Nimi: Vaativa ystävyys
Kirjoittaja: Arte
Oikolukija: Picca
Päähenkilöt: Pansy, Millicent, Hermione
Ikäraja: S
Tyyli: draama
Yhteenveto: Millicentia ei vain kuulu kirjastosta ja Pansy lähtee etsimään häntä.
Osallistuu: FF-100 Pansy Parkinson sanalla 042. Kolmio, albumihaaste Simple Planin biisillä Thank you, parituksettomuushaaste
A/N Oih, tätä oli kyllä todella kiva kirjoittaa. Pidän koko tekstistä itse, ihanaa vaihtelua kirjoittaa paritukseton ficci. Jokapäiväistä draamaa. (: Kiittelen taas Piccaa avusta ja kannustuksesta<3
Vaativa ystävyys
”Missä se tyttö oikein on!” Pansy kurtisti kulmiaan ja nousi ylös luihuisten oleskeluhuoneen nojatuolista, johon hän oli linnoittautunut odottamaan Millicentia. Tämä oli luvannut käväistä vain pikaisesti kirjastossa lainaamassa jotain muodonmuutosten esseeseen tarvitsemaansa kirjaa ja tulla sitten heti takaisin. Hänen lähdöstään oli jo puoli tuntia eikä tyttöä näkynyt vieläkään missään.
Pansy pudisti turhautuneena päätään ja astui ulos oviaukkoa peittävän seinän läpi. Hän kiiruhti kylmiä käytäviä pitkin kohti yläkerroksia ja kirjastoa. Pansy ei ollut tottunut viettämään pitkiä aikoja yksinään, hänen ympärillään kun oli aina kuhinaa, mutta nyt Millicent oli hävinnyt kirjastoon ja Draco ja muut hänen ystävänsä olivat huispausharjoituksissa tai seuraamassa niitä. Hän nyrpisti nenäänsä. Kuinka kukaan jaksoi mennä tällaisella säällä – ulkona satoi vettä ja pohjoistuuli oli kylmä – ulos hytisemään ja tuijottamaan sormet ja varpaat jäässä kaukana yläpuolella viuhtovia pisteitä? Täysin järjetöntä.
Eteisaula oli autio Pansyn saapuessa sinne, päivällinen oli jo nautittu, mutta iltapalaan oli vielä aikaa. Hän kiipesi marmoriportaat ylös ja hidastamatta vauhtiaan ravasi pari kerrosta ylöspäin kirjaston oven eteen. Hän pysähtyi hetkeksi ja tasasi hengitystään ennen kuin tarttui oven kahvaan ja veti oven auki.
Pansyn kasvoille leyhähti vanhojen pergamenttien ja asiakirjojen tuoksu, kun hän veti oven perässään kiinni ja asteli peremmälle kirjaston hiljaisuuteen. Matami Prilli oli tunnetusti turhantarkka kirjoistaan, joten oppilaat pitivät kirjaston tiloissa vähän ääntä välttääkseen matamin raivostuneet katseet ja pisteliäät huomautukset, jotka lausuttiin hiljaa sihisten. Nytkään hiljaisuutta ei rikkonut kuin muutaman toisluokkalaisen kirjojen selailu ja jostain kauempaa etäisesti kuuluva puhe.
Pansy lähti kävelemään niin nopeasti kuin uskalsi. Hän ei halunnut turhaa porttikieltoa kirjastoon vain siksi, että oli kulkenut liian äänekkäästi. Niinpä hän yritti kävellä päkiöillään pitkin askelin ja kurkkia jokaisen hyllyrivin väliin. Millicentilla saisi olla hyvä selitys hänelle, kun tyttö löytyisi. Oli järkyttävä vääryys, että Pansyn täytyi itse tulla etsimään ystäväänsä, kun tämä ei ilmaantunutkaan paikalle lupauksestaan huolimatta.
Lopulta Millicentin tuttu hahmo ilmestyi esiin viimeisten hyllyjen takaa. Tyttö istui nurkkapöydässä kirjapino edessään ja käsi suun peittona ilmeisesti pidätellen esiin pyrkivää naurua. Ja mikä kumminta: Millicent ei istunut yksin. Hänen ympärillään istuvat kolme hahmoa olivat tuttuja, mutteivät missään nimessä Pansyn ja muiden luihuisten jokapäiväistä seuraa. Saastaisia rohkelikkoja.
Pansy jähmettyi hetkeksi paikoilleen, mutta ryntäsi sitten kädet nyrkkeihin puristettuina hyllyjen välistä pöydän luo. Yllättynyt nelikko kohotti katseensa ja neljät kasvot valahtivat kalpeiksi. Pansy tärisi silminnähden raivosta.
”Kuinka sinä kehtaat? Kuinka sinä voit edes hengittää tämän roskasakin lähettyvillä, saati sitten istua noiden seurassa ja nauraa?” Pansy sihisi. Hän kumartui uhkaavasti vitivalkoiseksi kasvoiltaan valahtaneen Millicentin puoleen ja sylki sanoja tämän kasvoille. ”Kuinka sinä kehtaat? En olisi ikinä uskonut, että minun paras ystäväni paljastuisikin luopioksi, petturiksi, roskasakiksi? Etkö sinä sano mitään!”
Pansy jäi tuijottamaan hetkeksi suutaan pelästyneenä aukovaa Millicentia. Kun tyttö ei saanut sanaakaan suustaan ja muu kolmikko näytti olevan valmiina kiroamaan hänet hetkessä tajuttomaksi, Pansy heitti heihin kaikkiin vielä erittäin halveksivan katseen ennen kuin kääntyi pää pystyssä ja kiiruhti hyllyjen reunustamaa käytävää kohti kirjaston ovea. Hän kuuli Millicentin nousevan ylös ja sanovan Harrylle, Ronille ja Hermionelle: ”Anteeksi tämä, mutta minun täytyy mennä hänen peräänsä...” Pansy pystyi kuvittelemaan kolmikon rohkelikkomaisen myötätuntoiset nyökkäykset ja rohkaisevat ilmeet ja häntä oksetti. Nopeasti hän pyyhkäisi oudon kosteuden silmäkulmastaan ja nykäisi kirjaston oven auki. Hän ryntäsi tyhjälle käytävälle ja pinkaisi juoksuun. Pian käytävällä kaikuivat kahdet juoksuaskeleet ja Millicentin epätoivoinen huuto.
”Pansy! Odota, Pansy, odota, anna minun selittää!” Sanat kaikuivat seinissä ja lisäsivät painavaa möykkyä Pansyn rinnassa. Hän kompuroi hieman ja tunsi vahvan käden käsivarrellaan. Hän yritti ravistaa sen kiukkuisena pois, mutta Millicent oli häntä vahvempi ja käsi pysyi paikallaan. He pysähtyivät keskelle käytävää ja Millicent pakotti Pansyn kääntymään kasvokkain itsensä kanssa.
”Pansy kiltti, kuuntele minua.” Pansyn salamoiva katse vastasi Millicentin anelevaan äänensävyyn ja leikkasi Millicentin äänen vakautta. ”En minä tahallani jättänyt sinua odottamaan. Sattui vain niin, että etsimäni kirja oli Hermionella ja minä tarvitsin sen välttämättä. Niinpä minä menin kysymään sitä häneltä ja jäin odottamaan, että hän saisi esseensä valmiiksi”, Millicent selitti. ”Harry ja Ron kinastelivat Kalkaroksesta ja minun oli pakko osallistua siihen! He ovat todella mukavia, hauskoja ja avoimia! Pansy, olemme vuosia olettaneet heidän olevan aivan toisenlaisia, mutta he ovat oikeasti tosi kivoja! Sinä voit joskus tulla istumaan meidän kanssamme kirjastoon, Pansy, tulethan!” Millicentin ilme oli innokas ja – mitä vielä, Pansy suutahti – toiveikaskin.
Pansy keräsi hetken voimiaan Millicentin odottavan katseen alla. Tyttö saisi kuulla kunniansa. ”Millicent”, Pansy kuiskasi. Tytön katse terävöityi. ”He ovat rohkelikkoja! Tajuatko, sinä veljeilet rohkelikkojen kanssa ja vieläpä niiden kaikkein pahimpien!” Pansyn ääni tärisi. ”Sinä vaihdat minut joihinkin rohkelikkoihin, kuinka sinä kehtaat!”
Millicentin kasvoilta paistoi järkytys. ”Mutta enhän minä ole sinua vaihtamassa! Sinä olet minun paras ystäväni!” Tytön äänestä kuultava hämmennys ja ihmetys kouraisi Pansyn vatsaa. Milli ei tajua yhtään, kuinka syvästi hän on loukannut minua ja tahrannut luihuisten maineen, Pansy marisi mielessään kulmat kurtussa. ”Kyllä se minusta siltä näyttää”, Pansy totesi jäätävästi ja kääntyi ympäri ja lähti marssimaan kohti alempia kerroksia.
Millicent seisoi hetken tyrmistyneenä paikoillaan ennen kuin ryntäsi Pansyn perään. Hän pysytteli Pansyn vierellä ja yritti puolustaa itseään. ”Minähän vain juttelin heidän kanssaan! Ei se tarkoita, ettetkö sinä olisi minun paras ystäväni! Me olemme olleet parhaat ystävät ties kuinka kauan, leikki-ikäisistä asti! Mikään ei voi muuttaa parhaan ystävän asemaasi! Pansy!”
Millicentin ääni värähti ja Pansy näki tämän pyyhkivän silmiään. ”Miksi sinä hylkäät minut heti, jos juttelen joidenkin muidenkin kuin luihuisten kanssa?” Millicent nyyhkytti ja niiskautti nenäänsä. Pansy loukkaantui ja nousi takajaloilleen. ”Väitätkö sinä minun olevan mustasukkainen! En todellakaan ole! Minulle on aivan sama, vaikka sinä hankkisit kuraveri-Grangerista parhaan kaverisi! Voit tästä lähtien viettää kaiken aikasi niiden alhaisten rohkelikkojen kanssa, jos minä en ole kerran tarpeeksi viihdyttävää seuraa sinulle!”
Pansy huitaisi hiukset kasvoiltaan ja heitti alentuvan silmäyksen Millicentiin. Tytön katse keskeytti Pansyn arvokkaan paikalta poistumisen: silmät olivat kyyneliä täynnä ja katse niin anova, että Pansyn oli pakko pysähtyä ja jäädä tuijottamaan. Millicent tarttui hänen käteensä kiinni ja niiskautti nenäänsä. ”Pansy kiltti, ole kiltti äläkä ole minulle vihainen. Minä en halua, että olet minulle noin vihainen! Olet paras ystäväni eikä parhaalle ystävälle saa olla vihainen!”
Millicent kallisti päätään ja hiukset valahtivat puoliksi peittämään tytön punaisia poskia. ”Mitä minun pitää tehdä, ettet olisi enää vihainen minulle”, hän mumisi alistuneena tajuttuaan, että Pansy oli puhdas luihuinen ja hänellä oli luihuisen ajatukset.
Pansy vaihtoi painoa jalalta toiselle. Vai että mitä tehdä. Millicent voisi tehdä niin paljon. Mutta silti, tyttö oli kuin olikin – kaikesta huolimatta, täytyi Pansyn myöntää - hänen paras ystävänsä eikä parasta ystävää voinut komennuttaa kaikkialle. ”Teet minun muodonmuutosten ja taikuuden historian esseeni, annat minun käyttää ensin sitä uutta paitaasi, jonka sait serkultasi sekä opetat minulle sen vaikean meikkausloitsun, josta kerroit ja laitat hiukseni kurpitsajuhlaa varten”, Pansy luetteli tasaisella äänellä. Millicent nyökkäsi päätään. ”Etkä enää veljeile niiden kiellettyjen kanssa.”
Millicent huokaisi. Hän oli vain pienen hetken toivonut, että Pansy unohtaisi tämän ehdon, mutta eipä tietenkään. Hän oli tiennyt sen tulevan. Millicent muisteli pikaisesti käytyä keskustelua Hermionen kanssa. Ystävällinen rohkelikkotyttö oli ihmetellyt, miksi Millicent vietti aikansa luihuisten kanssa, vaikka oli itse niin mukava. Millicent oli selittänyt heidän olevan hänen ystäviään, että hänelle he olivat mukavia ja kivoja, ja kaipa Hermione oli ymmärtänytkin jotain. Se tyttö oli osannut kuunnella ja oli sääli lopettaa hyvin alkanut tuttavuus tähän. Ellei sitten...
Millicent ja Pansy kävelivät takaisin luihuisten oleskeluhuoneeseen. Koko matkan ajan Pansy selitti ihanasta juhlakaavustaan, jonka hänen tätinsä toisi hänelle palattuaan työmatkalta Pariisista, ja Millicent kuunteli ystäväänsä hyvillään normaalista ilmapiiristä. He saapuivat oleskeluhuoneeseen hyvillä mielin ja liittyivät ulkoa palanneiden, litimärkien luihuisten joukkoon ja aloittivat tavanomaisen juoruamisen ja kiherryksen.
~
Myöhemmin illalla, kun kaikki olivat jo menneet nukkumaan, Millicent hiipi takaisin oleskeluhuoneeseen ja asettui mukavimpaan nojatuoliin takkatulen ääreen. Hän levitti eteensä tyhjän pergamentin, avasi mustepullon, kastoi sulkakynän ja alkoi kirjoittaa. Puolen tunnin raapustuksen jälkeen kirje oli valmis, ja Millicent luki sen huolellisesti läpi.
Hermione,
arvaat varmasti, mitä kirjeeni koskee ja uskon, että osasit jo odottaa tätä. Kuten arvata saattoi, Pansy oli raivoissaan, kun olin ”veljeillyt rohkelikkojen kanssa”. Hän vaati minua katkaisemaan heti välini teihin ja tekemään muutamia asioita puolestaan (minulle tulee kiire kirjoittaa kaksi muodonmuutosten ja kaksi taikuuden historian esseetä!). Minusta on silti ikävä hylätä varsinkin sinut heti kättelyyn. Olitte todella mukavia ja ystävällisiä minulle aivan ilman syytä ja olen erittäin iloinen siitä. Siksipä ehdotankin tällaista:
Pistäisitkö pahaksesi, jos pitäisimme orastavaa ystävyyttämme yllä näin kirjeitse? Pansy tulee varmasti vahtimaan minua salaa vähän aikaa, mutta kirjeistäni hän on aina pysynyt erossa. Hän on oikeasti todella hyvä ja luotettava ystävä, vaikka onkin pesunkestävä luihuinen. En halua aiheuttaa hänelle pahaa mieltä, mutta mitä hän ei tiedä, ei voi satuttaa häntä, jos nyt näin voin ilmaista. Minusta olisi ihanaa saada sinusta ystäväni.
Odotan kirjettäsi,
Millicent
Millicent taitteli pergamentin kuoreen ja sinetöi sen. Hiljaa ja näkymättömästi hän livahti ulos luihuisten oleskeluhuoneesta ja kulki pitkän matkan ylös pöllölään. Hyvällä tuurilla kirje saapuisi perille jo tänä iltana, jos Hermione olisi vielä hereillä.
~
Seuraavana aamuna suuren salin aamiaisen keskeytti tavalliseen tapaan postin tulo. Millicent yritti olla vilkuilematta pöllöjä liian toiveikkaasti, mutta Pansy huomasi hänen kuikuilunsa.
”Odotatko jotain?” tämä kysyi välinpitämättömänä. Millicent puraisi huultaan ja heitti hätävaleen: ”Lähetin pari päivää sitten pikkuserkulleni kirjeen Irlantiin ja kyselin kuulumisia. Kirje on voinut ehtiä jo tänne takaisin.”
”Aijaa”, Pansy tokaisi ja kaatoi itselleen lisää kurpitsamehua. Samaan aikaan tuttu tornipöllö lehahti Millicentin eteen ja ojensi koipensa. Hymyään pidätellen Millicent tarjosi pöllölle hiukan pekonia, kääntyi hieman sivuttain muihin luihuisiin nähden estääkseen näköyhteyden ja mursi sinetin. Kirje taittui helposti auki.
Millicent,
ikävä kuulla Pansysta. Voin kyllä myöntää, että osasin odottaa tätä ja olen iloinen, että ehdotit kirjeenvaihtoa! Se on ehkä vähän hassua saman linnan sisällä, mutta varmasti sen arvoista! Kirjoitan tätä kiireessä, jotta saisit vastauksen aamuksi. Onnea esseisiin ja kysy, jos kaipaat minulta apua niiden kanssa! Kyllä me jotain keksimme!
Hermione
P.S. Harry ja Ronkin toivottavat sinulle onnea esseisiin.
Millicent taittoi kirjeen kokoon ja sujautti sen laukkuunsa. Pansy kääntyi häneen päin ja kysäisi: ”Saitko kirjeesi?”
Millicent nyökkäsi hymyillen. ”Sain. Pikkuserkku suostui kirjeenvaihtoon.”
Simple Plan - Thank you
I thought that I could always count on you
I thought that nothing could become between us two
We said as long as we would stick together
We’d be alright
We’d be ok
But I was stupid
And you broke me down
I’ll never be the same again
So thank you for showing me
That best friends cannot be trusted
And thank you for lying to me
Your friendship, the good times we had
You can have them back
Yeah
I wonder why it always has to hurt
For every lesson that you have to learn
I won’t forget what you did to me
How you showed me things I wished I’d never see
But I was stupid
And you broke me down
I’ll never be the same again
So thank you for showing me
That best friends cannot be trusted
And thank you for lying to me
Your friendship, the good times we had
You can have them back
When the tables turn again
You’ll remember me my friend
You’ll be wishing I was there for you
I’ll be the one you miss the most
But you’ll only find my ghost
As time goes by
You’ll wonder why
You’re all alone
So thank you for showing me
That best friends cannot be trusted
And thank you for lying to me
Your friendship, the good times we had
You can have them back
So thank you, for lying to me
So thank you, for all the times you let me down
So thank you, for lying to me
So thank you, your friendship you can have it back
