Nimi: Tunteeton rakkaus
Kirjoittaja: Belsissa
Genre: Angst, Darkfic, Deathfic
Paritus: Voldemort/Ginny
Ikäraja: K-11
Vastuuvapaus: Hahmot ja paikat kuuluvat Rowlingille.
A/N: Osallistuu FF50 – haasteeseen kohdalla 008. Vuodet
***
Oliko se todella hän?En saattanut uskoa, että tuo miehen irvikuva, paholaista muistuttava hirvitys, saattaisi todella olla mies, joka oli minulle joskus tärkeämpi, kuin kukaan muu. Tuo mitään näkemätön ruumis todella oli jäännös siitä, minkä olin luullut olevan minulle kaikkein luotettavin ja parhain ystävä. Valitettavasti hän oli kuitenkin myös henkilö, jota minun olisi täytynyt pelätä ja halveksua eniten maailmassa ja niin minä tavallaan teinkin, mutta valitettavasti puhdasta vihaa varjosti myös toinen, yhtä vahva tunne.
RakkausEn ymmärtänyt, miksi Tom oli viehättänyt minua niin kovin, vaikka velho oli juuri kaikkea sitä, mitä minä halveksin: kylmä, sydämetön ja niin pahasti viallinen, ettei sellaista voisi korjata. Miksi ihmeessä olin päästänyt miehen sisälleni, miksi olin antanut hänen kajota mieleeni?
Minä olin luottanut, uskonut tuon kauhistuttavan olennon käsiin elämäni suurimmat salaisuudet, vaikkei hän sitä ollutkaan osannut arvostaa lainkaan. Tukenutkin mokoma oli vain, koska siitä oli hänelle hyötyä – ei koskaan rakkaudesta.
En voinut huijata itseäni, vaikka välillä sitä niin olisin halunnutkin: kuvitella, että Tom olisi rakastanut minua edes jotenkin, edes olemattoman vähän. En ollut kuitenkaan koskaan ollut tälle enempää, kuin sievä marionettinukke, jonka saattoi halutessa heittää pois, pimeimmän komeron perälle pölyyntymään ja toivomaan, ettei olisi koskaan syntynytkään. Lopulta mies olisi myös surmannut minut, ilman minkäänlaisia tunnontuskia, vailla pienintäkään epäilystä, vain saadakseen tunteettoman ruumiinsa takaisin ja houkutellakseen pikkuisen Harry Potterin ansaansa. Miksi? Miksi täytyi olla niin?
Tunsin kyynelien tekevän tuloaan petollisen hiljaisesti, leikkien, etteivät ne olisi olemassa ollenkaan, mutta tiesin kyllä, että lopulta ne saapuisivat ja rikkoisivat illuusion, joka pyrki suojelemaan minua omilta tunteiltani.
Se ei kuitenkaan ollut surua, mikä sisälläni velloi, sillä sellaista en kyennyt hänen vuokseen tuntemaan. Ei rikkinäisellä sydämellä saattanut surra, sillä kaikki tunne valui pois sen uumenista, haihtuen ilmaan ja jättäen jäljelle vain tyhjän onkalon, jota tutkiessa saattoi huomata, että siellä joskus oli ollut jotain.
Oli syy kyyneliin mikä vain, ne olivat tulossa eikä Tomin suusta enää koskaan kuuluisi ainuttakaan lohduttavaa sanaa, joka auttaisi minua karkottamaan ne kuten silloin aikoinaan. Kyllähän minä olin tiennyt jo aikaisemmin, ettei niihin päiviin olisi paluuta, mutta nyt se kaikki vain tuntui paljon todellisemmalta kun se vähäkin, mitä Tomista oli jäljellä olisi poissa.
Vaikka olin istunut verisellä, tahratulla lattialla jo ainakin tunnin, en ollut uskaltanut koskettaa pelättyä Pimeyden Lordia, mutta enää en voinut kiusaukselleni mitään, vaan tartuin kiinni tämän jääkylmästä, lumivalkoisesta kädestä. Olin jotenkin odottanut, että sen omistaja vetäisisi käden pois ulottuviltani, mutta mokoma ei edes värähtänyt. Jäljellä oli todellakin enää vain kalpea aavistus.
Miksi minä välitin? Miksen vain voinut olla onnellinen, kuten muutkin, vaan kaipailin vain pelkän tyhjän, purppuraisen unikuvan perään, mikä oli loppuen lopuksi ollut ainoastaan harhaa, jos edes sitäkään.
Minä en ollut halunnut Tomia vierelleni enää sen jälkeen, kuin paljastui mitä hän oli, en edes kaivannut häntä, mutta silti sisältäni oli karannut rakkaus hänen mukanaan eikä se enää päässyt takaisin, vaikka kovasti koputtelikin alitajunnassa vaatien pääsyä takaisin paikalleen. Valitettavasti ovi oli lukittu ja avaimenkin oli niellyt pohjaton viha, joka kalvoi sisuksiani.
Sanottiin, että rakkaus oli pysyvä ominaisuus ihmisessä, se ainoastaan vaihtoi kohdetta. Mitä minulle kävisi nyt, kun se olisi poissa? Enkö enää koskaan kykenisi rakastamaan ketään? Tulisiko minusta samanlainen ontto kuori, kuin Tomistakin? Olisiko minut todella tuomittu siten?
Loin jälleen katseen mieheen, jonka eteen olin polvistunut. Hän oli todella muuttunut paljon siitä, mitä oli ollut joskus aiemmin. Tom oli turmellut ulkonäkönsä ja sielunsa täysin, eikä ollut edes sen vertaa inhimillinen, mitä oli joskus saattanut olla. Siitä ajasta en kuitenkaan tiennyt mitään, sillä olin tavannut vain miehen, johon sisältyi ainoastaan osa hänen sieluaan. Punaiset silmät, pahan tavaramerkki, kertoivat nurinkurisesta luonnosta ja vääristyneet kasvonpiirteet kielletystä unelmasta, jota mies ei koskaan ollut onnistunut toteuttamaan.
KuolemattomuusKaiken muun Tom oli kuitenkin elämässään kyennyt saavuttamaan, jopa sydämeni vaaleanpunasävyisillä korulauseillaan ja hunajaisen lempeällä olemuksella, joka oli loppuen lopuksi ollut kumitettavissa pois tuossa tuokiossa. Miten Tom olikin onnistunut luikertelemaan sydämeeni ja mieleeni, turruttaen ne täysin, saaden minut lopulta murtumaan omakseen? Ja nyt, nyt jäljellä oli enää tunteeton rakkaus, tunne vailla sisältöä koristettuna muutamalla hopeareunaisella haaveella.
En ollut koskaan halunnut sitä, mutta en ollut torjunutkaan.***
A/N2: En voinut vastustaa kiusausta mainita pari sanaa tähän loppuun:
Niin, en ole varma, pidänkö tästä itse, vaiko en, sillä mielestäni alku oli aika tönkkö, mutta loppu puolestaan sujuvampaa tekstiä. Toivoisin kovasti saavani kommenttia, sillä olen itse kovin huono arvioimaan tekstejäni.
Kiitos, olen puhunut.