- Title: valentine ’s Day’s miracle
- Author: mao-chan
- Pairing: Edward/Bella
- Rating: K11
- Fandom: Twilight
- Genre: fluff, one-shot
- Disclaimer: en omista hahmoja vaan ne kuuluvat Stephenie Meyerille
- Summary:
Tämä oli todellinen ystävänpäivän ihme.- A/N: Tässä nyt on tällainen ystävänpäivän kunniaksi tehty söpöily tarina. Toivottavasti pidätte. Kaikki ihmisiä.
valentine ’s Day’s miracle
Miten Alice ja Rosalie olivat saaneet minut osallistumaan siihen? En tiennyt vastausta, mutta uskoin sen liittyvän jotenkin Alicen suostuttelu tapaan ja vastustamattomaan koiranpentuilmeeseen.
“Ei se nyt niin kamalaa ole Bella, siitä voi tulla hauskaa”, Alice maanitteli samalla, kun laittoi hiuksiani ja valmisteli meikkini.
“Rusettiluistelu on ihanaa. Tulet varmasti pitämään siitä”, Alice jatkoi iloisesti.
“Onhan se varmasti mukavaa, jos osaa luistella kaatumatta tai nöyryyttämättä itseään”, mutisin.
“Lopeta nyt valittaminen, koska tänään on sentään ystävänpäivä”
Alice oli ihana ystävä, vaikkakin joskus hieman liian yli-innokas. Hänen mustat, joka ilmansuuntaan sojottavat hiukset kehystivät keijukaismaisia kasvoja, jotka säteilivät lähes aina ilosta. Hänen siro vartalonsa liikkui sulavasti tytön kiirehtiessä pitkin kylpyhuonetta. Häntä parempaa ystävää sai etsiä, eikä sellaista ystävää tulisi löytämään koskaan.
“Mihin se Rosaliekin on jäänyt? Hänen piti tulla tänne viitisen minuuttia sitten.” Alice valitti ja jatkoi tavaroiden penkomista. Hän heitti käsiini kasan vaatteita ja käski pukeutumaan niihin. Tein lähes kaiken vastustelematta, koska tiesin hänen lopulta saavan tahtomansa läpi. Sitä paitsi hänellä oli erehtymätön tyylitaju.
“Vihdoin ja viimein”, Alice huokaisi, kun ovikello soi.
Hän kiirehti avaamaan ovea ja pian hän palasi kylpyhuoneeseen rinnallaan Rosalie.
“Hei Bella”, Rosalie tervehti minua iloisesti.
“Mikä sinua pidätteli, vai pitäisikö sanoa, kuka sinua pidätteli?”, Alice kysyi leveästi virnistäen.
Rosalie ei kiinnittänyt paljoa huomiota Aliceen vaan istuutui rauhallisesti toiselle tyhjälle penkille.
Rosalie oli toinen parhaista ystävistäni. Hänen kasvonsa olivat vaaleat, ja kuin iho virheetön, kuin samettia. Rosaliella oli puoleen selkään ulottuvat vaaleat hiukset ja hänen vartalonsa oli täydellinen. Lähes kaikki koulumme pojista olivat kuolanneet hänen peräänsä, siihen asti, kunnes Rosalie oli puolisen vuotta sitten alkanut seurustella Emmett McCartyn kanssa. Myös Alice oli löytänyt rakkaansa - Jasper Halen, Rosalien kaksoisveljen. Minä olin ainut, joka ei ollut löytänyt ketään. Muutaman kerran Mike Newton oli pyytänyt minua ulos, mutta olin joka kerta vastannut kieltävästi. Jos olisit tavannut Miken, ymmärtäisit syyn.
“Tule jo, Bella!” Alice ja Rosalie huudahtivat. He olivat jo hyvän aikaa ehtineet pyörähdellä jäällä ja monet olivat kateellisina kääntyneet katsomaan heidän sulavia liikkeitään.
Luistimet jalkaan saatuani, nousin hitaasti penkiltä, mutta siitä huolimatta horjahdin hieman. Luistimieni koskettaessa ensimmäisen kerran jään pintaa olin kaatua. Hitaasti tein pieniä työntöjä luistimillani ja ilokseni huomasin, ettei se loppujen lopuksi ollutkaan niin vaikeaa. Luistelin Alicen ja Rosalien viereen, jotka ottivat käsistäni kiinni.
“Hyvää Ystävän päivää! Ottakaapa jostakin korista itsellenne sydän - pojille sininen ja tytöille punainen - ja etsikää poika tai tyttö, jolla on saman numeroinen sydän.” Kuulutettiin kaiuttimista.
Alice alkoi kiskoa meitä koria kohti ja työnsi monia ihmisiä edeltään pois. Kaikkein suurimpaan suurimpaan ihmismassaan Alice ei työntynyt, vaan jäi odottamaan sen reunalle.
Nostin korista sydämen hitaasti, numero puoli alaspäin. Käänsin sen ja huomasin saaneeni luvun neljätoista. Sama oli sama päivämäärä, kuin ystävänpäivä. Lähdin kyselemään ympäri kenttää, mutten löytänyt pariani. Alice ja Rosalie olivat, kuin ihmeen kaupalla päätyneet Jasperin ja Emmettin pareiksi. Jäin ajatuksissani katselemaan heitä, mutta joku katkaisi ajatukseni kaatamalla minut jäälle.
“Anteeksi, anteeksi”, kuulin samettisen äänen toistelevan.
“Ei se mitään”, vastasin ja puna nousi poskilleni.
Käännyin katsomaan, kehen olin törmännyt. Huomasin katsovani suoraan kauniisiin smaragdin vihreisiin silmiin. Pojankin poskille olivat nousseet suloiset pienet punaiset laikut.
“Mikä numero sinulla on?” Poika kysyi ääni hieman nolostuneena.
“Neljätoista, entä sinulla?”
“Neljätoista”, poika vastasi hymyillen.
“Bella Swan”, esittäydyin kohteliaasti.
“Edward Cullen”, Edward vastasi hymyillen.
Edward nousi seisaalleen jäälle ja ojensi kätensä minulle. Tartuin käteen ja tunsin pienen sähköisen latauksen kulkevan lävitseni. Hän vetäisi minutkin jaloilleen. Edwardilla oli sekaiset kuparinruskeat hiukset ja hänen kasvojensa piirteet olivat aika lailla suorat. Hänen täydelliset huulensa olivat kääntyneet vinoon hymyyn ja hän ojensi kätensä.
“Aloitetaanko?” Hän kysyi ystävällisesti.
“Joo”, vastasin.
Hän otti hellästi kädestäni kiinni ja alkoi johdattaa minua kohti reunaa, jolla muutamat muutkin jo luistelivat ympäri kenttää. Hämmästyksekseni, en onnistunut kaatumaan kertaakaan sillä matkalla.
Olimme ehtineet luistella jo muutaman kierroksen, kun taivaalta alkoi tipahdella hitaasti pieniä lumihiutaleita, kohti maata. Samalla hetkellä kaikki valot sammuivat, mutta pian ne taas syttyivät päälle. Tällä kertaa valon lähteenä toimivat sadat lyhdyt, jotka ympäröivät kenttää.
“Kaunista”, henkäisin ja Edward hymyili.
“Niin sinäkin”, Edward kuiskasi hiljaisesti.
Puna nousi kasvoilleni ja käännyin katsomaan Edwardia silmiin.
“Kiitos”, vastasin.
Edward nosti katseensa kohti taivasta, ja sanoi minulle:
“Katso, kuinka kaunis taivas on tänä iltana”
Lunta ei enää tipahdellut ja henkeni salpautui, kääntäessäni kasvoni kohti taivasta. Koko taivas oli musta ja valoa loi täysikuu, joka loisti taivaalla, miljoonien tähtien rinnalla.
“Täydellinen ilta, vai mitä?” Edward kysyi.
“Niin on”
Olimme niin uppoutuneita katselemaan tähtiä, etten edes huomannut kentän tyhjenevän.
“Asutko sinä New Yorkissa?” Kysyin Edwardilta.
Halusin hänen vastaavan kyllä, koska olin hieman ihastunut ja halusin nähdä hänet uudestaan.
“En, olen ollut serkkuni Emmettin luona tämän viikonlopun”, Edward vastasi hieman pettyneenä.
“Puhutko Emmett McCartysta?” Kysyin innostuneena.
“Joo, puhun minä. Miten niin?”
“Hän on ystäväni”, vastasin iloisena, koska voisin nähdä Edwardin vielä Emmettin luona vierailemassa.
“Minun täytyisi varmaan lähteä”, aloitin surullisesti.
“Odota”, Edward huudahti ja näytti siltä, kuin yrittäisi kerätä rohkeutta johonkin.
“Saanko…” Hän aloitti ja silitti kädellään poskeani.
Aikoiko hän suudella minua, ajattelin hämmentyneenä. Nyökkäsin ja Edward kumartui lähemmäs. Hän painoi varovasti täydelliset huulensa huulilleni ja suuteli minua hellästi. Vastasin suudelmaan ja pian molempien piti vetäytyä siitä henkeään haukkoen. Katselin vain Edwardia silmiin, niin kuin hän minua. Edward ojensi minulle lapun, johon oli kirjoitettu numeroita. Pian tajusin siinä olevan Edwardin numero.
“Minun täytyy mennä”, kuiskasin.
Edward halasi minua, jonka jälkeen lähdin luistelemaan kohti penkkejä.
“Toivon… Ei vaan lupaan, että näemme vielä”, Edward huusi vielä perääni.
Tämä oli todellinen ystävänpäivän ihme.
Kommetteja? Ja sanokaa myös meneekö toi otsikko tuolla tavalla, koska en oo itse yhtään varma.