Kirjoittaja Aihe: Älä anna sen olla totta, K-11  (Luettu 3758 kertaa)

Lyn

  • Poet of the Mist
  • ***
  • Viestejä: 100
  • Mahzirikhi zu gang ghukhil
    • My mind
Älä anna sen olla totta, K-11
« : 30.12.2010 19:38:04 »
//Angst 25, Sirius(/Lily), K-13

Ficin nimi: Älä anna sen olla totta
Kirjoittaja: Lyn
Beta: Ei kukaan
Genre: Angst (luonnollisesti), drama, jotain muuta?
Ikäraja: K-11
Paritus: Sirius(/Lily)
Summary: Kuvittelin että juuri minä saisin vannoa ikuista rakkauttani hänelle, ja että hän vannoisi omansa minulle. Saisin pujottaa kauniin sormuksen vasempaan nimettömään ja suudella noita huulia. Ajatus nosti hymyn huulilleni, ja jouduin taistelemaan pitääkseni sen siellä. Koska mitään tuosta ei tulisi ikinä tapahtumaan.
A/N: Tämä osallistuu Angst 25 haasteeseen sanalla Ystävyys

Kaunis, virheetön. Niin minä näin hänet. Hulmuavat hiukset, kiusoitteleva hymy, sädehtivät silmät. Maailman kaunein nauru.

”Sirius, herätys! Sinun piti kuunnella, tämä on oikeasti tärkeää. Minä en halua että Luihuiset voittavat.”
”Hmmh… Anteeksi, ajatukset taisivat vähän harhailla.”
”Jaa vähän. Oletko kuullut sanaakaan siitä mitä olen sinulle sanonut viimeisen puolen tunnin aikana? Et? Sitä minäkin. Hei, jos et jaksa kuunnella niin käydään nämä läpi huomenna.”
”Ei ei, kyllä minä kuuntelen.”

Naurahtaen James alkoi kerrata viikonloppuna olevan pelin taktiikoita, ja minä pakotin itseni kuuntelemaan ja innostumaan. Pitäisi yrittää keskittyä enemmän tähän, tuleva peli on tärkeä. Saatanan nainen, aina sotkemassa ajatuksia.

----------

Kävelin pitkin käytäviä mietteissäni. Huispausmatsi oli mennyt hyvin, kuten oli oletettavissakin, James oli pistänyt meidät kuntoon hyvissä ajoin. Joskus voisin luulla että sillä pojalla on vakavia ongelmia pakkomielteidensä kanssa, joko puhuttiin huispauksesta tai Lilystä. Niin, Lily. Se punahiuksinen pikku paholainen. Tai ei, ei paholainen.

”Tiedätkö Musta, sinun pitäisi olla jo tuvassasi. Sinun olisi pitänyt olla siellä noin puolitoista tuntia sitten.”

Tunnistin äänen jopa liiankin hyvin, se oli pehmeä ja sointuisa, ja kuului enkelille. Minun enkelilleni. Käännyin ympäri ja yritin lahjoa hänet parhaimmalla koiranpentuilmeelläni. Samalla halusin kietoa käteni tämän naisen ympärille, suudella häntä ja kuiskata hänen korvaansa ne sanat, joita en ollut halunnut enkä uskaltanut sanoa kenellekään. Ikinä. Enkä tulisi koskaan sanomaankaan, sillä minulla ei ollut onnea, ei minkään näköistä siunausta elämässäni. Tai ehkä ystäväni. James, Remus ja Peter. Kaikki mitä minulla oli tässä maailmassa, koska rakastamaani naista en tulisi koskaan saamaan.

”Herätys Musta, tupaasi siitä. En haluaisi ottaa sinulta pisteitä, mutta olen valmis tekemään senkin.”
”Juupa  juu. Minä menen, minä menen. Älä turhaan hermostu kukkanen.”
”MUSTA!”
”Mennään mennään.”

----------

Tämä alkaa kuulostaa huonolta rakkausromaanilta. Uskokaa, olen kokeillut niidenkin lukemista. Kesällä, silloin kun vielä asuin kotona ja olin ehtinyt tehdä kaikki läksytkin. Vaikka nyt ei puhuta menneistä kesistä.

Mitäpä minä rakkaudesta tietäisinkään. Ihastunut olen ollut monta kertaa, mutta ne ovat aina jääneet siihen. Kukaan ei oikeastaan ole kiinnostanut minua enempää, kyllästyin kaikkiin hetkessä. Jostain syystä minusta tuntui että häneen en olisi kyllästynyt. Toisaalta epäilin sitäkin. Ehkä minua ei ole tarkoitettukaan rakastamaan. Ehkä minun on parempi yksin.

Yritin karistaa tummat ajatukset mielestäni, sillä kaikista päivistä juuri tänään minun pitäisi olla iloinen. Pitäisi olla onnellinen, hymyillä vapaasti. Mutta jos totta puhutaan, olen yleensäkin ollut huono olemaan onnellinen ihmisten puolesta. Ja tänään se tuntui erityisen vaikealta. Oli vaikeaa hengittää. Minun pitäisi olla tuolla kohta, ihmisten edessä, hymyillä, taputtaa ystävääni selkään ja katsella kuinka valkoinen joutsen lipuu käytävää pitkin minua kohti. Ei, ei minua. Jamesia. Sillä morsiamen silmät tulevat varmasti olemaan liimattuina sulhaseen. Minä olin jo menettänyt kauniin kukkaseni.

Jalkani eivät tuntuneet yhtään omiltani kun pakotin ne liikkumaan Jamesin perässä alttarin viereen. Kevyt kesätuuli sai kukkien tuoksun tuntumaan huumaavalta. Liljoja, osuvaa ainakin minun kohdallani. Nämä häät olivat minulle hautajaiset, sillä naimisissa oleviin naisiin en minäkään koskenut. Joskus ehkä varattuihin, mutten ikinä naimisissa oleviin. Avioliitossa on jotain niin pyhää, että sillä on minullekin merkitystä. Ja vaikkei avioliitolla olisikaan, meidän, minun ja Jamesin, ystävyytemme oli tärkeämpää kuin mikään muu. Ja ystävien naisiin ei koskettu. Sen takia, juuri siksi, koska James oli iskenyt silmänsä Lilyyn ennen minua, minä seison tässä, väärällä paikalla.

Häämarssi alkaa, ja tunnen olevani keskellä unta. Kaunista unta vai painajaista, sitä en tiedä. Morsian astui isänsä vierellä esiin kukkivien pensaiden takaa väkijoukon noustessa seisomaan. Minun sanani eivät riitä kuvailemaan häntä. Valkoinen mekko paljasti hänen sirot olkapäänsä, valui kauniisti kapeaa vartaloa pitkin laahuksen peittäessä jalat.  Huntu peitti osan hänen hiuksistaan laskeutuessaan pehmeänä verkkona niskaan. Vihreät silmät kimalsivat ja posket hehkuivat onnesta. Hän oli enemmän kuin kaunis.

Annoin hetken periksi itselleni ja kuvittelin, että hän käveli kohti minua. Kuvittelin että juuri minä saisin vannoa ikuista rakkauttani hänelle, ja että hän vannoisi omansa minulle. Saisin pujottaa kauniin sormuksen vasempaan nimettömään ja suudella noita huulia. Ajatus nosti hymyn huulilleni, ja jouduin taistelemaan pitääkseni sen siellä. Koska mitään tuosta ei tulisi ikinä tapahtumaan. James liikkui häntä vastaan, ja niin symbolisesti kuin kirjaimellisestikin isä luovutti tyttärensä tämän tulevalle aviomiehelle. Yhdessä he ottivat puuttuvat askeleet papin eteen, ja minä sain katsella sivusta kun he vannoivat ikuista rakkautta toisilleen. Jo aikoja sitten särkynyt sydämeni tuntui murenevan vielä pienemmiksi sirpaleiksi antaessani sormuksen Jamesille. Oli aivan liian myöhäistä muuttaa enää mitään.

Myöhemmin minut haluttiin vielä kuviin heidän kanssaan, seison Lilyn vieressä ja hymyilin kameralle.  Haistoin hänet, en hajuvettä sillä niistä hän ei pitänyt. Vain hänet ja liljat.

”Sirius, hymyile nyt. Herätys pahvi!”

Hätkähdin ajatuksistani ja suuntasin parhaimman hymyni kohti kameraa. Heti salamavalon välähdettyä irvistin Jamesille.

”Älä irvistele siinä, meidän pitää lähteä juhlapaikalle.”
”Ja minähän irvistelen niin paljon kuin tahdon”, yritin saada ääneni kuulostamaan leikkisältä, ja Jamesin virnistyksestä päätellen onnistuinkin.

----------

Voi hyvä Jumala, älä anna sen olla totta. Älä anna sen olla totta! Yritin ajatella selkeästi juostessani moottoripyöräni luo, mutta pelko, paniikki, ei antanut. Polkaisin pyörän käyntiin ja nostin sen välittömästi ilmaan välittämättä siitä, että joku saattoi nähdä minut. Hiiteen jästit, heistä ehtii murehtimaan myöhemmin.

Pelkoni vahvistuivat hetki hetkeltä kun lähestyin Godricin notkoa. Siinä missä olisi pitänyt olla suojaus, ei ollut mitään.  Hetken päästä eteeni ilmestyi näky, jota en ollut halunnut kuvitella, jonka olin halunnut kieltää. Talon savuavat rauniot. Painoin kaasua vielä kovempaa, vaikka se olikin jo pohjassa. Ei ei ei ei ei! Ei näin, sen ei pitänyt päättyä näin. Ei ikinä, ei näin.

Laskeudun tömähtäen maahan ja ryntäsin heti juoksuun, välittämättä pyörästäni. Yritin löytää heidät, edes jonkun heistä, vaikka järkeni sanoikin ettei heitä ollut enää. Kaivoin kiven ja puunpalasten alta, käänsin jokaisen pölyisen tukin ympäri. Silloin silmiini osui vaalea käsi. Siro ja vaalea naisen käsi. Ei häntä! Harppasin käden luo, ja sen luota löysin loputkin ruumiista. Tunsin kyynelten valuvan poskillani kun käänsin hänet ympäri ja näin elottomat kasvot. Sädehtivien silmien tilalla oli tyhjä katse, kaunis suu oli jähmettynyt ikuiseen huutoon. Nostin hänet varovasti syliini ja hautasin kasvoni hänen hiuksiinsa ja huusin.

Nostaessani katseeni punaisista hiuksista näin parhaan ystäväni, tai sen mitä hänestä oli jäljellä. Tunsin vihan valuvan hitaasti suoniini, ja toivotin sen tervetulleeksi koska se vei osan kivusta pois. He olivat hyviä ihmisiä, ei heidän kuulunut kuolla. Minä rakastin heitä molempia. Sylissäni makasi kuollut enkelini, ja veljeni, paras ystäväni oli edessäni. Kuolleena. Vaikka kadehdin häntä, sitä mitä hänellä oli ollut, hän oli silti minulle tärkeämpi kuin oma elämäni. Nousin hitaasti ja laskin naisen miehensä  viereen. Levätkää rauhassa. Levätkää. Olin jo lähdössä kun kuulin vaimean äänen. Ei ole mahdollista.

Mahdottomuuskin on joskus mahdollista. Mutta vain joskus, eikä minun kohdallani milloinkaan. Löysin pienen Harryn sängystään istumasta, itkemästä. Minun kummipoikani, kaikki mitä kahdesta rakkaasta ihmisestä oli jäljellä. Ehkä minullakin oli jotain onnea. Ehkei kaikkea otettukaan pois.

”Hei, Musta!”

Käännyin ympäri nähdäkseni Hagridin valtavan hahmon tulemassa minua kohti. Hänen astuessaan valoon järkytys ja pahoinvointi heijastui mustista silmistä.

”Oon tosi pahoillani mut Dumbledore käski ottaa pojan. Viedä sen jonnekin sukulaisten luo.”

Ei nyt, ei häntäkin. En voinut menettää kaikkia. En suostunut menettämään kaikkia.

”Minä voin ottaa hänet, hän on kummipoikani Hagrid. Hän on kaikki mitä minulla on enää jäljellä.”
”Mutta Dumbledore…”
”Hitot Dumbeldoresta! Hitot kaikesta! Miksei heitä suojeltu?”
”Sinähän se Killassa olet. Mulla olis kiire, voisitko nyt mitenkään kuvitella tekeväs yhteistyötä?”
”Hagrid, hän on…”, yritin jatkaa, mutta ääneni särkyi.

Tiesin että tämä peli oli jo pelattu. Poikakin vietäisiin minulta. Ja minä halusin syyllisen, halusin purkaa tämän olon johonkin. Mieleeni välähti kuvia, nopeita muistoja.

”Voldemort on teidän perässänne, teidät on piilotettava”
”Salaisuudenhaltija…”


Peter! Se saastainen rotta oli ollut Potterien salaisuuden haltija, hänellä oli säilytettävänään heidän salaisuutensa. Mutta ei hän voinut… Ei olisi voinut… Miten kukaan… Kylmä raivo nosti taas kerran päätään.

”Hyvä on Hagrid, ota poika. Voit ottaa minun pyöräni, pääset sillä nopeammin.”

Käännyin pois katsahdettuani vielä kerran kummipoikaani. Hänellä on äitinsä vihreät silmät. Kaikkoonnuin heti, määränpäänäni entisen ystäväni koti. Murhaaja.


// Sca siirsi ikärajan alaotsikosta yläotsikkoon
« Viimeksi muokattu: 22.03.2015 07:07:24 kirjoittanut Beyond »
Write your poems to sand of dream
Feel the distance, cry and srcream
Love with all you might and heart
And pray that you will never fall apart.
Art is part of my soul
I wish you a safe journey