Hetki jota olen tässä muutaman päivän jännännyt: viimeisen luvun julkaiseminen. Tässä välissä tahdon kiittää lukijoita ja erityisesti teitä, jotka olette antaneet palautetta! *niiaa sievästi* (Olen ollut suunnilleen pilvilinnoissa ihan vaan näiden muutamienkin kommenttien voimasta ^_^)
Toivon, ettei vimppaa luku ole teille myöskään(?) pettymys!
________________________
Osa 3/3.
Nyrkkisi koputtaa oveen hiljaa. Jo ääni itsessään kuulostaa anelevalta.
"Norja pyydän, kuuntele. En minä tarkoittanut mitään pahaa. Anna minun selittää." Näitä sanoja toistat, yrittäen selkeästi takoa niitä syvälle päähäni. Tuhahdan jälleen hiljaa, mutta osa minusta erottaa äänessäsi olevan katumuksen. Olet seisonut oven takana jo kauan ja minusta tuntuu että olen piakkoin putoamassa alas kuilun partaalta haikean äänesi takia. Hiljaisuuteni takana odotan vain, että sinä tulisit rytinällä ovesta sisään ja näkisit miten kurja olo minulla on kun et ole lähelläni. Tätä odotellessani makaan peiton alla ja tuijotan oveani tiiviisti, kuvitellen mielessäni kyyryn asentosi, kätesi joka kerta toisensa jälkeen painautuu ovea vasten ja kasvosi, joilla risteilevät epätoivo, suru ja kärsimättömyys. "En tahdo että menet vihaisena nukkumaan. Tule ulos sieltä niin jutellaan..." sanot vielä. Heittäydyn hiljaa vatsalleni ja painan tyynyn kasvojani vasten, huone pimenee miltei mustaksi. Tyyny ei silti vaimenna ääntäsi, joka alkaa jo kuulostaa jokseenkin kärsimättömältä.Tyypillistä sinua ettet jaksa vatvoa yhtä ongelmaa liian pitkää aikaa. Mielikuvassani pohdit pitkään ja hartaasti, mäjäyttäisitkö ovea jalallasi vai antaisitko minun vain olla. Huokaisen. En enää jaksa kuunnella ääntäsi vaikka tiedän että murjotan turhasta. Lopulta äänet vaimenevat ja minä jään yksin hiljaisuuteni kanssa.
Uni ei enää tule silmiini, vaikka minua on vain pari tuntia sitten väsyttänyt kamalan paljon. Lepään levottomana sängylläni, raskas ja hiostava peitto potkittuna jalkoihin. Tuijotan edelleen tiiviisti kammarini ovea. Nousen joksikin aikaa ja kävelen ovelle päin, mutta jään sittenkin vain nojaamaan sitä vasten. Istahdan lattialle ja katselen ympärilleni koruttomassa huoneessa. Kirjoituspöytä saa mielialani vielä alemmas. Tuon pöydän ääressä olen istunut tässä kuussa miltei joka päivä ja siitä todisteena ovat viimeiseen vetolaatikkoon kätketyt tuhruiset, rypistetyt kirjeet. Huojun epävarmana paikallani ja yritän koota ajatuksiani kokoon. Jos olen koko kuukauden odottanut paluutasi, miksi minä nyt ruokin ilmeisesti meitä molempia ajatuksella, että tahdon sinut tänne vain jotta saisin edes jonkun jolle purkaa patoutunutta ikävääni? Ja miksi minun on revittävä se ikävä irti sielustani olemalla kammottavan etäinen ja epävarma? Olen jo ennen kokeillut sitä eikä siitä ollut mitään hyötyä.
Minulla olisi vielä mahdollisuus pyytää anteeksi äskeistä töykeää käytöstäni. Selittää sinulle, miksi teen mitä teen. Luulen tosin että olet jo nukahtanut (en usko että olet reissusi aikana hirveästi saanut unta silmiisi), mutta en voi olla täysin varma. Miten minun tekisikään vain mieli astella ulos tuosta ovesta ja kohdata sinut. Koskettaa varovasti kasvojasi, pyytää anteeksi ja kertoa, etten oikeasti ole vihainen. Ajatus tuntuu tällä hetkellä kovin viisaalta, mutta vaikea sanoa miten se toteutuu tuolla olohuoneessa, kun pakokauhu voi taas ottaa minut valtaansa. Pelkkä sinun näkemisesi saa sen nousemaan. Pudistelen päätäni ärsyyntyneenä. Tajuan pikkuhiljaa, miten ääliömäisesti olen äsken juuri pakokauhun inhon vallassa käyttäytynyt. Ja tarkemmin, miten tavallisen kalseasti olen kohdellut sinua miltei koko päivän, vaikka emme ole aikoihin tavanneet. Olen tehnyt parhaani näyttääkseni miten yksinäistä eloni on ollut, mutta kun nyt palautan mieleeni muutamat ilmeet, joita kasvoillasi on tämän päivän aikana risteillyt, tajuan: Luulet, että olet edelleenkin minulle vain hetkellinen yövieras, joku jonka kutsun sisälle vain koska en muutakaan keksi. Painan toisen käteni hiljaisena otsalleni ja kiroan omaa apaattisuuttani.
Nousen taas seisomaan ja kävelen hiljaisena ikkunan luo. Ulkona tuulee puuskittain, näyttäisi siltä että pian alkaa sataa. Mieleeni muistuu tilanne, kun olit jälleen tullut katsomaan minua. Olit ollut läpimärkä, ja koko olemuksesi oli huutanut: "Katso nyt, minä tulin. Älä vain seiso siinä vaan auta minut takaisin tolpilleni jollakin tapaa." Tiesit, että minä jos kuka en jättäisi sinua pulaan. Niinpä olin ottanut sinut hiljaisena sisälle, etsinyt puhtaat vaatteet ja katsonut, että sait tarpeeksi lämpimän peiton yötä varten. Sinä osoitit kiitollisuutesi pitämällä minulle seuraa, katsoen että minulla varmasti oli mukavaa kanssasi. Ehkä tämän takia kaikki oli sujunut mutkattomasti. Se kerta taisi olla yksi niistä harvoista, joina emme kertaakaan riidelleet yhtikäs mistään. Muistikuva ärsyttää minua onnellisuudellaan. Tässä me nyt taas olemme. Minä loukkaantuneena vain muutamasta hutiloidusta sanasta jotka suustasi päästit, ja sinä nukut taas sohvalla. Ei tämän pitänyt loppua näin. Mutta toisaalta... Onko vieläkään liian myöhäistä?
Lopulta kävelen haparoivin askelin ovea kohti ja vedän sen varoen auki. En minä kestä tätä.
Käytävän kävely eteenpäin on harvemmin pelottanut minua näin paljon. Joka askeleella tunnen sydämeni tykytyksen kasvavan ja hengitykseni muuttuvan katkonaisemmaksi. Jossain muussa tilanteessa ja paikassa hermostuneisuuteni luultavasti saisi minut pyörittelemään silmiäni, mutta nyt...Kuulen puolella korvalla, miten sadepisarat alkavat tipahdella maahan talon ulkopuolella. Pisarat ovat nopeita ja kovaäänisiä, aivan kuin ne hoputtaisivat minua etenemään asioissa edes hieman nopeammin. Mutta vaikka yleensä tottelen sateen ääntä, minun on pakko tällä kertaa uhmata sitä. Askeleni ovat tassuttelevia, ne hädin tuskin päästävät ääntäkään kun sirot jalkani koskettavat tummaa puulattiaa. Lopulta saavutan olohuoneen sisäänkäynnin ja jään kammarin ulkopuolelle vielä hetkeksi kokoamaan ajatuksiani. Yritän tarkkaan selittää vähintään itselleni, mitä oikein haluan kertoa ja tietysti, mikä ajatuksissani on tärkeintä. Lopulta otan ratkaisevan askeleen ja pääsen kohtaamaan katseellani sohvan, jolla sinä oleilet.
Et ole nukkumassa, huomaan sen saman tien. Istut sohvan reunalla väsyneen, kokonaisvaltaisen uupuneen näköisenä etkö tunnu olevan aivan läsnä tässä maailmassa. Olet kietoutunut puoliksi peittoon ja nojaat päätä käsiisi. Havahdut kun jalkani narisuttavat lattialankkuja ja nostat katseesi. "Norja?" sanot hiljaa ja kohotat pääsi minuun päin. Nimeni kuuleminen huuliltasi saa minut pysähtymään. Huone on miltei hämärä, joten en näe kunnolla kasvojasi joten joudun arvaamaan, oletko vihainen vai kärsitkö samalla tapaa kuin minä minun idioottimaisuudestani. Hetkeksi jään pohtimaan, olenko sittenkään ihan tolkuissani kun päätin lähteä turvallisesta sängystäni. "En tainnut saada unta vihaisena", totean lopulta ja kiroan, kun ääneni kuulostaa tavallisen laimealta. Et sano mitään, mikä antaa minulle kummaa rohkeutta ja uskalluksen ottaa taas muutaman askeleen. Lopulta haparoivat jalkani tuovat minut sohvan luo. Pysyt vaiti ja liikkumatta, kun laskeudun hitaasti istumaan viereesi sohvalle. Olet ilmeisesti nukkunut ainakin jonkin aikaa, sillä lakanat ovat myttääntyneet huomattavasti. Tahtoisin kovasti kysyä, mikä sinua vaivaa, mutta sinä ehdit ensin. "Minä näin unta liiaksikin..." mutiset hieman heikolla äänellä. Pysyn hiljaa, yrittäen sillä antaa sinulle luvan jatkaa. "... Ei sillä kai ole väliä", sanot oltuasi hetken hiljaa ja käännät pääsi minua kohti. Yritän pehmentää kasvojani, mutta ilmeen sulavuus tulee hieman myöhässä kun jo kerkeät kääntää pääsi sivuun.
Katsahdan sivuprofiiliasi ja tunnen miten epätoivo alkaa kasvaa sisälläni. Miksi minä teen näin? Miksi kiusaan itseäni yrittämällä ymmärtää, mitä meidän välillämme oikein on meneillään? Päässäni risteilevät nämä ja monet muut kysymykset, ne tuntuvat tukahduttavan henkeni. Kiedon jalat hieman täristen rintakehääni vasten ja painan pääni. Suhina korvissani yltyy. Hoen yhä uudelleen 'mene pois', mutta kiusanteko pääni kanssa vain jatkuu. "Norja?" kuuluu äkkiä vaimeasti rätinän läpi. Suuni on kuin siteellä sidottu, eikä anna minun edelleenkään kertoa mikä minua vaivaa ja pelottaa. "Norja, puhu minulle", ääni jatkaa hivenen lähempänä. Lopulta huuleni antavat minun voihkaista vaimeasti, raotan arkaillen silmiäni. "... Jano..." kuiskaan. Käytän tätä harhautuksena, jottei minun saman tien tarvitsisi olla kuuntelemassa sinun sanojasi joita piinaajani pääsisi kritisoimaan. Nouset ääneti, askeleesi menevät keittiöön päin. "... Älä tee tätä minulle, pyydän...anna minulle viimein mahdollisuus olla rauhassa", supisen itsekseni. Piina ilmeisesti hätkähtää vahvaa ja välittävää ääntäni, eikä voi puolustutua ymmärtämätön kun on. Se tuhahtaa vain jotakin ihmislapsien heikkoudesta ja on samassa poissa.
Kätesi ojentuu samassa minua kohti. Kohotan katseeni silmät selällään. Jalkani retkottavat äkkiä velttoina lattiaa päin ja käteni painuvat levollisina sivuilleni. Äkkinäinen riivaajan luovutus ja häipyminen tuntuu oudolta, aivan kuin ruumiistani valuisi ulos sulaa jäätä. Seisot suoraan edessäni, silmät kysyvinä ja ojennat lasia lähemmäs minua. "Riittääkö tämä?" kysyt ja istuudut viereen minun vastaanotettuani lasin. Tajuan samassa, että minua tosiaan janottaa. Ruumiistani ulos valuva paha uuvuttaa kehoani, niin kauan se on siinä loisinut ja aiheuttanut mielipahaa yhdelle jos toisellekin henkilölle. Vien lasin nopeasti huulilleni ja juon sen sisältämän kylmän ja raikkaan veden hetkessä. "Kyllä", vastaan ja hätkähdän hieman, kun tajuan että ääni on täysin vapaa mutinasta tai apatiasta. Huokaan syvään tyytyväisenä.
Koko tämä päivä on ollut yhtä tunteiden vuoristorataa. Se oli tietysti odotettavissa, mutta että se veisi minusta näin paljon energiaa... Kehoni tuntuu väsyneeltä mutta silti olen valppaana. Tuijotan sinuun syrjäsilmällä, ilmeesi on pohdiskeleva. Pureskelet luultavasti tiedostamattasi peukalonkynttäsi, mikä saa sinut näyttämään pikkupojalta joka ei oikein tiedä mitä sanoa. Näky lämmittää mieltäni; on lohdullista ja helpottavaa tietää, etten ole ainut jonka päätä tämä tilanne hämmentä. Rohkaistuneena oletuksistani käännän lopulta pääni kokonaan sinuun päin ja asetan toisen käteni kömpelösti poskellesi. "Olen pahoillani..." sanon hiljaa ja nousen polvilleni. Käännät kysyvän katseesi minuun. Aiot sanoa jotain, mutta vaikenet katseeni alla. Luultavasti vilkaisuni rauhoittaa sinua, tai ainakin toivoisin sen tekevän niin. Seuraavan ajatukseni rauhoittavuudesta minulla itsellänikään ei ole minkäänlaista käsitystä. Tuskin tajuan mitä teen, kun kohottaudun polvilleni ja puoliksi istuudun, puoliksi kompastun varoen syliisi. Katsot minua hiljaa ja hämmentyneenä, puna tuntuu hiipivän poskipäilleni. Asettelen itseni parempaan asentoon ja haen tukea sohvasta. Kätesi hakeutuvat hieman haparoiden selälleni ja vetävät jalkojani paremmin syliisi. Kasvoillasi on hämääntynyt ilme, ja turha kai sanoakaan että näytät edelleen elävältä kysymysmerkiltä. "... sinä et näe unta", rauhoitan sinua ja yritän todistaa tämän itsellenikin ojentamalla käteni. Viet oman kätesi sitä vasten ja hymyilet raukeasti, miltei kuin enkeli. Rentoudun, ja viimeinkin läheisyys ei saa minua nolostumaan. Kurotan päätäni ylemmäs, painan otsani otsaasi vasten ja kiedon käteni vyötäisillesi. "Norjaseni..." sanot hiljaa. Rypistän hieman kulmiani kuullessani lempinimen, josta en pidä sitten yhtään. Olen vähällä menettää malttini uudestaan, mutta päätän sitten olla hiljaa. Murehtiminen aiheuttaa vain lisää turtumusta välillemme. "Ei sitä sanaa..." mutisen sen sijaan (tosin ääni on hivenen synkkä) ja raotan tummia silmiäni katsoakseni sinua vaateliaasti. Huomaan hämärässäkin hennon punan kohonneen poskillesi.
Kätesi kietoutuvat varoen selkääni, tulet hieman lähemmäksi. Huulesi kuiskaavat: "Annatko anteeksi?" Suljen silmäni uudelleen. "Annatko sinä?" kuiskaan takaisin. Hengityksesi tuntuu polttavan kuumana nenälläni, värisen silkasta läheisyydentunteesta. "Ei ole mitään anteeksiannettavaa", vastaat, kuulostaa kuin ilo alkaisi kuplia äänessäsi. Pysyt liikkumatta vielä hetken, kunnes nojaat eteenpäin vain muutaman sentin ja hipaiset huuliani pehmeästi sormillasi. Korahdan hieman, sormesi vaeltavat vapisevalla alahuulellani jonkin aikaa, kunnes siirrät käden poskelleni ja hivuttaudut liki huuliani omillasi. Tunnen sydämesi iskevän rintaani vasten tavallista kovempana, ja kun kumarrut suutelemaan minua, vastaan vailla epäröintiä, rohkaistuneena. Vedät minut tiukemmin syliisi ja nojaat taaksepäin sohvan selkänojaa vasten. Käteni valuvat rintakehällesi ja puristavat aluspaitaasi, syvennän suudelmaa haluavasti ja työnnän lantiotani omaasi vasten. Irrottaudut nopeasti ja tuijotat minuun hämmentyneenä. Vaikka katse tunkeutuukin ehkä hivenen liian syvälle silmiini, en siirrä katsettani maahan. Hengityksemme katkeilevat kilpaa, raotat suutasi mutta estän puheesi painamalla käteni äkkiä suusi eteen. "Pyydän, älä sano mitään, edes tämän kerran", anon ja tartun sinua kädestä.
Puna peittää sinun ja luultavasti minunkin poskiani. Kätesi kohoaa hitaasti hiuksiini ja upottautuu pörröiseen tukkaani. Katson sinuun silmät puoliksi suljettuina. Kätesi osuu varoittamatta yliherkkään kiehkuraan joka törröttää hiuksissani, saat minut voihkaisemaan hiljaa. "E-ei nyt..." saan soperrettua ja siirryn nojaamaan vasten olkapäätäsi. "Shhh... Ei ei.." kuiskaat rauhoittelevasti. Kohotan hiljaa katseeni ja katson lämpimiin silmiisi. Ja yhtäkkiä minusta tuntuu, että kaikki on päivänselvää. Asetan käteni poskillesi ja hivuttaudun korvasi juureen. "Rakas Tanska..." kuiskaan, yllättyneenä itsekin siitä miten helposti sanat karkaavat. Kasvoillesi kohoaa ilmiselvä punastus, siitä ei enää ole epäilystäkään. "Rakas Tanskani...", kuiskaan uudelleen, maistellen miltä sanat kuulostavat kielelläni. Tuijotan sinua kasvoihin suu mutkalle vääntyneenä, silmät kohdistuneena tiiviisti omiisi. Lopulta kasvoillesi puhkeaa leveä hymy. Rutistat minut lempeästi vasten vartaloasi ja tökkäät hellästi nenääni sormenpäälläsi. "Niin minäkin sinua, Norja", sanot lopulta ja hymyilet jos mahdollista, vielä leveämmin.
Lopulta nousen seisomaan ja ojennan sinulle käteni. "Tule." Nouset oitis ja tartut hiljaisena käteeni. Kävelemme rinnakkain makuukammariini, kätesi silittelee lempeästi omaani. Etsin kaapista isomman peiton ja käännyn sitten puoleesi. "Kumman puolen otat?" kysyn ja käännyn puoleesi kysyvä ilme kasvoillani. Kapuat saman tien ikkunan puolelle, seuraan perässäsi. "Tanska..." aloitan hiljaa, mutta nyt on sinun vuorosi painaa sormi suulleni. "Ei pilata tätä hetkeä puhumalla", sanot ja kiedot meidät sitten peiton alle.Katsahdan sinuun yrittäen kerrankin näyttää onnelliselta. Luultavasti se onnistuu jotenkin, kun huulillesi piirtyy jälleen hymy. Kurotut varoen vielä lähemmäs ja painat huulesi kaulaani vasten. Kiedon käteni omaan kaulaasi ja suljen levollisena silmäsi.
Annan itseni sinulle, ja sinä teet sen varoen, yrittäen lukea jokaista kehoni reaktiota ja äännähdystäni. Aluksi minua nolottaa, mutta lempeä kosketuksesi ja varmuutesi saavat tajuntani kirkastumaan. Tiedän, ettei meillä ole kiirettä mihinkään. On vain me kaksi ja ulkona riehuva vesisade, joka yrittää hiljaa päästä sisälle ja häiritä meitä, mutta tajuaa sitten olla hiljempaa ja jää vain kohisemaan taustalle. Tunnen sinun painelevan perhosenkeveitä suudelmia kaikkialle minne vain yletät. Lopulta osaan rentoutua täysin ja vastaanotan rakkautesi estoitta. Tutkailet kasvojani hivenen levottomana ja kumarrut lopulta painamaan otsamme vastakkain. Kohotan arkaillen käteni niskaasi ja yritän jollakin tapaa viestiä, etten tule ajamaan sinua pois. Että ajattelen meidän molempien hyvää. Kurkotan päätäni ja näykkäisen varoen korvalehteäsi. Katseemme kohtaavat toisensa puolimatkassa, ja vaihdamme sanattomat tervehdykset. Tämä jonkinlainen, omituinen rauha tuntuu pysyttelevän lähellämme koko ajan, kun kurotumme lähemmäs toistemme mielen-ja vartalonliikkeitä. Viimeinen asia minkä muistan ennen tajuntani kokonaisvaltaista hämärtymistä on kun huulesi painuvat sulavasti omilleni, ehkä tarkoituksenaan luoda jonkinlainen sinetti välillemme.
Lepäämme molemmat väsyneinä lakanoilla, raskas hengitys ainoana äänenä tässä hämäräksi muuttuneessa huoneessa. Silittelen tyynenä vaaleita hiuksiasi ja kuuntelen onnellisena hieman tasaisemmaksi muuttuvaa hengitystäsi. Viimeinkin olen saanut sanottua kaiken, mitä minun on pitänytkin kertoa. Huokaan itsekseni hiljaa, katseesi kohoaa saman tien kasvoihini. "Mikä hätänä?" kysyt, äänesi on varuillaan kuin pelkäisit kaikesta huolimatta satuttaneesi minua. Katson takaisin paljonpuhuvin silmin ja jatkan hiustesi silittämistä vaitonaisena, pudistaen sitten päätäni. Naurahdat lempeästi. "Suloinen Norjani", huulesi kuiskaavat lopulta, painaudut lähelle kasvojani ja painat suukon leukakuoppaani. Pieni ja hivenen onnellinenkin hymy saavuttaa viimeinkin kasvoni, kun vaihdat asentoamme niin että pääsen lepäämään tuttua ja lämmintä rintakehääsi vasten. "Norja?" sanot vielä hiljaa. Mutisen puoliunessa jotakin. "Käydään huomenna yhdessä rannassa, jos sää vain suosii. Joohan? Tahtoisin hirveästi taas käydä siellä." Vilkaisen silmät puoliksi suljettuina ulos ikkunasta. "Toki", saan mutistua ja hämmennyn, kun ääneni kuulostaa niin levolliselta. Keskitän katseeni ikkunasta ulos, jossa vettä ripeksii enää harvakseltaan. Yrittäessäni katsoa vesipisaroiden ohi, havaitsen taivaalla muutaman epävarman tähtösen. "Katso", kuiskaan ja osoitan varoen ikkunasta kohti taivasta. Naurahdat. "Niin, siellä sataa", toteat ja haet sitten peittoa päällemme. Avaan suuni, mutta päätän pysyä hiljaa. Ehkä sinä olet liian sokea näkemään kaikkea mitä minun silmäni näkevät. Annan tähtien jäädä omaksi salaisuudekseni. Niiden kautta ajatukseni palaavat hetkeksi aikaan muutama viikko sitten, kun olin odottamassa sinua yömyöhään ja taivas oli ihmeellisen kaunis. Hymyilen hauraasti, kun mietin miten helpottunut olen sen odotuksen viimeinkin päätyttyä. Mielikuva haihtuu miltei saman tien saavuttuaan, mutta se ei minua haittaa. Sen sijaan käperryn tiukemmin vartaloasi vasten ja suljen silmäni. Viimeinen muistikuvani ennen nukahtamistani on, miten kätesi silittelevät hellästi päätäni. "Äläkä sitten vie kaikkea tilaa..." mutisen saapuvan unen läpi.
Huomisaamu on varmasti yksi parhaimmistani tähänastiseen elämääni mennessä.
