin selityksen, uskoisivat muut luultavasti häntä.
Mutta entä, jos joku näkisi heidän suutelevan? Andromedan niskaa kihelmöi ilkeästi ja hän pysähtyi keskelle huonetta äkillisen pelon vallassa. Mitä suku tekisi? Olisiko hänen maineensa pelastamiseksi annettava kaimansa tavoin kahlita itsensä hirviön uhriksi, polttaa pimeyden lordin merkki omaan käsivarteensa?
Vain yksi kynttelikkö valaisi huonetta ja Andromedasta tuntui kuin varjot olisivat ryömineet häntä kohti. Hän kavahti taaksepäin ja yritti karkottaa mielikuvan itseään kohti kurkottelevasta pimeydestä. Hänen hengitystään ahdisti, ikään kuin näkymättömät käsivarret olisivat puristuneet hänen rintakehänsä ympärille. Hän ravisti vihaisesti päätään ja pakotti itsensä rauhoittumaan. Eikö hänellä ollut muita vaihtoehtoja kuin luopua Tedistä? Hän voisi tietenkin luopua syntyperänsä suomista vapauksista ja arvostuksesta, asettua Tedin rinnalle jästimaailmaan. Ajatus sai hänet värähtämään ja hän myönsi itselleen vastahakoisesti, ettei olisi ikinä valmis luopumaan Mustan nimestä ja etuoikeutetusta asemastaan osana taikamaailman eliittiä. Hänen olisi siis lakattava tapaamasta Tediä. Mutta sekin tuntui mahdottomalta ajatukselta.
Andromeda painoi pään käsiinsä ja sulki silmänsä. Kunpa hän tietäisi, mitä tehdä! Kunpa hän näkisi jonkin pakotien tästä kaikesta! Hän melkein toivoi, ettei olisi koskaan nähnyt jästimielenosoittajia tai tavannut Tediä. Bellatrixin mustavalkoisen maailman hyväksyminen ja liittyminen kuolonsyöjiin tuntui mahdottomalta nyt kun hän oli nähnyt, että maailmassa oli muutakin. Hän työnsi sormensa hiustensa lomaan ja puristi sitten kätensä nyrkkiin toivoen epämääräisesti, että kipu vetäisi hänet irti synkistä ajatuksistaan. Hän ei tiennyt, kauanko oli seisonut siinä silmät suljettuina hiuksiaan raastaen, mutta kun hän avasi jälleen silmänsä, olivat kynttilät palaneet loppuun ja huone oli pilkkopimeä. Andromeda irrotti hitaasti otteensa hiuksistaan ja antoi käsiensä valahtaa alas. Hänen olisi unohdettava Ted ja luovuttava jästimaailmasta.
***
Andromeda teki parhaansa unohtaakseen. Hän seurasi vapaaehtoisesti ystäviään ja sisartaan poliittisiin kokouksiin, mutta Rodolphuksen ja muiden agitaattoreiden puheet olivat alkaneet herättää hänessä yhä voimakkaampaa kapinamielialaa. Tedin tapaamisen myötä hän oli alkanut nähdä asiat uudella tavalla, saanut perspektiiviä, joka Bellalta ja Dolphilta puuttui. Hän oli alkanut epäillä, etteivät jästit olleetkaan niin typeriä ja yksinkertaisia kuin hän oli kuvitellut. Tietenkin jästit olivat järkyttävän tietämättömiä monista asioista ja lisäksi täysin kyvyttömiä taikuuteen, mutta hiljaa mielessään Andromeda silti ajatteli Tedin ja Annan sekä muiden mielenosoittajien olevan huomattavasti älykkäämpiä kuin Bella ja Dolph olivat, älykkäämpiä kuin hän itse oli. Ajatus oli epämiellyttävä; oli vaikea myöntää, että pelkät jästit ymmärsivät jotain sellaista, mitä hän itse ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Andromedaa vaivasi kiusallinen tunne, että hän oli aivan yhtä ylimielinen ja kapeakatseinen kuin sisarensakin.
Mitä enemmän hän kuunteli Rodolphuksen puheita, sitä suurempaa levottomuutta ja suoranaista pelkoa hän tunsi. Häntä vaivasi epäilys, että vaikka Dolph tavallaan epäilemättä oli oikeassa, oli tämä silti kammottavalla tavalla väärässä. Ehkä vielä enemmän häntä kiusasi ymmärrys siitä, ettei voisi ikinä omaksua Bellatrixin ja Rodolphuksen ajatusmaailmaa eikä löytää paikkaansa kuolonsyöjien riveistä. Mutta mitä vaihtoehtoja hänellä olisi? Hän kuunteli Dolphin puheita ristiriitaisin tuntein.
”Eivät jästit ole meille todellinen uhka! Ei, suurin vaara piilee meissä itsessämme, läheisissämme! Suurin vaara piilee ministeriön jästittämispolitiikassa. Taikamaailman tyttäriä suorastaan rohkaistaan siveettömyyteen ja jästien kanssa seurustelemiseen. Siinä on suurin vaara: tyttäremme ja poikamme hylkäävät kulttuurimme liittyäkseen jästeihin. He luopuvat moraalistaan ja ylenkatsovat siveyttään. Ja se on maailmamme tuho!”
Andromedaa puistatti. Hänkin oli koulussa monen muun luihuistytön tavoin kantanut kaavussaan Nuorten Noitain Siveyskampanjan ruusuketta merkkinä siitä, ettei hän aikonut ylenkatsoa siveyttä ja moraalia. Merkkinä siitä, että hän oli kunniallinen puhdasverinen tyttö, joka tiedosti arvonsa ja jolla oli korkea moraali. Merkkinä siitä, että hän aikoi pysytellä kaukana jästeistä ja kuraverisistä.
Andromeda oli rakastunut. Sitä oli vaikea ja kivuliasta myöntää, sillä Ted Tonks oli pelkkä jästi ja aivan mahdoton kumppani puhdasveriselle noidalle. Kuinka hän, Andromeda Musta, oli saattanut joutua sellaiseen tilanteeseen? Hänen täytyi olla sekaisin päästään, muu ei ollut mahdollista. Mutta mitä hänen tulisi tehdä? Hän ei ollut valmis luopumaan yhteiskunnallisesta asemastaan eikä hän voinut luopua Tedistä, ja kuitenkin noita kahta oli mahdotonta sovittaa yhteen. Hän tunsi olevansa ansassa, aivan kuten tarun kahleneitokin.
”Mitä sille tarun Andromedalle tapahtui?” Andromeda kysyi Tediltä eräänä päivänä kun he kävelivät käsi kädessä Thamesin rantaa pitkin. Ted loi häneen yllättyneen katseen. ”Kiltti, minun on saatava tietää! Söikö se hirviö hänet?” Andromeda tunsi itsensä pikkulapseksi, mutta vastaus tuntui äkkiä elintärkeältä, ikään kuin hänen oma kohtalonsa olisi ollut kiinni kahleneidon kohtalossa.
”Ei, ei tietenkään syönyt. Perseus tuli apuun viime hetkellä siipikengät jaloissaan, tappoi hirviön ja pelasti Andromedan.”
”Oikeasti, Perseus?” Andromeda ei voinut mitään pienelle tirskahdukselle. Ted nauroi ja veti hänet lähemmäksi itseään, niin että miehen hengitys kutitteli Andromedan kaulalla tämän kumartuessa puhumaan hänen korvaansa.
”Niin. Tarinan mukaan Andromedan äiti oli turhamaisuuksissaan kehunut olevansa jumaliakin kauniimpi ja rangaistuksesi siitä joku jumalista lähetti kauhean merihirviön tekemään tuhoja Etiopian rannikolle. Ainoa vapautuskeino oli uhrata kuningattaren tytär tuolle merihirviölle. Ja niin prinsessa Andromeda kahlehdittiin kallioon odottamaan hirviötä saapuvaksi. Perseus sai kuitenkin lentävät kengät lainaan jumalilta ja kiirehti pelastamaan prinsessan. Hän tappoi hirviön ja vapautti Andromedan kahleista.”
Tarina oli lapsellinen ja typerä, mutta siitä oli muodostunut Andromedalle pakkomielle. Suvun kahleet puristivat häntä ja hänestä tuntui, että hän oli tukehtumaisillaan. Hän ei ikinä sopisi siihen muottiin, johon yhteiskunta häntä vaati sovittautumaan. Sota näytti uhkaavalta hirviötä, joka nielaisisi hänet. Hän oli kuitenkin täysin kyvytön tekemään mitään muuttaakseen kohtaloaan. Pian hän liittyisi kuolosyöjiin ja se olisi hänen tuhonsa.
***
Adromeda harjasi mielellään Narcissan hiuksia. Ne olivat kuin sulaa kultaa, valuivat vuolaana kihararyöppynä melkein pikkusiskon vyötäisille saakka. Vanhan sanonnan mukaan noita oli valmis miehelään, kun noidan palmikko ulottui pään ylitse vedettynä leukaan asti. Se oli vain keskiaikainen sanonta, jolle naurettiin yleisesti. Mutta se, että juttua pidettiin kuitenkin vitsinä, jolla nuoria noitia kiusoiteltiin, kertoi paljon siitä, mikä oli puhdasverisen noidan asema taikayhteisössä. Vasta kun Bellatrix oli äitinsä kauhuksi leikannut mustan palmikkonsa lyhyeksi polkkatukaksi, oli Andromeda ymmärtänyt, ettei hän ollut ainoa, jota suku ja perinteet kahlitsivat. Mutta siinä missä hän itse riuhtoi avuttomana kahleitaan, katkoi Bella omat kahleensa huolettomasti ja kevyesti. Bellan lyhyt tukka tuntui ilkkuvan Andromedaa ja sen sijaan, että hän olisi tuntenut yhteenkuuluvuutta sisarensa kanssa, tunsi hän omituista kaunaa tätä kohtaan. Miksi kaikki tuntui aina olevan Bellatrixille niin helppoa ja vaivatonta? Miksi Bella uskalsi toimia, kun taas Andromeda epäröi jokaista askeltaan?
”Onko sinulla vielä tallella Nuorten Noitain Siveyskampanjaruusuke?” Narcissa kysyi yllättäen ja käänsi päätään niin, että Andromedan huolella sisarensa päälaelle järjestelemät kiharat valahtivat tämän selkään vallattomana ryöppynä. Andromeda hätkähti yllättävää kysymystä. Hän pakotti katseensa irti Narcissan hiuksista ja kohtasi tämän katseen.
”Eiköhän se jossain ole. Miten niin?”
”Voisinko saada sen lainaan? Melkein kaikilla tytöillä on sellaiset. Äiti lupasi, että saan liittyä kampanjaan ja tilata ruusukkeen, mutta tiedäthän sinä kuinka pitkään niiden toimittamisessa kestää”, Narcissa selitti vetoavalla äänellä. Andromeda puraisi huultaan osaamatta vastata. Hän oli luullut siveysruusukkeiden jo unohtuneen ja se, että pimeyden lordin kannattajat olivat ilmeisesti käynnistäneet kampanjan uudestaan, oli ikävä yllätys. Kampanja oli jo aikanaan jakanut mielipiteitä ja monien – muun muassa Bellatrixin - mielestä se oli ollut noidan arvoa alentava. Andromeda itse ei ollut edes ajatellut koko asiaa, vaan oli useimpien muiden luihuistyttöjen tavoin kiinnittänyt pienen ruusukkeen kaapuunsa.
”Saanhan?” Narcissa tivasi ja Andromeda nyökkäsi haluttomasti.
”Jos löydän sen vielä jostain.”
Siveyskampanjan takana oli ollut pelko siitä, että ministeriön jästiyttämispolitiikka ja kuraveristen löyhä moraali ja siveettömyys johtaisivat ennestäänkin pienen puhdasveristen joukon kutistumiseen ja taikamaailman tuhoon. Kampanjan tarkoitus oli ollut kiinnittää puhdasveristen nuorten huomio veren tuomiin velvoitteisiin sekä kohottaa nuorison moraalia. Andromedasta siveyskampanja tuntui äkkiä vain pelottavalta ja sairaalta idealta. Oli epämiellyttävää ajatella, että pikku-Cissy halusi ruusukkeen. Mitä Cissy sanoisi, jos tietäisi hänen ja Tedin suhteesta? Mitä äiti sanoisi? Tai isä? Bellan suhtautumista hän ei edes uskaltanut ajatella.
Narcissa kääntyi taas niin, että Andromeda saattoi jatkaa hänen kampauksensa tekemistä. Andromeda harjasi vaitonaisena sisarensa hiuksia ja muisteli kaikkia niitä kuolonsyöjien iltamia, joihin oli viime aikoina osallistunut sekä niitä keskusteluja, joita oli jästituttaviensa kanssa käynyt. Hän huomasi järkytyksekseen, että hänellä oli enemmän yhteistä marssivien jästinuorten kuin taikamaailman rappeutuneen eliitin ja kuolonsyöjien kanssa.
Kenties Bellatrix ja Rodolphus olivat oikeassa, kenties heidän maailmansa ja kulttuurinsa olivat tuhoon tuomittuja. Mutta ehkä heidän pitäisi vain hyväksyä se ja tehdä töitä tulevaisuuden eteen sen sijaan, että he yrittivät roikkua kiinni vanhassa. Sodan lietsomisen sijaan heidän tulisi etsiä todellisia ratkaisuja ongelmiin. Ja ehkä, Andromeda ajatteli alakuloisesti, jästittyminen oli osa väistämätöntä kehitystä. Oli asia miten tahansa, ei sota voinut olla mikään vaihtoehto.
Hän tunsi itsensä ulkopuoliseksi, ikään kuin olisi kuulunut kokonaan toiseen todellisuuteen kuin sisarensa ja ystävänsä. Hän ei ollut koskaan löytänyt omaa paikkaansa taikamaailmasta, mutta kenties hänen tulisikin etsiä paikkaansa aivan muualta. Kenties hänen paikkansa olikin jästimaailmassa, Tedin rinnalla. Ehkä hänen ei edes lopulta tarvitsisi valita. Maailma muuttui. Ehkä hänen olisi vain uskallettava kohdata se tosiasia, että se maailma, johon hän oli kasvanut, kuului auttamattomasti menneisyyteen ja suvaitsevaisuus ja jästittyminen nykyaikaan.
***
Tedin asunto oli aina sotkuinen. Andromeda, joka oli tottunut siihen, että kotitontut pitivät talon putipuhtaana, oli tyrmistynyt astuessaan ensi kertaa sisälle miehen asuntoon. Likaisia astioita oli kaikkialla, lattialla lojui epämääräisiä vaatekasoja ja joka paikka oli täynnä kirjoja ja paperinippuja. Ihmeekseen Andromeda oli huomannut viihtyvänsä miehen pienessä asunnossa. Hän epäili sen johtuvan siitä, että oli melkein varmaa ettei yksikään noita tai velho eksyisi kampusalueelle, saati sitten Tedin saastaiseen yksiöön. Nyt kun hän oli tehnyt päätöksensä ja aikoi ottaa ratkaisevan askeleen, hän ei kiinnittänyt mitään huomiota asunnon sottaisuuteen.
”Ted, minä olen noita.” Andromeda tiesi sen kuulostavan typerältä, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, miten asia kuului jästille kertoa. Kukaan ei ollut opettanut sellaista koulussa. Ted rypisti otsaansa selvästi ymmällään.
”Mitä? Siis uuspakana tai wicca tai jotain sellaista?”
”Ei, minä… Mikä?”
”Wicca. Se on eräänlainen uskonto, ainakin luulisin niin. Suoraan sanottuna en tiedä siitä paljoakaan, mutta se…”
”Ei, ei sellaista”, Andromeda keskeytti kärsimättömänä ja veti syvään henkeä. Hänestä tuntui, ettei keskustelu johtaisi mihinkään.
”Tarkoitan tätä”, hän sanoi aavistuksen verran vapisevalla äänellä ja veti taikasauvansa esille muuttaen yhdellä sauvanheilautuksella Tedin kuulakärkikynän kahdeksi teekupiksi. Toinen sauvanheilautus täytti kupit höyryävällä kamomillateellä.
Ted tuijotti.
Andromeda alkoi hermostua. Mitä hänen oikein pitäisi tehdä?
”Ted-kiltti, yritä ymmärtää”, hän aloitti. Mies pudisti hitaasti päätään ja vajosi istumaan.
”Olenko minä tullut hulluksi? Muutitko sinä juuri kynäni teekupeiksi?”
”Muutin, muutin. Sitä minä yritän tässä selittää: minä olen noita. Osaan taikoa. Ymmärrätkö?” Andromeda puuskahti kärsimättömänä. Kuinka typeriä jästit oikein olivat?
”Pystytkö sinä… osaatko sinä muuttaa ihmisen sammakoksi?” Ted kysyi voipuneella ääneellä. Andromeda rypisti otsaansa yrittäen seurata miehen ajatuksenjuoksua.
”Kyllä, luulisin ainakin. Haluatko, että kokeilen?” hän kysyi. Ted pudisti kiivaasti päätään ja katsoi häntä avuttoman näköisenä.
”Onko se totta? Eihän taikuutta ole olemassa”, mies protestoi heikosti. Andromedan kärsivällisyys alkoi loppua. Hän oli juuri taikonut miehen nähden, ja tämä väitti silti, ettei taikuutta ollut. Hän alkoi uskoa, että jästit todella olivat hidasälyisiä ja typeriä.
”Merlin, minähän juuri näytin sinulle! Etkö sinä voisi edes yrittää ymmärtää?” hän puuskahti. Ted pudisti päätään.
”Minähän yritän! Voisit sinäkin yrittää hieman -”
Se oli liikaa. Andromeda menetti malttinsa.
”Mitä sinä tiedät siitä, mitä minä yritän! Sinunlaisellasi jästillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka vaikeaa tämä on minulle!” hän kivahti. Tedin ilme tiukkeni, mutta mies katsoi häntä rauhallisesti.
”Selitä minulle”, mies kehotti hiljaisella äänellä. Andromeda mulkoili hetken Tediä ja vajosi sitten hänkin istumaan.
”Anteeksi, en olisi saanut sanoa niin. Minä… tämä on vaan niin vaikeaa”, hän kuiskasi.
”Kerro minulle. Minä yritän ymmärtää”, Ted toisti.
Andromeda kertoi. Hän kertoi suvustaan ja siitä, miten tärkeää oli salata taikamaailma jästeiltä. Hän kertoi Luihuisen tuvasta ja Nuorten Noitain Siveyskampanjasta. Hän kertoi pimeyden lordista ja Bellatrixista. Hän kertoi alkavasta sisällissodasta ja verenpetturuudesta. Ted kuunteli. Välillä mies kysyi jotain, mutta enimmäkseen tämä istui hiljaa ja antoi Andromedan puhua. Andromeda ei ollut ikinä puhunut niin paljon. Hän kertoi perheestään ja koulustaan, kertoi kuolonsyöjistä ja omasta ahdistuksestaan.
Kun hän lopetti, istui Ted pitkään hiljaa. Ilta oli jo tummunut, huone oli niin hämärä että he tuskin näkivät toisiaan. Ajattelematta sen enempää Andromeda taikoi pöydälle kynttelikön, mikä sai Tedin vetämään terävästi henkeä. Mies ei kuitenkaan sanonut mitään pitkään aikaan, katseli vaan mietteliään näköisenä kynttelikköä ja teekuppeja, Andromedaa ja kirjahyllyään. Lopulta hän kurkotti pöydän yli ja tarttui hellästi Andromedan käteen.
”Ymmärsinkö minä nyt oikein: sinun sukusi on niitä, jotka eivät hyväksy noitien ja tavallisten ihmisten suhteita?”
Andromeda nyökkäsi voimattomana. Hänestä tuntui, ettei Ted voisi ikinä ymmärtää. Koko juttu tuntui ylivoimaiselta ja hän melkein katui, että oli ottanut tämän askeleen ja kertonut Tedille. Hän oli kasvanut uskomaan siihen, että hän oli äärettömän paljon Tedin kaltaisten yläpuolella ja silti hänestä tuntui, ettei se ollut totta. Hän oli kasvanut ajattelemaan, että heidän suhteensa oli ehdottomasti väärin ja silti hän ei uskonut sitä. Mutta juuri nyt tuntui mahdottomalta, että Ted sen enempää kuin hän itsekään pystyisi tähän. Heidän maailmansa olivat liian kaukana toisistaan, Ted ei ikinä voisi ymmärtää.
”Mutta jotkut sinun maailmassasi – taikamaailmassa – hyväksyvät asian? Joskus noidat ja tavalliset ihmiset menevät naimisiin ja noita voi silti olla osa taikamaailmaa?” Ted puhui hitaasti, kuin yrittäisi saada Andromedan ymmärtämään jotain. Andromeda nyökkäsi jälleen.
”Niin. Mutta minun koko sukuni ja melkein kaikki ystäväni pitävät noitien ja jästien suhteita siveettöminä ja moraalittomina. He eivät ikinä hyväksy tätä, vaan ajattelevat minun olevan verenpetturi. Pettävän koko taikamaailman, oman syntyperäni ja kulttuurini. Sinä et voi ymmärtää… Se on heidän silmissään yksinkertaisesti säädytöntä. Anteeksiantamatonta.”
Ted nyökkäsi ja katsoi kirjahyllyään otsa rypyssä, surullisen näköisenä.
”Ja sinun ystäväsi, ne siis jotka eivät tuomitse noitien ja tavallisten ihmisten välisiä suhteita, mitä he ajattelisivat minusta? Kunnioittaisivatko he koskaan minua ihmisenä, vai olisinko minä aina heille jokin huvittava alempi olento?” Tedin ääni oli hiljainen ja hän katsoi nyt Andromedaa suoraan silmiin. Andromeda nielaisi. Hän oli ollut väärässä, Ted ymmärsi liikaakin.
”Useimmat noidat ja velhot pitävät jästejä jonkinlaisina lapsina”, hän myönsi vastahakoisesti ja tunsi häpeäkseen kuumotuksen leviävän kasvoilleen ja kaulalleen. Ted nyökkäsi kuin hän olisi vahvistanut jotain, mitä tämä ajatteli. Hetken kuluttua mies nousi ja käveli kirjahyllylleen. Hän juoksutti sormiaan kirjojen päällä, pysähtyi sitten erään opuksen kohdalla.
”Tunnetko maailmanhistoriaa, tarkoitan tavallisten ihmisten historiaa? Siirtomaavallan aikaa? Et? Niin arvelinkin. Andromeda, en tiedä miten selittäisin sinulle, ettei tämä ole minullekaan helppoa vaikka rakastankin sinua. Ota tämä kirja ja selaile sitä, ehkä sinä ymmärrät sitten.”
Andromeda otti kirjan vastaan otsa rypyssä. Ted halusi hänen ymmärtävän? Ted uskoi voivansa selittää hänelle jotain? Oliko mies järjiltään? Ted oli pelkkä jästi, Andromeda oli sentään puhdasverinen noita.
”Ei ole helppoa sinulle? Mitä vaikeaa tässä sinulle muka olisi? Ei sinun tarvitse luopua perheestäsi ja ystävistäsi ja koko maailmastasi. Sinulta tämä ei vaadi mitään! Ei mitään! Minä en aio lukea mitään jästikirjaa, mitä sanottavaa jästeillä voi minulle muka olla? Etkö sinä vieläkään tajua, minä olen noita. Tiedän valtavasti sellaista, mistä teillä jästeillä ei ole aavistustakaan”, Andromeda kivahti. Tedin ilme tiukkeni hieman ja mies näytti hetken ajan loukkaantuneelta.
”Sinä et todellakaan taida ymmärtää?” Ted sanoi lopulta hiljaisella äänellä ja huokaisi sitten. ”En väitä ymmärtäväni vielä tätä kaikkea, enkä sitä miten raskasta tämä sinulle on. Haluan vaan sinun ymmärtävän, ettei tämä tule olemaan minullekaan helppoa, mutta että haluan silti yrittää. Minä rakastan sinua, Andromeda, eikä muulla ole merkitystä.”
Andromeda tuijotti miestä raivoissaan. Kuinka tämä uskalsi? Tämä oli valmis yrittämään suhdetta hänen kanssaan? Ohhoh! Ikään kuin miehellä olisi varaa puhua noin, hänhän tässä oli se, joka teki uhrauksen.
”Sinä… sinä… Kuinka sinä uskallat! Sinun pitäisi olla kiitollinen kun minä…”
Mutta Ted painoi sormensa kevyesti hänen huulilleen.
”Adromeda-kiltti, älä sano enempää. Minä rakastan sinua.”
Andromedan kiukku laantui yhtä nopeasti kuin oli noussutkin. Ted oli jästi, oli väärin odottaa, että tämä ymmärtäisi ainakaan heti.
”Anteeksi”, hän kuiskasi ja samassa mies puristi hänet syliinsä. Andromeda sulki silmänsä, nautti lämmöstä ja lohdusta, joka miehestä virtasi häneen. Ted ei ehkä ymmärtänyt, mutta ainakin tämä oli yhä siinä sen sijaan että olisi paennut kauhuissaan häntä. Se oli jo jotain. Andromeda hymyili heikosti ja kaikkoontui sitten paikalta.
***
”Rakas Ted”, Andromeda kirjoitti ja tuijotti hetken pergamenttia. Mitä hän voisi sanoa miehelle, että hän rakasti tätä? Että mikäli tämä vielä huolisi hänet, jättäisi hän kaiken tämän takia? Että hän oli ollut ylimielinen ja itsekeskeinen typerys? Andromeda puraisi huultaan ja rypisti pergamentin. Hänen katseensa osui Tedin antamaan kirjaan ja häpeän puna levisi hänen kasvoilleen. Hän oli selaillut kirjaa ensin innottomana ja vihaisena, käsittämättä mitä opittavaa hänellä muka voisi olla jästien siirtomaavallan ajoista ja kolonialistisesta maailmasta. Mutta mitä pidempään hän oli kirjaa tutkinut, sitä selkeämmin hän oli ymmärtänyt, mitä Ted hänelle yritti sanoa.
Ei ollut helppoa joutua keskelle kulttuuria, jonka edustajat pitivät itseään kaikin tavoin parempina ja edistyneempinä. Andromeda myönsi olevansa yllättynyt siitä, että jästimaailmassakin se oli tuttu ilmiö, sillä hän oli tottunut ajattelemaan, että jästit olivat kaikkialla samanlaisia. Se, että jästeilläkin oli useita eri kulttuureita ja että nämä itse pitivät niitä keskenään eriarvoisina, oli tullut yllätyksenä. Silti jästit olivat solmineet avioliittoja yli kulttuurirajojen, vaikka nuo liitot eivät olleet suinkaan ongelmattomia. Ei ollut helppoa olla yksin sellaisten ihmisten joukossa, jotka tiesivät omasta mielestään enemmän ja pitivät itseään parempina ja älykkäämpinä. Ei etenkään, mikäli oma puoliso oli yksi noista ihmisistä.
Hän tiesi, että hänen olisi kirjoitettava Tedille. Mies odotti sitä häneltä ja lisäksi Andromeda epäili, että modernin noidan tuli toimia eikä odottaa miehen toimivan. Mutta mitä hän kirjoittaisi miehelle? Entä jos Ted ei haluaisikaan enää häntä? Hän tuijotti tyhjää pergamenttia ja äkkiä hymy levisi hänen kasvoilleen. Tietenkin! Hän tiesi, mitä tehdä.
***
Ted irrotti hieman tärisevin sormin pöllön tuoman paketin ja silitti epävarmasti linnun höyhenpeitettä yrittäen ajatella, että tämä kaikki oli aivan luonnollista ja normaalia. Lintu pörhisti höyheniään, näykkäisi häntä kevyesti etusormesta ja lehahti sitten ilmaan. Ted tuijotti jonkin aikaa pöllön perään miettien, oliko sittenkin seonnut. Hän, järkevä ja harkitsevainen historian opiskelija, oli äkkiä rakastunut noitaan ja joutunut kohtaamaan uuden maailman olemassaolon. Hänestä tuntui, että hänen olisi pitänyt olla järkyttynyt ja kauhuissaan. Mutta hän ei osannut pelätä, hän ei osannut ajatella muuta kuin Andromedaa. Hitaasti ja epäröiden Ted avasi rasian.
Rasian sisällä oli kenkäpari. Kaksi mustaa nahkakenkää, joiden kantapäihin kiinnitetyt pienet siivet värisivät ja räpyttelivät innokkaasti. Ted nosti kengät laatikosta leveästi hymyillen. Niiden lisäksi paketissa oli vain pieni lappu, jossa luki ainoastaan: ”Victorian puisto, klo 17.” Ted vilkaisi kelloa ja hymyili entistä leveämmin työntäessään jalkansa kenkiin. Ne sopivat täydellisesti ja hän puoliksi odotti niiden lähtevän lentoon. Pienet siivet räpyttelivät kiivaasti, mutta eivät kuitenkaan nostaneet häntä ilmaan. Ted kohautti harteitaan ja harppoi ovelle. Hänen jalkansa tuskin koskettivat maata, eikä sillä ollut mitään tekemistä taikuuden kanssa.
