Author: Dulz
Ikäraja: k-11
Genre: fantasia, surumielinen fluff
Haasteisiin: FinFanFun 1000 - 955. Vuono, Kevätvaihtarit (nro 14), Original QueerSummary: Sisyfos luovi ruostemeren läpi kuin muurahainen suurten honkien hallitsemassa salossa.A/N: Kevätvaihtarien numerolle 14, ole hyvä! Käytin inspiraationa löyhästi koko pakettia, mutta eniten tässä näkyvät varmaan kuvat, sana
ruoste ja lause "Umpikujakin voi johtaa jonnekin." Halusin sisällyttää kaikki sanat, mutta se pääsi unohtumaan.
Mulla oli tän kanssa roppakaupalla ongelmia. Mun suomi on selkeesti ruostunut, mutta jos ei muuta niin tiedänpähän ainakin hemmetisti enemmän merikalastuksesta kuin ennen. Discordille kiitos nimeämisavusta!
Toisina aamuina meri ei auennut
Ruosteen pilkuttama kalastusalus kynti kohti vuonon suuta. Vuoret väistyivät horisontin tieltä ja äärettömänä läikehtivä meri teki tilaa keulalle. Yngve oli ajanut Sisyfosta kaksikymmentä vuotta. Hän tunsi meren ja meri tunsi hänet. Hän ajoi, kunnes peileistä nouseva aurinko sai hänet siristelemään silmiään ja rypyt hänen silmäkulmissaan uurtumaan syvemmiksi. Kun luotain hälytti, hän hiljensi vauhdin vetonopeuteen ja laski nuotan kahdensadan metrin syvyyteen. Hän seurasi verkon painoa, mutta päivän saalis pysyi pienenä. Kun aurinko alkoi mataa alas taivaankantta sukeltaakseen jälleen päivän päätteeksi aaltoihin, Yngve nosti nuotan ja tyhjensi kalat muovisaaviin. Paluumatkan hän vietti peraten moottorin hyrrätessä autokäynnillä.
"Oletko löytänyt lisää ydinohjuksia?" Mikkel tervehti Yngven laskiessa kymmenmetrisen veneensä laituriin.
“Haha”, Yngve vastasi kuivasti ja tarjosi kalasaavia Mikkelille. Mikkel ei hetkahtanutkaan makrillien ja sillien painon alla, vaan heijasi saavin laiturille ja ojensi kätensä seuraavaa varten. Yngve pudisti päätään.
”Pilailetko?”
”Koetan huomenna pohjakalaa siimalla.”
”Saisit koettaa pohjanuotalla.”
Yngve pudisti päätään. Parvet olivat jo kylliksi harvat, merenpohja piloille raavittu.
”Käyt täällä yhä harvemmin. Jos saalista tosiaan tulee niin vähän, sinun olisi parempi pistää pillit pussiin ja pestautua oikealle troolarille. Iso Alisa hakee lisäkäsiä.”
”Alisalla on aina tarve lisäkäsille.”
”Geirin poika etsii töitä välivuodeksi”, Mikkel ehdotti sitten.
Yngve loi Mikkeliin paljon puhuvan katseen. Mikkel osoitti tuhahtaen kolmanneksen vajaata sinistä muovitynnyriä: ”Mihin himputtiin kuvittelet olevasi aluksinesi matkalla? Kalastus ei ole enää yhden ihmisen asia.”
”Joku ne ostaa.”
”Ei siitä sinulle jää käteen kuin kiitos.”
”Tuon huomenna kissakalaa.”
”Tuo ruijanpallasta. Sillä saat tämän kannattamaan.”
Ruijanpallaat kävivät vuosi vuodelta harvinaisemmiksi. Yngve suoristui laidalta ja katsoi taivaanrantaa, jonka taakse auringon syvän oranssinkirjava kehrä oli paraikaa upottautumassa. Moottori kaipasi vielä öljyä.
”Hela on jo minua kätevämpi moottorien parissa. Näytähän minulle sillä välin pelittääkö luotaimesi.”
Päivä oli enää vihertävänvaalea muisto horisontin yllä, kun Yngve suuntasi kalasatamasta takaisin vuonolle. Hänen korvissaan kaikui Mikkelin kysymys siitä, miksi hän yhä jaksoi. Yngve ajatteli merta. Sen äärettömyyttä, ajattomuutta, rauhaa ja rajattomuutta.
Hän saapui vuonolle, antoi veneen lipua laituriin aallonmurtajan takana ja ripusti nuotan kuivumaan. Yngve kiipesi kallioiden yli ja suhisevan heinän läpi parkkiintuneelle tuvalle, jonka ruutuikkunat tähystivät vuonon suuta. Sisällä oli kuivaa ja viileää. Yngve sytytti tulen hellaan, keitti kalasopan ja istui yksin syömään. Ikävä ja kaipuu painoivat hänen rintaansa kuin kivi.
Aamulla heinikko kasteli housut ennen meren pärskeitä. Yngve lastasi eväänsä ja verkkonsa ja käynnisti moottorin, jonka putputus kertautui vuonoa ympäröivistä vuorista. Taivas oli puolipilvessä. Meri avautui välkkyvänä.
Toisina aamuina meri aukesi levottomana, läikehtivät aallot löivät aluksen kylkiin kuin käskien sitä takaisin satamaansa raivostuen, kun niiden tahto ei toteutunut. Toisina aamuina meri oli valmiiksi raivoisa ja taivas sen yllä mustelmainen, pahaa enteilevä ja arvaamaton. Toisina aamuina meri oli niin raivoisa ja synkkä, ettei Yngvellä ollut koko päivänä käsiä laskea nuottaa eikä siimaa, mutta hän ei jäänyt maihin, vaikka haarasalamat iskivät pitkin taivaanrantaa ja armoton sade tikkasi kantta tauotta. Hän ei jäänyt maihin edes niinä aamuina, pysähtyneinä ja hyisinä, joina meri avautui teräksisenä peilinä, jonka pintaan hiutaleet verkalleen sulivat. Tai niinä, joina ainoa ääni koko maailman tyhjyydessä oli ritinä meren auetessa aluksen keulan tieltä. Toisina aamuina hän odotti jäänmurtajaa saattamaan Sisyfoksen avomerelle ja iltaisin tuomaan takaisin vuonoon.
Toisina aamuina meri ei auennut. Ulapan sijaan vuonon suulta levisi ruosteinen joutomaa, kolkko ja väärä, ja Yngve suoristi selkänsä. Kivi hänen sydämellään keveni. Myös näinä päivinä nuotta ja siima pysyivät saaveissaan.
Sisyfos luovi ruostemeren läpi kuin muurahainen suurten honkien hallitsemassa salossa. Yhteen nivoutuvien ruosteisten palkkien muodostamat monumentaaliset tornit kohosivat naristen ylös merestä, menneisyyden maamerkit, kertomassa tuhosta ja tuomiosta. Tornien seasta pisti jättiläismäisiä kölejä, joiden alkuperäistä kokoa oli mahdoton hahmottaa. Ne eivät kaikki näyttäneet koskaan olleen merikelpoisia. Alus ylitti matalikkoja, jotka saivat sen pohjan valittamaan, ja alitti siltoja, jotka ulottuivat niin kauas, että niiden päät katosivat toisinaan usvaan. Mittasuhteet tekivät Yngveen vaikutuksen. Levän ja merirokon puute huolestutti häntä. Ajoittain kojelaudan säteilymittari tikitti ja Yngve vaihtoi kurssia. Hän oli ollut varovaisempi sen jälkeen, kun Mikkel oli hälyttänyt merivoimat luotaamaan rannikkovesistä venäläistä tai yhdysvaltalaista ydinkärkeä, koska epäili sellaisen vuotavan rannikkovesiin.
Ruostemerta asutti kumma merenväki. Majesteettiset seireenit syöksyivät vedenpinnan lävitse säihkyvinä torpedoina, levittivät kotkansiipensä ja sinkosivat ilmaan lennättäen pisaroita ympärilleen. Niiden pesiä saattoi havaita korkealla huojuvien metallitornien ristikoissa, mutta poikasia ei näkynyt missään. Joskus seireenit olivat laulaneet, mutta nyt ilma pakeni niiden huulilta äänettä. Yngve ei kohdannut niiden uteliaita katseita, sillä hän ei tiennyt, pätivätkö niihin samat säännöt kuin merenneitoihin ja -miehiin, joiden taikuudesta oli jäljellä vielä rippeet sysimustissa silmissä. Niihin katsominen oli kuin olisi joutunut syvänmeren paineeseen ja murskautunut hengiltä ennen kuin ehti tukehtua. Yngve näki silmäkulmastaan mustuneet sormet ja vilauksen teräväpiirteisistä kasvoista merenväen kammetessa pitkine pyrstöineen itsensä kannelle. Ne matkustivat hänen mukanaan, nojasivat partaisiin sopusuhtaisina kuin kreikkalaiset patsaat ja katselivat ohi lipuvia monumentteja silitellen toistensa kiiltonsa menettäneitä suomuja.
Varjot olivat venyneet pitkiksi, kun alus saapui vuonolle. Merenväki nyrpisti nenäänsä maan tuoksulle ja pudottautui takaisin mereen. Yngve antoi aluksen lipua laituriin ja kiipesi kallioiden yli ja suhisevan heinän läpi parkkiintuneelle tuvalle, jonka ruutuikkunat tähystivät vuonon suuta.
“Tervetuloa kotiin”, Vihvilä tervehti portaalta, jolla istui höyryävä muki käsiensä välissä, ja kivi vierähti Yngven sydämeltä.
“Etkö taaskaan saanut kalaa?”
Yngve pudisti päätään. Vihvilä nauroi.
”Alan epäillä, että piilotat kaikki kalat minulta.”
Yngve ei aikonut koskeakaan ruostemeren kaloihin, jos alueen suurpetojen kunnosta saattoi päätellä mitään. Hänen lähestyessään Vihvilä nousi seisomaan.
“Onneksesi sinulla on minut, surkea kalastajamieheni. Pöytä on pian katettu. Tein lihamuhennosta.”
Yngve veti Vihvilän hartaaseen suudelmaan. Yngven sydän löi vakaasti Vihvilän nopeampien sydämenlyöntien rinnalla, tuuli suhisutti heinikkoa ja aallot löivät tahtia kallioon. Vihvilä tuoksui paahteiselta kanervikolta. Sisällä tuvassa oli lämmintä.
He makasivat punkassa toisiaan silitellen. Vihvilä kertoi retkistään. Vuorista, jotka kohosivat niin lähelle kuuta, että sen pinnalle saattoi suoraan kävellä. Raivoavien metsäpalojen jälkeen uudestaan alkavasta elämästä. Kaukomaista, missä ilmanhenget olivat lempeitä ja kauniita kuin auringonpaiste.
”Kauniimpia kuin minä?” Yngve hymähti.
”Takuulla”, Vihvilä vastasi ja suuteli hänen parkkiintuneita käsiään ja ruskettuneita pisamaisia kasvojaan, ”mutta ne eivät ole sinä.”
Vihvilän kasvoissa oli arpia ja uurteita. Ylähuuli oli joskus haljennut. Yngve silitti sitä ja ymmärsi.
“Anteeksi, että joudut aina odottamaan”, Vihvilä sanoi vasten hänen rintaansa, ja Yngve ajatteli äänettömien kummajaisten ja ruosteen asuttamaa joutomaata. Suojavyöhykettä kahden maailman rajalla.
"Minulla on mereni. Etkö tulisi joskus mukaan?"
Vihvilä vastasi kuten aina, nauramalla: "Petollisen merenväen jallitettavaksi? Mörrimöykyissä ja metsänväessä on seuraa riittämiin. "
Yngve silitti ruskeat hiukset pyöreän korvan taa ja kysyi uteliaisuuttaan: "Kumpaa sinä olet?"
Vihvilä veti häntä hiuksista. Yngve levitti sormensa jäntevälle selälle ja sovitti Vihvilän hajareisin syliinsä, lähemmäs itseään. Vihvilä tarttui häntä hauiksesta ja nauroi hengästyneesti. Hän painoi päänsä vasten Vihvilän päätä. Heidän huohotuksensa kohtasivat ilmassa. Tällä tavalla saattoi hukkua maalla.
Aamulla Yngve joi kahvia ja Vihvilä kertoi, kuinka Sisyfos loitotessaan muuttui pienemmäksi ja pienemmäksi, kunnes ohitti vuonon suun ja katosi. Sulautui valoon, meren välkkeeseen. Kahvi oli mustaa ja vahvaa. Vihvilä lupasi sammuttaa hellan ennen lähtöään, ja palata ennen kuin hän ehtisi kaivata.
”Mahdotonta”, Yngve sanoi ja Vihvilä pilkkasi häntä lässyksi.
Yngve suuteli Vihvilää, huolella ja pitkään. Sitten hän meni ulos. Kivi alkoi vieriä takaisin hänen sydämelleen, kun hän sulki oven perässään. Hän luovi tiensä heinikon läpi rantaan, hilasi verkot vajasta veneeseen ja köytti tynnyrit partaaseen. Kun hän käynnisti moottorin, jonka putputus kertautui hiljaisista kallioista, kivi oli asettunut paikoilleen.
Vuonon suulta aukesi ääretön välkehtivä meri.
