Otsikko: Sinä riität
Kirjoittaja: kukapa muukaan kuin itse rimpsessa
Oikolukija: Chuuko <3
Ikäraja: K-11
Paritus: Andromeda/Ted Tonks
Tyylilaji: angst, romance
Vastuuvapautus: J. K. Rowling omistaa hahmot, minä vaan vähän leikin.
Haasteet: Fanfic100-haasteen sanaan 1. Alku. Teelusikan tunneskaala-haasteeseen tunteella riittämättömyys. Lyrics Wheel 15 bonuskierrokselle, lyriikat löytyy lopusta.
K/H: En yleensä omistele tekstejäni kuin korkeintaan haastaneille, mutta tämän haluan omistaa kaikille, jotka samaistuu tekstiin. Me riitetään<3
Sinä riität
Seurasin kyynelten sumentamin silmin, kuin ohuen vääristävän kalvon läpi, kuinka pakkasit matka-arkkuasi. Olin yrittänyt monesti opastaa sinulle, kuinka saisit sauvanheilautuksella viikattua kaiken siististi ja sujuvasti, mutta et ikinä ollut jaksanut opetella. Nauroit vain, että mihin sinä loitsujani tarvitsit, kun olihan sinulla minut. Sinulle riitti suurpiirteisempi pakkaaminen, ja osasithan sentään silitysloitsun, jota hyvin harvoin kylläkään käytit. Olisin voinut itse auttaa sinua, mutta en kyennyt. En halunnut nopeuttaa lähtöäsi, en ollut vielä valmis siihen, enkä tulisi koskaan olemaankaan.
Olin hylännyt vuoksesi kaiken: perheeni, varallisuuteni, elämäni arvostetussa suvussa. Kuultuani ensi kertaa matalan pehmeän, täyteläisen äänesi, tiesin sen olevan ääni, jonka haluaisin kuulla loppuelämäni ajan viimeisenä illalla ja ensimmäisenä aamulla. Tiesin, ettei perheeni tulisi ikinä hyväksymään sinua, mutten välittänyt siitä. Välitin sinusta, halusin uuden perheen sinun kanssasi.
Valmistuttuamme koulusta karkasimme vihille ja muutimme omaan kotiimme. Vaikka se oli vain pieni mökinpahanen, se tuntui linnalta. Olihan se meidän omamme ja saimme olla siellä yhdessä, juuri niin kuin halusimme. Pian aloimme haaveilla, kuinka pienet jalat tepsuttelisivat pikkuruisessa puutarhassamme. Emmekä keksineet yhtään syytä, miksi odottaa. Halusimme olla perhe.
Tulinkin raskaaksi heti ensi yrittämällä ja olimme onnemme kukkuloilla. Emme malttaneet olla kertomatta heti kaikille ilouutisestamme. Lähetin pöllön jopa vanhemmilleni, vaikka tiesin jääväni vaille vastausta. Ystävät sen sijaan iloitsivat kanssamme. Mietimme nimiä, suunnittelimme tulevaisuutta, kuvittelimme mitä piirteitä lapsemme perisi kummaltakin meistä.
Onni kesti valitettavasti hyvin lyhyen aikaa. Vain muutama viikko positiivisen tuloksen jälkeen aloin vuotaa verta tuntien, ettei kaikki ollut kunnossa. Kiirehdimme Pyhään Mungoon, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Pieni ilonaiheemme oli hävinnyt yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Olin murheen murtama monta viikkoa. En halunnut tehdä mitään, makasin vain sängyssä kykenemättä mihinkään. Hädin tuskin edes söin. En voinut ajatella mitään muuta, kuin sitä yhteyden katkeamisen tunnetta, minkä koin vauvanalun poistuessa kehostani. Sitä tyhjyyttä. Ystävät yrittivät hyvää tarkoittaen lohduttaa, mutta se vain pahensi oloani. Varhaisista viikoista huolimatta hän ei ollut vain alkio, hän oli ollut meidän lapsemme. Lopetin lopulta heillekin vastaamisen. Sinä palasit nopeasti töihin, emmehän muuten olisi pärjänneet taloudellisesti. En oikeastaan edes huomannut olitko paikalla vai et. Emme puhuneet koko asiasta. Minä en jaksanut ja sinä et tainnut edes yrittää.
Vasta myöhemmin, istuessani puutarhassamme alkusyksyisenä iltana iltateellä sinä saavuit kotiin töistä ja näin, kuinka lysyssä hartiasi olivat, kuinka uupuneelta ja surulliselta sinä näytit. Portista kuljettuasi suoristauduit ja pakotit hymyn kasvoillesi. Tajusin ensimmäistä kertaa, etten ollut ajatellut lainkaan, miltä sinusta tuntuu. Teekuppini putosi puutarhapöydältä ja särkyi rynnätessäni vauhdilla halaamaan sinua. Ensimmäistä kertaa näin sinun itkevän lapsemme menettämisen jälkeen.
Sinä yönä emme nukkuneet. Istuimme vain vierekkäin, käsi kädessä pienessä puutarhassamme. Itkimme yhdessä. Annoimme surun vyöryä ylitsemme, kunnes kyyneliä ei enää tullut. Silmät turvonneina, nenäliinamyttyjen keskellä puhuimme tunteistamme. Käsittelimme yhdessä kokemaamme, niin kuin meidän olisi pitänyt tehdä jo heti aluksi. Minä olin vain uppoutunut liikaa omaan suruuni, etkä sinä ollut osannut tuoda itseäsi esille, et halunnut tuottaa enempää tuskaa kuormittamalla minua omilla tunteillasi. Emme ymmärtäneet, ettei tuska lisääntynyt yhdessä. Päinvastoin, se pienentyi, puolittui helpommaksi kantaa.
Puhuimme, kuinka meillä oli kaksi vaihtoehtoa. Voisimme joko jäädä suruumme ja hyväksyä, että meidän perheemme koostuisi meistä kahdesta, tai voisimme uskaltaa haaveilla ja yrittää uudestaan. Päätimme valita toivon, olihan raskaaksi tuleminen onnistunut jo kerran, miksei siis toisenkin. Kaikki tilastot vakuuttelivat, että useimmiten keskenmenoa seuraava raskaus alkaisi pian, kun sille vain antaisi mahdollisuuden, ja tuottaisi toivotun lopputuloksen.
Kului kuitenkin aikaa, ennen kuin olimme valmiita yrittämään uudestaan. Yritimme nauttia kahdestaan olosta, mutta jokin tuntui koko ajan puuttuvan. Se tuntui kaipuuna sydämessä, jyskytti takaraivossa, kimalteli silmäkulmassa, kun vastaan kulki naisia vatsat kauniina kumpuina tai vanhempia, jotka työntelivät vaunuja. Lasten nauru kiristi keuhkoja. Lopulta päätimme antaa uudelle yritykselle mahdollisuuden.
Ensimmäinen kierto ei onnistanut, eikä toinen, kolmas, kuudeskaan. Ajattelemattomat kyselyt pikkuväen hankkimisesta kirpaisivat todella syvältä, etenkin kun olimme päättäneet ettemme kertoisi kenellekään edes yrittävämme. Pelko uuden keskenmenon mahdollisuudesta kummitteli edelleen, tällä kertaa seuranaan lapsettomuuden pelko, vaikkei yritystä ollutkaan vielä jatkunut kuni hetken. Kuukaudet kuluivat liian hitaasti ja liian nopeasti. Vihasin päivän tarkkaa kuukautiskiertoani, joka tulla mäjähti täsmällisesti toiveistamme huolimatta.
Yritettyämme vuoden aloimme puhua tutkimuksissa käymisestä. Päätimme odottaa vielä yhden kierron. Onneksi odotimme, koska kuukautisia ei alkanut kuulua. Yleensä niin säännölliset olivat myöhässä päivän, toisen, kolmannen. Kun viikkoon ei tapahtunut mitään, uskaltauduin viimeinkin tekemään testin. Tällä kertaa ilouutista varjosti huoli. Yritin olla murehtimatta ja stressaamatta, se ei tee hyvää sikiölle, sanottiin lukemissani opuksissa. Halusin tehdä kaiken oikein, antaa pienokaiselle parhaan mahdollisen alun elämälle. Kunpa se vain olisi pysynyt kyydissä mukana.
Tunsin epäonnistuneeni naisena ja vaimona. Yhden kerran pystyin laittamaan huonon onnen syyksi. Toinen keskenmeno tarkoitti varmasti sitä, että minussa oli jotakin vikaa, enhän pystynyt luomaan uutta elämää. Surun lisäksi tunsin häpeää. En halunnut olla kanssasi samassa tilassa, en kestänyt katsettasi, en halunnut kuulla edes ääntäsi. Tällä kertaa yritit parhaasi mukaan puhua tunteistasi, mutten halunnut kuulla niistä. Eihän se sinun syytäsi ollut.
Etäännyimme toisistamme, kasvatin tarkoituksella kuilua väliimme. Toivoin, että sinä ymmärtäisit lähteä, mutten kuitenkaan halunnut sitä, en oikeasti. En vain halunnut tuomita sinua avioliittoon, missä et voisi saada niin kovasti kaipaamiasi lapsia. Mutten ollut myöskään kyllin rohkea lähtemään itse.
Sinä näit, mitä yritin tehdä. Vakuuttelit minulle ettei sillä ollut väliä, vaikkemme koskaan saisi lasta. Olihan meillä toisemme. Halusin uskoa sinua, mutten osannut. Yritin kaikkeni voidakseni uskoa sinua, voidakseni vakuuttua siitä, että sinä ja minä riittäisimme. Eräänä iltana jopa uskoin sinua niin paljon, että rakastelimme ilman lapsihaaveita ensimmäistä kertaa sitten päätöksemme perustaa perhe.
Se olikin ainoa kerta kuluneisiin kolmeen kuukauteen, kun harrastimme seksiä. Alkuun sinä koetit houkutella minua, tehdä alotteita, jotka torjuin milloin minkäkin tekosyyn varjolla. En vain halunnut muistutuksia siitä, ettei seksi voisi ikinä johtaa lapseen. Lopulta sinä luovutit. Ensin seksin kanssa, sitten yhdessä nukkumaan menemisen kanssa. Aloit viipymään töissä yhä pidempään, emme vaihtaneet enää suudelmia, en kuullut ääntäsi iltaisin tai aamuisin, en oikeastaan juuri koskaan.
Tänään sinä ilmoitit, ettet pysty enää olemaan ainoa tätä suhdetta eteenpäin kantava voima. Et halunnut muuta kuin yhteisen tulevaisuuden kanssani, mutta elin liikaa menneessä antaakseni sille tilaa kehittyä. Sanoit, että sinusta tuntuu, etten edes haluaisi antaa mahdollisuutta katsoa, mihin elämä meitä kuljettaisi. Niinpä suljit sotkuisesti pakatun matka-arkkusi ja suutelit minua, ensimmäistä kertaa kuukauteen.
En halunnut nähdä, kuinka poistut elämästäni, joten sulkeuduin vessaan estääkseni itseäni juoksemasta perääsi. Peilikaapin raollaan olevasta ovesta näin sidepaketin ja laskin nopeasti milloin sille oli viimeksi ollut käyttöä. Kolme kuukautta sitten, vähän ennen viimeistä rakastelukertaamme.
Ovi paukahti auki rynnätessäni ulos, katselin ympärilleni, etsien. Juoksin sukkasillani pihapolkua tielle. Kyynelverhot sumensivat kaukaisen hahmon, mutta siellä sinä vielä olit. Avasin portin ja juoksin perääsi. Käännyit kuullessasi askeleeni ja pysähdyit odottamaan. Syöksyin syliisi kyyneleet poskilla valuen, suudellen sinua syvemmin kuin koskaan.
“Olen raskaana!"
Juha Tapio - Älä lähde vielä pois
Meidän mahdoton rakkautemme
sen mahdottomuutta me emme
aavistaneet ja niinpä me siitä
Roikuimme kourin ja hampain
tätä riemua tanssia rampain
onnessa kylvimme vaan emme niitä
Minä halusin kantaa sua
olla voitokas, haavoittua
puremia ihoon ja harteisiin
Mutta matkalla onneen miksi
teimme toisemme yksinäisiksi
nyt yhtä jos pyytää voisin niin
Kertosäe:
Älä lähde vielä pois
pysy vielä hetki siinä
Jospa meitä vielä ois
se ei ois mahdotonta
Älä lähde vielä pois
kohti yötä valotonta
Siinä kaikki
Atomeiksi jauhetut aiheet
sanotut ja vaietut valheet
miten paljon turhia painoja kantaa
Minä kahdelle haavoitetulle
haluaisin kaiken sulle
ja itsellenikin anteeksi antaa
Sillä kuka on huomenna täällä
tämä matka ohuella jäällä
sitä uhmata kanssas tahtoisin
Kertosäe:
Älä lähde vielä pois
pysy vielä hetki siinä
Jospa meitä vielä ois
se ei ois mahdotonta
Älä lähde vielä pois
kohti yötä valotonta
Siinä kaikki
Kertosäe:
Älä lähde vielä pois
pysy vielä hetki siinä
Jospa meitä vielä ois
se ei ois mahdotonta
Älä lähde vielä pois
kohti yötä valotonta
Siinä kaikki
