Title: Polte
Authors: toyhto & Jillian
Fandom: Harry Potter
Genre: Angst, romance, het, violence
Pairing: Severus/Bellatrix
Rating: K-11
Summary: Heidät oli luotu istumaan hämärissä baareissa pitkälle yöhön, nielemään tupakansavua ja kiistelemään siitä, minkä takia maailma ei ollut kuin he olisivat halunneet sen olevan.
Disclaimer: Kaikki hahmot kuuluvat J.K. Rowlingille, me emme saa tämän ficin kirjoittamisesta rahallista korvausta.
Tense: Imperfekti.
Words: ~ 2260
Status: Oneshot, valmis.
toyhton A/N: Tämä ficci on minulle kaikkien aikojen ensimmäinen yhteisficcini, mutta pienen alkukangertelun jälkeen tämän kirjoittaminen on ollut kivaa ja tuntunut sujuvankin ihan hyvin. En ole ihan varma vastaako tämä aivan minun mielikuvaani Severuksen nuoruudesta tai onko minulla ylipäänsä mielikuvaa siitä, mutta jos on, harvinaisen lähelle tämä kyllä menee!
Jillianin A/N: Olen aina halunnut tehdä ficin Severuksesta. Olen aina halunnut tehdä yhteisficin jonkun kanssa. Jos joku kysyy nyt, miksi valitsin juuri toyhton, niin voin vastata. Halusin yhteisficin toiseksi osatekijäksi jonkun sellaisen, joka antaa siihen tekstiin jotain sellaista, mihin en itse kykene. Projekti on ollut palkitseva, ja jos olen käsittänyt oikein, yhteistyö jatkuu tulevaisuudessakin. ^^ Arvatkaa, kumpi on kumman. ; )
I
Kun Eileen ja Tobias menivät naimisiin 26. päivä huhtikuuta, satoi kaatamalla vettä. Heidän sukulaisensa pitivät tätä pahana merkkinä, olihan sade lähes sama asiat kuin kyyneleet; kummatkin valuivat poskilla ja saivat olon äärettömän surulliseksi ja kylmäksi. Mutta Eileen oli optimisti, hänen mielestään sade kuvasti sitä, että kaikki kyyneleet oli itketty jo ennen heidän avioelämänsä alkamista, jottei niitä jäisi yhtään heidän elinvuosilleen.
Kuinka väärässä hän olikaan.
Hääyö oli laimea, ei lainkaan sellainen, kuin Eileen oli odottanut. Tobias oli juonut liikaa ja paljastanut näin todellisen luontonsa; eihän hän ollut voinut tehdä tätä ennen häitä, koska Eileen ei olisi koskaan häntä nainut, jos olisi tiennyt hänen pahasta alkoholiriippuvaisuudestaan. He olivat rakastelleet nopeasti ja vailla tunteita, Tobias oli nukahtanut heti sen jälkeen ja jättänyt hämmentyneen Eileenin makaamaan tuntikausiksi halvan peiton alle.
Yhdeksän kuukauden päästä, lähes kaksi viikkoa liian myöhässä lasketusta ajasta, syntyi heidän poikansa, jonka Eileen nimesi Severukseksi. Kun hän kysyi Tobiakselta, pitikö hän nimestä, tämä mutisi: ”Ihan sama minulle” ja lähti jatkamaan juomistaan. Eileen tunsi puhkeavansa kukkaan joka kerta kun hän nosti poikansa käsivarsilleen ja katseli tämän tummia, mystisiä silmiä. Hän näki pojassaan itsensä, sen viattoman liljan, jonka Tobias oli repinyt kappeleiksi ja päätti, ettei hänen pojalleen käy niin kuin hänelle kävi.
Imettäessään Severusta hän saattoi miltei tuntea, miten kaikki hänelle annettu onni virtasi pojan suoniin ja kiitti siitä ylempää voimaa. Eileen ei tarvinnut enää onnea, koska sitä hänellä ei enää ollut, mutta hän toivoi, että Severus saisi moninkertaisesti enemmän onnea kuin mitä hän oli koskaan saanut. Severus oli innokas syömään ja tuntui vahvistuvan jokaisen maitotipan jäljiltä entistä voimakkaammaksi. Eileen katseli usein poikansa nukkumista ja yritti aprikoida, mikä hänestä tulisi aikuisena, sitten, kun hän olisi kouluttautunut.
Usein Tobias ei kiinnittänyt huomiota poikaansa lainkaan, ja jos kiinnitti, teki hän niin vain saadakseen tilaisuuden verrata Eileenia Severukseen ja voidakseen haukkua tätä.
Eileenin silmät paloivat ja suu liikkui lähes pysäyttämättömästi, kun Tobias sanoi sanankin pahasti Severuksesta, hänen pienestä ihmeestään.
”Hän on samanlainen kuin sinä. Ei minkään arvoinen”, Tobias huusi usein humalapäissään saaden kyyneleet kihoamaan Eileenin silmiin. Hän puristi Severusta rintaansa vasten ja antoi sanojen kadota hänen korvistaan ja mielestään, vaikka sinne ne jäivät aina viimeiseksi kummittelemaan, eivätkä ne huudot koskaan lakanneet hänen päässään, eivät, vaikka seuraavana aamuna Tobias kömpelösti suuteli hänen niskaansa ja pyysi anteeksi.
Sillä Eileen ei unohtanut omia rakkaitaan kohtaan kohdistuvaa vihaa ja halveksuntaa. Hän heijasti oman suojelunhalunsa vakavilta kasvoiltaan muiden nähtäväksi, älkää koskeko häneen tai minä tapan teidät, hän on minun rakkaani, häntä ette loukkaa.
Ensimmäinen sana, jonka Severus oppi, oli ”iti”. Kaikesta huolimatta.
II
Olisi turha väittää, että Severuksen lapsuus olisi ollut onneton. Mitä tahansa sanotaankin hänen kotioloistaan, viinapulloista talon nurkissa tai lyönneistä pimeinä öinä, epätoivoisista anteeksipyynnöistä aamuhämärässä; mitä tahansa sanotaankin, jotta totuus rumentuisi, Eileen rakasti aina poikaansa. Lopulta rakkaus kasvoi melkein pakkomielteeksi, mutta silloinkin se oli aina olemassa.
Ja jos Severuksen lapsuutta pidetään hieman epäonnellisena, vielä turhempaa olisi väittää, että se olisi pilannut hänen tulevaisuutensakin. Kun Severus meni kouluun, Eileen oli huolissaan. Lapsi oli ollut hyvin vähän tekemisissä toisten lasten kanssa; yksinäinen susi niin kuin myöhemmin sanottiin, kun tahdottiin sanoa se kauniisti. Huoli oli ehdottomasti aiheellinen ja silti turha, sillä Severus teki tiensä kyynärpäillään, ei koskaan toisissa ihmisissä riippumalla.
Hän teki niin viimeiseen saakka.
Severuksen ensimmäinen koulupäivä meni oikeastaan melkein yhtä pieleen kuin kaikki muutkin. Eileen antoi pojalleen suukon King’s Crossin asemalla, vaikka tämä nimenomaan kielsi. Missään vaunussa ei ollut tilaa ylimääräiselle, mustatukkaiselle, kirjoja sylissään kantavalla hontelolle pojanalulle. Kaavun helmat olivat liian pitkät. Mutta kun juna oli saapunut perille, veneet liukuneet järven yli Tylypahkaan ja lajitteluhattu tehnyt tehtävänsä, Severus istui omalle paikalleen luihuisen pöytään toistaiseksi lähes tyytyväisenä.
Ongelman nimi oli James Potter. Toinen ongelma oli Sirius Musta, mutta tämä ongelma ei ollut sitä aluksi lainkaan. Ei, niin kauan kun rohkelikkoon päätyminen ei ollut vielä mennyt Siriukselle päähän, Severus ja Mustan suvun nuori manttelinperijä eivät kartelleet toisiaan. Joskus he jopa juttelivat, ja vaikka molemmat selittivät omia asioitaan osaamatta kiinnostua pätkääkään siitä, mitä toinen puhui, Severus nautti noista puhetuokioista jollain kummallisella tavalla. Myöhemmin Siriuksesta tuli vihamies, ja Severus sai toisia puhekumppaneja, mutta ei enää koskaan sellaista, joka olisi uskaltanut tasavertaisesti olla piittaamatta hänestä pätkääkään.
James Potter oli se, joka hankaloitti Severuksen elämää enemmän kuin toiset yhteensä. James Potter ja hänen pieni jenginsä, James Potter täydellisine elämineen, tyylikkäine perheineen ja hienoine tulevaisuuksineen. Myöhemmin, kun Potter oli kuollut ja Severus opetteli hymyilemään ivallisesti nuoruudelleen, hänestä oli mukavaa kiduttaa itseään ajattelemalla, että Potter oli loppujen lopuksi opettanut hänelle melkoisen paljon. Vähintäänkin joitain tärkeitä ajatuksia ystävien tarpeettomuudesta ja oman tien kulkemisesta. Ne ajatukset olivat varsin tarpeellisia vuosien päästä.
Tyttöjä tuli ja meni, mutta harva pysähtyi kohdalle. Kouluvuosinaan Severus Kalkaroksessa oli kenties joitain viehättäviä piirteitä, vähintäänkin hän oli salaperäinen ja pukeutui aina mustaan, antoi hiustensa valahtaa kasvojensa eteen ja kätki itsensä kaikilta. Severus itse ei juuri kiinnittänyt huomiota tyttöihin; he olivat hänelle niin kuin keitä tahansa ohikulkijoita, ihmisiä, jotka oli paras jättää taakseen niin nopeasti kuin mahdollista. Se oli hyvä toimintamalli, se toimi vielä vuosia koulun jälkeenkin.
III
Severus oppi hyvin nopeasti, mitä tarkoittaa saada valtaa katseella ja hymyllä. Hänet hyväksyttiin nopeasti oikeisiin ja kelvollisiin piireihin, olihan hän mestari pimeyden voimissa ja edes siedettävä keskustelukumppani taikomistaidoista puhumattakaan; osa pelkäsi häntä syvästi tämän takia. Severus osasi sellaisia taikoja, joista muut saattoivat vain haaveilla. Kun Augustus Rookwood pyysi häntä virallisesti tulemaan eräänä iltana erittäin arvotettuun seuraan, hän suostui välittömästi.
On mahdollisuuksia, jotka pitää käyttää ja mahdollisuuksia, jotka pitää jättää käyttämättä. Se ei ollut sellainen, se piti ehdottomasti käyttää.
”Severus, tulit paikalle”, Rookwood sanoi toverillisesti ja puristi pikaisesti Severuksen kättä. He vaihtoivat nopeat kuulumiset ja astuivat sitten sisälle koreasti sisustettuun kartanoon. Severus kummasteli, miksi suurimmalla osalla vieraista oli kasvoillaan valkoiset maskit, mutta hän ei vaivautunut kysymään asiasta sen enempää. Hän uskoi Rookwoodiin, tämä ei pettäisi häntä.
Huoneet olivat täynnä asiallisesti pukeutuneita naisia ja miehiä, jotka juttelivat korrektin hiljaa joistain ehdottoman tärkeistä asioista, kuten taikamaailman tilasta sekä toimista tämän tilan muuttamiseksi. Joku ojensi samppanjalasin Severukselle ja hän joi sen Rookwoodin katsellessa hänen reaktioitaan.
”Rookwood, toit siis sen uuden, josta puhuit. Esittele meidät”, sanoi tummansinikaapuinen nainen, jonka yönmustat hiukset valuivat kauniisti kimaltaen alaselkään asti. Severus ei nähnyt naisen kasvoja, mutta naamionkin takaa hänen silmänsä tekivät häneen syvän vaikutuksen. Naisen ääni oli vahva, kuin tehty johtamistehtäviin. Siitä saattoi erottaa voimaa ja luotettavuutta, ja Severus, ensimmäiseen kertaan moneen vuoteen, tunsi, kuinka hänen tuli lämmin naisen tuijottaessa häntä kiinteästi.
”Ah, tässä on hyvä ystäväni Severus Kalkaros. Tämä viehättävä neiti taas on Bellatrix Musta”, Rookwood sanoi ansaiten Bellatrixilta kauniin hymyn. Severus lähes sanoi, ettei hänellä ollut ystäviä, mutta päätti vain suudella peitellyn hurmion vallassa naisen kättä.
”Hyvin mukava tutustua”, hän sanoi tummalla äänellä ja näki viimein naisen kasvot, kun tämä riisui naamionsa.
”Samoin, Severus”, Bellatrix sanoi hymyillen liiankin tuttavallisesti. Severus oli lähes pakahtua naisen kauneudesta. Tämän kasvot, ne olivat täydelliset. Vahvat piirteet kulminoituivat tummiin silmiin, joiden mystisyys lähes upotti katsojan itseensä. Bellatrixia oli siunattu myöskin upeilla muodoilla; tummansininen kaapu korosti upeasti tämän povea ja kapeaa uumaa.
Kun tilaisuus oli päättynyt ja Severus oli aivopesty täysin uskomaan Voldemortin voimaan ja haluun parantaa maailma, hän tunsi olonsa onnellisemmaksi kuin aikoihin. Siksi, koska hänet oli hyväksytty osaksi mittavaa järjestelmää ja koska Bellatrix oli sipaissut hänen kättään aiheuttaen kuumaa poltetta sekä hänen ihollaan että sydämessään.
IV
Polte ei kadonnut. Kun samppanja oli haihtunut Severuksen suonista ja valta uponnut häneen niin tiukasti, ettei se enää toiminut polttoaineena hänelle, hän alkoi katsella ympärilleen. Ja silloin polte vain kasvoi, se muuttui osaksi häntä siinä missä hän alkoi tarkemmin ymmärtää, mitä pimeyden lordin aate merkitsi ja millaisen elämän se hänelle soisi. Täydellinen ymmärtäminen oli mahdotonta, siihen ei kukaan heistä pystynyt, mutta Severuksen omat tavoitteet sytyttivät hänen sisälleen kipinän, joka ei sammunut vuosiin.
Toisen kipinän sytyttäjä oli Bellatrix Musta. Mitä enemmän Severus keskusteli naisen kanssa, sen helpompi hänen oli rakentaa todellisuutensa Bellatrixin ympärille. He olivat molemmat vallanhaluisia ja ylpeitä, he olivat itsenäisiä taistelijoita, ja sellaisina he itsensäkin näkivät. Heidät oli luotu väittelemään mitättömistä sivuseikoista, jotka saivat molempien silmät palamaan. Heidät oli luotu istumaan hämärissä baareissa pitkälle yöhön, nielemään tupakansavua ja kiistelemään siitä, minkä takia maailma ei ollut kuin he olisivat halunneet sen olevan.
Severus ei ollut koskaan rakastunut. Kun Bellatrix nojasi pöydän yli häntä kohti ja puhalsi tupakansavut hänen kasvoilleen, hän kuvitteli ensi kertaa melkein rakastavansa. Bellatrix oli häntä monta vuotta vanhempi ja hän vaistosi naisen silmissä viipyvän ylimielisyyden, mutta samaan aikaan hänen kaikki tekonsa alkoivat liittyä Bellatrixiin. Myöhemmin hän arveli sen olleen jotain muuta kuin todellista rakkautta – ehkä hän oli vain nauttinut vallantunteesta, jonka hän sai tajutessaan Bellatrixin kuuntelevan häntä niin kuin vertaistaan.
Hän kaipasi kunnioitusta ja valtaa loppuun saakka. Se oli hänen keinonsa rakentaa elämä, jota hän saattoi sietää. Kun kuolonsyöjien aate levisi ja alkoi käydä ilmi, ettei se jäisi vain innokkaiden nuorten idealismiksi, Severus teki siitä valtansa välineen. Hänellä oli kaikki: terävä kieli, häikäilemättömyys ja kyky kohottaa itsensä toisten yläpuolelle.
Silloin Bellatrix Musta oli este hänen tiellään.
Bellatrix kävi Severuksen kotona kerran. Severus avasi oven, keitti teetä ja siivosi myöhemmin särkyneet teekupit pois näkyvistä. He makasivat kapealla sängyllä ja kamppailivat siitä, kumpi olisi se, joka putoaisi lattialle. He eivät pudonneet. He tarrautuivat toisiinsa; Bellatrix kaivoi pitkät kyntensä Severuksen selkään ja Severus hengitti naisen kaulan tuoksua niin kuin huumetta hengitetään, pitkään ja välittämättä mistään muusta. Muutaman viikon kuluttua Bellatrix julisti kihlauksensa Rodolphus Lestrangen kanssa, ja Severus päätti saaneensa tarpeekseen naisista.
Mutta pimeyden lordin aatteista hän ei saanut tarpeekseen. Valta kyti hänen suonissaan niin kuin nouseva voima kyti taikamaailman yllä, valmistautui roihahtamaan liekkeihin ja peittämään kaiken alleen. Se oli vimma, joka sai Severuksen haluamaan lisää, vaatimaan lisää ja ottamaan lisää. Hän uskoi näkevänsä kaiken.
V
Sanotaan, että rakkaus tekee sokeaksi, mutta viha ja vallanjano tekevät ihmisen sekä sokeaksi että kuuroksi aneluille lopettaa kun kaikkea ei ole vielä menetetty. Severuksen vimma ei sammunut silloinkaan, kun hän joutui jälleen isänsä hakkaamaksi. Hän kohotti sauvansa ja lausui kaikkein julmimmat tietämänsä kiroukset saadakseen hävittää maan päältä sen henkilön, joka oli lähes aina tuhonnut kaiken, mistä hän oli unelmoinut.
Eileen itki nurkassa ja puristi korviaan kiinni käsillään; hän ei koskaan ollut kestänyt huutoja, mutta nyt ne olivat pahempia kuin koskaan. Kun huoneessa tuli hiljaista, Severus nosti verenhuurun aiheuttamasta hyvänolontunteesta tummenneet silmänsä äitiinsä ja nyökkäsi hyvästiksi. Hänen isänsä eloton ruumis jäi tuijottamaan lasittuneilla silmillään Severuksen perään, mutta hän ei kääntynyt. Hän oli valinnut oman tiensä jo kauan ennen kuin hän oli edes kuullut sanaakaan pimeästä taikuudesta.
Severus ilmiintyi lordin päämajaan ja ensimmäisenä hän kuuli Augustuksen huolestuneen äänen.
”Severus, mitä sinulle on käynyt?”
”Pieniä ongelmia kotona… Ne on nyt selvitetty”, Severus sanoi tyynesti ja pyyhki kasvoilleen roiskuneen veren kaapunsa hihalla. Augustus oli hyvin yllättynyt; hän tiesi kyllä, mihin oli lähtenyt mukaan, mutta hänen ystävänsä ei koskaan ollut ollut tällainen, niin rento puhuessaan, että oli käynyt tappamassa jonkun.
”Selvä. Oletko itse kunnossa?”
”Olen, ainahan minä olen.”
Mutta hän ei koskaan todella ollut kunnossa, aina oli jotain; pettymyksiä toistensa perään, täyttymättömiä lupauksia ja valheellisia lämmönpilkahduksia silmäkulmissa, jotka olivat väsyneet itkemään, tekohymyjä suilla, jotka eivät olleet koskaan tunteneet aitoa lämpöä huulillaan.
Severus kävi huuhtelemassa kasvonsa miestenhuoneessa ja vilkaistessaan peiliin hän ei nähnyt mitään.
VI
Käärmettä sylkevä pääkallo käsivarressa oli sinetti kaikelle, jonka oli tarkoitus mennä huonosti. Severus oli ylpeä siitä saadessaan sen yhdeksäntoistavuotiaana. Hän oli nuorempi kuin monet muut, mutta tiesi enemmän maailmasta kuin useimmat koskaan. Kipu käsivarressa oli pientä, kun tatuointi piirtyi siihen; hiljaa kipu ruostui ihosta verenkiertoon ja siellä elämää kuljettaessaan se oli tappavimmillaan. Lopulta siihenkin turtui.
Severuksen ura kuolonsyöjänä eteni nopeasti, jos sitä nyt uraksi saattoi kutsua. Häntä oli helppo vihata, mutta häneen oli myös helppo uskoa. Hän oli niitä ihmisiä, jotka mielellään pidettiin hyvänpäiväntuttuina, mutta joiden kanssa ei haluttu olla liian läheisiä. Hän oli kyykäärme, pisti jokaista, joka tuli lähelle ja ojensi kätensä koskeakseen.
Eileen näki poikaansa yhä harvemmin. Tobiaksen kuoleman jälkeen Severus oli käynyt kotona muutaman harvan kerran, ja aluksi se oli ollut naiselle pelkkä helpotus. Hän kaipasi pientä poikaa, joka oli mielellään hautautunut kirjojensa taakse ja halunnut tietää kaiken; aikuinen mies hihat isänsä veressä oli jotain, joka meni hänen ymmärryksensä yli ja sai hänet toivomaan, ettei poika kävisi usein kotona.
Mutta kun taikamaailman poliittinen tilanne kiristyi kiristymistään eikä Eileen enää kuullut pojastaan juuri mitään, hän olisi mieluiten ottanut tämän kotiin. Hän luki Päivän Profeettaa tarkemmin kuin ennen vain todistaakseen itselleen, ettei löytäisi sitä, minkä eniten pelkäsi löytävänsä. Severuksesta ei näkynyt jälkeäkään lehden sivuilla, mutta se ei tyynnyttänyt Eileenin huolta. Mitä lähemmäs sotaa tilanne meni, sitä harvemmin hän kuuli Severuksesta mitään.
Severus itse ajatteli äitiään hyvin harvoin. Sota tiivistyi kovaa vauhtia nuoren kuolonsyöjän ympärillä, ja hänen aikansa kului yhä enemmän pimeyden lordin aatteen parissa. Joskus hän käveli myöhään yöllä Iskunkiertokujaa pitkin omaan asuntoonsa Viistokujalle, seurasi varjojen hukkumista ajan rapistamien rakennusten nurkissa, varoi katsomasta vastaantulijoita kasvoihin ja mietti, millaista elämä olisi voinut olla. Ennen nukkumaanmenoa hän kuitenkin lukitsi ulko-ovensa kahdella suojataialla ja varmisti, että musta kaapu ja valkoinen naamio olivat siististi hänen sänkynsä vieressä.
VII
Linnut eivät koskaan pudonneet taivaalta, vaikka kaikki muu murenikin ympärillä. Kadut, joilla Severus kulki olivat tulen nuolemia ja hengettömiä; oli pelkkiä tummia talojen siluetteja; ruumiita, joiden huulille oli kuollut huuto; ja sitten oli Severus, jonka silmissä hohti se kaikki, mustuus tulen keskeltä. Tulen, jossa mikään ei selvinnyt.
Kiihkossaan hän kumarsi Herraansa uudestaan ja uudestaan, uskoi tälle oman elämänsä ja tulevansa. Hän rakasti, kun hänen Herransa oli armollinen ja antoi hänen tuntea kipua, elää huumeessa, joka oli virrannut hänen suonissaan aina, pimentäen aina hänen näköään hieman lisää. Ja kaikki inhimillinen kuoli hänessä, jäi jäljelle pelkkiä vihan ja katkeruuden purkauksia, jotka hän sylki ilmaan Herransa merkin alle.
Severus ei tuntenut nälkää, kylmyyttä eikä surua, vaikka välillä hänen ranteessaan oleva käärme kiemurteli kivuliaasti ja vuodatti punaisia kyyneliä silmistään. Niinä hetkinä Severus seisahtui ikkunan eteen ja antoi kätensä pudota sivulle, sotkea ikkunalaudan vereen, jota hän vuodatti ainoan heikkoutensa vuoksi. Pimeys oli hänen huumeensa ja rakkautensa, sillä vain varjoihin kadotessaan hän tunsi olevansa vapaa.
”Severus, minä pyydän.”