Nimi: Et huomaa
Paritus: Severus/Lily
Kirjoittaja: Ryminä
Ikäraja: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Genre: Drama, ehkä vähän angst
Summary: Severus purkaa tuntojaan Lilystä.
Hahmot eivät ole minun vaan Rowlingin, minä vain kuvittelen. Laulun sanat ovat Irinan Et huomaa -kappaleesta, joka on aivan ihana!
A/N: Tiedän, että tämä on lyhyt ja katkonainen, mutta niin on tarkoituskin:) Palautteesta tulisin onnelliseksi, koska tämän kirjoittaminen teki niin surulliseksi.
Et huomaa
Me oltiin parhaat ystävät niin pitkään. Sitten jotain tapahtui, mikä ei ollut edes mun syy. Tai no, jos ihan totta puhutaan, niin olihan se munkin syy; kuitenkin pääasiassa se kaikki oli sen Potterin ja Mustan syytä. Miksi helvetissä mun piti mennä haukkumaan Lilyä kuraveriseksi? Mikä ihme muhun oikein meni?
Nyt me ei enää olla ystäviä, tai niin mä ainakin luulen. Lily ei ole luonut katsettakaan muhun sen jälkeen, eikä se puhukaan mulle. Vasta nyt, kun mä menetin sen, niin mä huomaan, mitä se oikeasti merkitsi mulle. Mun on pakko myöntää, että se oli mulle enemmän kuin vaan pelkkä hyvä ystävä; mä rakastin sitä. Mä edelleen rakastan Lilyä.
Kai mä tiesin sen jo aikaisemminkin, mutta kielsin sen itteltäni, koska me oltiin niin hyviä kavereita. En mä halunnut pilata sitä kaikkea. Kai mä pelkäsin, ettei se rakastaisi mua niin kuin mä sitä. Joskus mietin, että kyllä mun se riski pitäisi ottaa ja kertoa. Kuitenkin sen sijaan, että mä olisin sanonut Lilylle, että mä rakastan sitä, mä menin sanoon sitä kuraveriseksi. Helvetin helvetti!
Mun sydän ei toimi enää niin kuin ennen.
Ei, se ei toimi enää niin kuin sen odotetaan toimivan.
Sen syke suuntautuu nyt aivan toiseen suuntaan.
”Lily!” mä huudan, kun kaikki lähtevät Suuresta salista päivälliseltä. Tää on ainoa mahdollisuus tavoittaa se. Oon meinaan jo yrittänyt puhua sen kanssa tuntien jälkeen, mutta se aina lähtee karkuun. En tiedä, miten tää eroaa siitä, mutta pakkohan mun on kokeilla.
Se seisahtuu hetkeksi, kun kuulee nimensä, mutta jatkaa sitten matkaa. Ihan kuin se ei ois kuullut. Tai sitten se ei huomannut.
”Mä olisin vaan halunnut pyytää anteeksi”, mä kuiskaan, ”mä rakastan sua.”
Mut sä et sitä huomaa.
Ei, et huomaa.
Joskus Lily puhuu mulle liemissä, kun sen on pakko kysyä jotain. Se puhuu mulle kuin mä olisin ihan joku satunnainen tyyppi. Se ei kutsu mua etunimeltä, vaan avaa keskustelun aina ”Hei, sä”. Tai eihän se keskustelu edes ole, kun mä vaan osoitan sille aina oikean kohdan kirjan ohjeista, ja se lukee sen.
Ensin mä aina heti yritin vastata sen kysymyksiin ja alkaa puhumaan jostain, mutta kun se ei halunnut puhua mulle, niin mä lopetin. Sitten aikani mä osoittelin sille kohdat kirjasta, mutta nykyään mä en aina edes huomaa, jos se kysyy jotain. Kai se luulee, että mä en tunne mitään – että mä en välitä. Mutta mä välitän, mä välitän enemmän kuin se tietääkään.
Mun kädet ei toimi enää niin kuin ennen.
Joskus tuntuu kuin niissä ei olis tuntoa ollenkaan.
Ne sivuilla roikkuu vaikka tulet minuun kiinni.
Eikö se tajua, että muhun sattuu? Tuntuu kuin mä olisin enää pelkkä kuori; etten mä enää tuntisi itseeni. Lily ei vaan huomaa mua enää. Mä tiedän, että se ei tahdo huomata mua; kai mä satutin sitä liikaa. Antaisin mitä tahansa, jos mä saisin sen takaisin.
Mä ymmärrän sen nyt: mä olin sille niin rakas ystävä, ja mä petin sen täysin. Miten mä voin edes kuvitella, että se joskus antaisi mulle anteeksi? Eihän kukaan sano parhaalle ystävälleen, että se on kuraverinen.
Mitä mä teen nyt? Oon ihan hukassa ilman Lilyä; mä tarvitsen jonkun, joka pitää musta huolta ja välittää. Mutta mä tiedän, että Lilyä mä en enää saa. Mä menetin sen jo.
Mut sä et sitä huomaa.
Et kai tahdokaan.
Nyt mä oon löytänyt jonkun, joka pitää musta huolta. Mä en tarvitse Lilyä enää, mä en enää välitä Lilystä! Muhun ei enää joka kerta satu, kun Lily ei huomaa mua. Se on musta hyvä; mä en halua, että muhun sattuu. Ehkä mä olen tavallaan vähän tullut turraksi, en oikeastaan välitä.
Muhun ei enää satu, kun Pimeyden lordi pitää musta huolta. Se kertoo mulle, mikä on oikein ja mitä mun täytyy tehdä. Se suojelee meitä, mua ja muita Kuolonsyöjiä. Tiedän, että kaikki, mitä se pyytää meitä tekemään, on oikein. Se on ihan oikeassa siitä, että kuraverisillä ei ole oikeutta kuulua taikamaailmaan.
Mun silmät ei löydä sinua niin kuin ennen.
Katse harhailee vain yhteen pisteeseen, nauliutuu.
Hymy useammin toisaalle suuntautuu.
Lily on yhdessä sen Potterin kanssa. Kyllähän se sattuu, kun näkee ne yhdessä, niin onnellisin näköisinä. Joskus mietin, miten mä voisin vielä saada Lilyn itselleni, mutta jotenkin mä tiedän, että ei se käy. Mä luulen, että se on raskaannakin, kun sen maha on alkanut pyöristyä. Mua ei kai ole tarkoitettu sellaiseen; mun tehtäväni on palvella Pimeyden lordia.
Yhtenä päivänä mä näin sen Tylyahossa. Me molemmat vaan seistiin ja tuijotettiin toisiamme. Sillä oli käsissä pieniä vaatteita ja pehmokoira. Sen kasvot olivat surullisen näköiset, kun se katsoi mua. Jotenkin mä näin sen silmistä, että se kärsi. Mä olin juuri menemässä sen luo, kun Potter tuli ulos liikkeestä ja kaappasi Lilyn kainaloonsa. Se ei katsonut taakse, kun se poika vei sen pois, ja mä kuulin sen nauravan. Se ei välitä musta.
Muttet sitä huomaa.
Mitä se tarkoittaa?
Koko ajan mä olin luullut, että kun mä olen Pimeän lordin huomassa, muhun ei tarvitse sattua. Kuitenkin silloin, kun mä näin Lilyn onnellisena sen Potterin kanssa, muhun sattui. Mä rakastan sitä edelleen, vielä ehkä enemmän kuin aiemmin. Nyt mä ymmärrän, että se että rakastaa toista, voi sattuakin. Mutta Lily ei rakasta mua, se ei välitä.
”Kalkaros, oletko edelleen tässä maailmassa? Me lähdetään nyt eliminoimaan Bonesit, olethan tulossa?” Minä nyökkään hiljaa.
”Kyllä herrani.”
Silti rakastan sua enemmän kuin ennen.
