Tämähän oli loistava! Nimi oli kerrassaan ihana, se veti puoleensa. Sait minut useaan kertaan hymyilemään ja lopussa naurahtamaan viimeiselle ja ficin hyvin lopettavalle lauseelle. Alussa oli hyvin paketoitu lyhyeen pätkään se, mitä itse ainakin olen vanhemmista (enkä vain ainoastaan omistani) sanonut monta kertaa: he haluavat lapsistaan oman näköisiään mahdollisesti jopa pukeutumista myöten, mutta lähinnä koulutusta ja töitä ajatellen.
Oman itsensä haluaa nähdä lapsessaan, saada edes pienen todistuksen siitä, että minusta jää kuoleman jälkeen jotain tänne pallolle. Vaikka sitten vain lapseni tavoissa ja ajatuksissa. Jotenkin.
En tiedä tuleeko se väistämättä, mutta vanhemmat ovat juuri tuollaisia ja tätä tarkoitin, kun sanoin, että osasit saada lyhyeen pätkään juuri sen, mitä vanhemmat eivät uskalla sanoa ääneen.
Pidin kirjoitusasetelmastasi, ihan kuin itse olisit ollut kertojana jossain elokuvassa tai vastaavassa, jossa nähdään Dudley isänsä kanssa hiekkalaatikolla tekemässä jotain ja sitten sanotkin:
Sääli, että lapset harvoin jakavat vanhempiensa unelmat.
mikä pitää harvinaisen usein totta. Vanhemmat eivät vain taida oikein hokasta sitä, että lapset elävät eri aikakaudella kuin he
Tai opiskelevat ja heillä on eri jutut nuoruudessaan. Periaatteessa samat kuin vanhemmilla, mutta aivan eri muodossa.
Tuo, että olit saanut useamman iän Dudleyn mukaan niin sujuvassa kerrontamuodossa, on ihailtavaa; se aikuisten toivon hiipuminen lasten unelmien ( = omien unelmien, joita haluaa lastensa elävän) suhteen oli tunnettavissa ja ihan kuin itse olisi pystynyt olemaan Petunia tai Vernon
Omena tipahtaa yllättävän usein jonnekin puun ja aidan väliin.
Tämä taisi olla paras vertaus minkä olen nähnyt pitkään aikaan.
Mutta sitten Dudley pääsikin itse sinne minne halusi ja hänen vanhempiensa toivo oli mennyt kauan sitten. Oma unelma toteutui, mutta...
Nyt täytyi enää vakuuttaa tytär automekaanikon työn ihanuudesta.
Tässä parasta taisi olla jopa se, että hänellä oli
tytär, joka pitäisi vakuuttaa automekaniikon työn ihanuuksista
Lisää tällaisia, tämä oli ihana!
Kiva välillä lukea Dursleysta kuin velhomaailman meiningeistä.