Nimi Aarrettakin enemmän
Ikäraja K-11 (tiedä nyt, varmuuden vuoksi) // Frederica nosti ikärajaa
Paritus f/f
Varoitukset öö, yksi voimasana, pari viittausta väkivaltaan ja mainintoja pussailusta ja vähän päihteiden liikakäytöstäkin.
A/N En ole kirjoittanut ihan hullun pitkään aikaan mitään, enkä oikeastaan pidä tätä kovin onnistuneena. Idea on kuitenkin musta edelleen kiehtova, ja joitakin asioita sain sanottua kuten tarkoitinkin. Ajatus lähti CMX:n Veitsenterä-biisistä, pätkä lyriikkoja tuolla alempana.
Kuulisin tietenkin mielelläni mielipiteitäkin, en ole julkaissut täällä miljoonaan vuoteen mitään.
*
Herään säpsähtäen ja selkä kipeänä lattialta, arvelen kuulleeni ääntä ja huomaan olevani oikeassa: istut vuoteessasi selkä jäykkänä ja liikkumatta, silmät apposen auki ja katse suunnattuna ei minnekään. Kasvosi ovat kireät, juonteita on kaikkialla, suun ympärillä, silmäkulmissa, otsalla. Kohottaudun polvilleni metallisängyn vierelle, kuiskailen hiljaisia yösanoja vailla merkitystä, silitän käsivarttasi varovasti. Tuoksut puhdistusaineelta ja unelta ja tuijotat vailla tunnistamisen häivää suoraan lävitseni. Ilmeestäsi ei voi päätellä, että kuulisit, mitä puhun, mutta vähitellen saan sinut rauhoittumaan takaisin makuulle. Silmäsi ovat kuitenkin kirkkaat, kiiltävät hämärässä ja niiden räpäys on kuin kolibrin siipien viuhahdus.
Istahdan päkiöideni varaan, kiedon kädet ympärilleni ja odotan. Kun silmät vihdoin sulkeutuvat ja hengityksesi syvenee niin, että sen ääni kantaa tuuletuslaitteen tasaisen hurinan ylitse, nieleskelen kyyneliä. Aivan kuten viime yönä, edellisenä ja lukuisina muina, niin monina, etten jaksa enää muistaa. Viikot ja päivät ovat alkaneet sekoittua toisiinsa, ne ovat täynnä sairaalan valkeutta, sairaalaäänien täyttämää hiljaisuutta, pakollisia kauppareissuja, joilla ostan lähinnä viinirypäleitä ja punaisella tarralla varustettuja maitopurkkeja enkä katso ketään silmiin, lääkäreiden hymyjä, joiden myötätuntoa en ole näkevinänikään. En tahdo kuulla sitä, minkä tiedän valmiiksi.
Katson nukkuvia kasvojasi, ne ovat tutut ja kuitenkaan en osaa lukea niiden ilmettä, en näe ajatuksiasi niiden takaa niin kuin kauan sitten näin. Hei, missä sinä nykyään elät, minä elän menneisyydessä. Siinä samassa menneisyydessä, josta sinä et tiedä enää mitään. Siinä, jonka muistot maistuvat katkerilta yksin nautittuina ja ovat silti ainoa, mikä pitää minua yö toisensa jälkeen tässä lattialla ja elossa. Minun menneisyydessäni, joka on myös sinun, ja jonka olen päättänyt muistaa sinunkin puolestasi.
Muistan kaikki ne hetket, jotka tuntuivat tärkeiltä ja joista elämä rakentui. Kuvat, sanat, huudot. Muistan suudelmat katujen kulmissa silloin, kun kukaan ei ollut kuullutkaan rekisteröidystä parisuhteesta, ja enemmistön mielestä olimme sekä sairaita että rikollisia. Silloin Jenni Vartiainen ei ollut syntynytkään ja homomyönteisistä lauluista olisikin varmaan vaikka salamurhattu. Rautakärkimaiharit olivat imagonrakennuksen lisäksi oikeassakin käytössä, kun käsi kädessä kävelevät naiset raivostuttivat ohikulkijoita silmittömästi. Jokainen askel saattoi tarkoittaa vaaraa, mutta sinä puristit kättäni tiukasti ja silmäsi nauroivat päin ahdasmielistä maailmaa, ja koska meitä ei kukaan rakastanut, ei meidänkään tarvinnut rakastaa kuin toisiamme.
Muistan ensimmäisen Helsinki Pride -kulkueen keskellä vaihdetun suudelman, joka maistui voitonriemulta. Me, suvaitsevaisuussodan veteraanit, katsoimme ympärillemme ja näimme joukoittain nuoria, joiden kasvoilta heijastui sama uhma: minullakin on oikeus rakastaa. Aurinko tuntui syleilevän koko maailmaa, Helsingin kadut olivat yhtäkkiä täynnä valoa, lämpöä ja naurua. Rakkautta. Tunsin itseni yhtä aikaa aivan pieneksi ja uskomattoman suureksi. Pieneksi osaseksi jotakin valtavaa.
Muistan ensimmäisen yhteisen asuntomme, jonka seinällä paistatteli Che Guevara. Sängyssä oli punaiset lakanat eikä sitä sijattu kovin usein. Johonkin aikaan jääkaapista ei löytynyt kuin muutama lonkerotölkki ja ruokakaapista pari pussia makaronia. Sinä olit ottanut lopputilin työpaikaltasi, jonka pomo oli sanojesi mukaan homofobinen sika. Muistan bussimatkan maistraattiin, jonne ehdimme ensimmäisten joukossa, sormukset, suloisen vankeuden tunteen, säkenöivän voiton, jota ei voinut himmentää yksikään liikennevaloissa huuteleva pojannilkki. Taivaanranta hohti kultaa, sateenkaaren päässä aarre toisensa jälkeen odotti löytäjäänsä, ja me olimme ikuisia.
Ja sitten emme olleet. Sinä sammutit kasvavaa elämänjanoasi alkoholilla ja jollakin muulla, jonka kielsit joka kerta, kun huolesta sekavana ravistin velttoa vartaloasi ja anelin sinua kertomaan, lopettamaan, käyttämään nyt saatana edes järkeäsi. Perään itkin ja pyysin anteeksi, sinä suutelit ja lähdit baariin. Elämä vyöryi kiihtyvää tahtia, kiepuimme kuin pyörremyrskyn reunamilla kohti myrskyn silmää, johon kaikki lopulta pysähtyi. Se oli täynnä hiljaisuutta, ihmisten sumuun liukenevia selkiä. Löysin sinut nurkkapöydästä kasvot veressä ja silmät raollaan enkä tiedä, tunsitko minua enää. Ensihoitajat pyysivät ystävällisen tiukasti siirtymään syrjään, ja sen minä tein. Siirsin elämäni syrjään ja jumiuduin sinun kanssasi tähän sairaalaan, jossa hoitajat ilmoittavat päivittäin hymy kasvoillaan, ettei toivoa edelleenkään ole. Ettei kukaan voi antaa minulle sitä ainoaa aarretta, jonka sateenkaareni päästä todella tahdoin löytää.
Sipaisen vuoteenreunan yli roikkuvaa kämmenselkääsi, käperryn ohuelle patjalleni ja jään silmät kiinni odottamaan uutta aamua, tuhatta uutta aamua.
*
tyttö kulkee veitsenterää ilme kasvoilla vaihtuen
taivas niin musta, sydän pysähtynyt melkein
käsin kylmin silmät kiinni etsii toista viereltään
mikä yössä kimmeltää ei ole pelkkää unta
minä muistan kuvat, minä muistan sanat
minä muistan kun yössä suudeltiin
ja muistan kaiut, ihmisten äänet
minä muistan suuren pienuuteni
ja katson suoraan aurinkoon, se pimeydessä hehkuu
ja tunteet jäätyneinä katson kuiluun sisälläni
ei porttia, ei ikkunaa, ei siihen paikkaan kulkua
ei sinne vielä nää, vain eletty on puoli elämää
A/N Tosiaan, jos jäi hämäräksi, niin tää tyyppi menetti siis traagisesti muistinsa (ja ehkä jotain muutakin päänsisältöä) humalassa sattuneessa välikohtauksessa. En halunnut sanoa sitä suoraan, ja jäinkin sitten miettimään, ymmärsikö sitä tekstistä ollenkaan. Voi voi.
