Ficin nimi: Lopun jälkeen
Kirjoittaja: Nyna
Fandom: Twilight
Genre: Angst
Ikäraja: K-11
Summary: Bella heti Edwardin lähdön jälkeen, "tyhjillä sivuilla" Uusikuussa.
Disclaimer: En omista hahmoja jne, leikin vain, mitään korvausta en tästä saa.
Varoitukset: Spoilaa Uusikuuta.
A/N: Tyhjyyttä on vähä hankala kirjottaa, mutta yritin silti.
Tää on nyt vaan one-shot, vaikka tätä periaatteessa vois jatkaa, mutta ei nyt näillä näkymin ainakaan.
Eli tää on eka ficci, jonka saan oikeesti valmiiks ja julkasen. Eli ei saa tappaa, mutta täytyy silti laittaa rehellisiä kommentteja. :--)
Avasin silmäni. Pelkkää sumua. En muistanut mitä unta olin nähnyt, mutta olin varma, että painajaista. Olin ollut unessakin hyvin tietoinen kivusta ja tyhjyydestä ja tiedottomuudesta. Mikä päivä nyt oli? Mikä viikko, mikä kuukausi, mikä vuosi? Minä en tiennyt, eikä minua kiinnostanut.
Nousin istumaan sängylläni. En kuullut mitään, en nähnyt mitään. En tuntenut yhtään mitään.
En edes huomannut, että olin kävellyt keittiön, mutta yhtäkkiä vain istuin keittiön pöydän ääressä. En ollut näköjään edes pukeutunut, päälläni oli liian iso t-paita ja mustat trikoot, joita en muistanut pukeneeni. Vilkaisin ikkunaa ja näin oman kuvajaiseni heijastuvan siitä. Silmäni olivat aivan punaiset. En muistanut itkeneeni, mutta varmasti olin. Oli ihan pimeää. En ollut kiinnittänyt huomiota siihen, mitä kello saattaisi olla ja nyt vilkaisin sitä. Kolme aamuyöllä.
Kaikki oli jotenkin omituista. Tyhjää. Liian tyhjää. Ei mitään.
Sitten minuun iski pakokauhu. Minun oli päätävä pois täältä. Vedin kengät jalkaani ja takin päälleni ja kaivoin autoni avaimet takin taskusta. Kenkäni olivat märät ja niistä kuului inhottava ääni kun juoksin Chevyni luokse. En tiennyt minne olin menossa, kun vedin auton oven auki, hyppäsin sisälle ja paiskasin oven kiinni. Keuhkoihini alkoi sattua. Tuntui kuin en olisi voinut hengittää. Tunsin kipua myös rinnassa.
Silloin vilkaisin sitä. Se oli vain puolen sekunnin vilkaisu radioon, joka autossani oli, mutta silti se oli liikaa. Tuntui kuin jokin olisi työntänyt sydämeeni puukon, vetänyt sen pois ja sen jälkeen ottanut sydämeni käteen ja puristanut kaikilla voimilla. Kyyneleet alkoivat valua kirvelevinä silmistäni. Painoin pääni rattiin.
Miksi he tekivät tämän minulle? Miksi elämäni tarkoitus jätti minut yksin? Kaikki ne lupaukset, yhtä tyhjän kanssa. Miten minä muka voisin elää? Miten voi elää, jos ei ole maailmaa jossa elää, jos koko elämän tarkoitusta ei ole? Minun rakkaani. Edward.
Kipu voimistui satakertaiseksi, kun ajattelin hänen nimeään. En saanut enää happea ja jouduin käpertymään kasaan ja halaamaan itseäni. Tuntui kuin jokin repisi minua paloiksi. Kyyneleet valuivat silmistäni vuolaana virtana. Jouduin laittamaan nyrkin suuhuni ja purra sitä, etten olisi huutanut. Minun oli lopetettava, kun maistoin veren, vaikken edes tuntenut kipua kädessäni. Kaikkialla muualla kyllä. Vatsani ei kuitenkaan jostain syystä reagoinut veren hajuun mitenkään, joten painoin pääni taas rattiin ja annoin veren valua kättäni pitkin hihaani.
Siinä minä olin ties miten kauan mitään muuta kuin kipua ajatellen. Jonkin ajan kuluttua, kun veri oli jo kuivunut ihooni tahmeaksi ja en voinut enää itkeä, nostin katseeni ja näin sumuisesti radion. Kosketin sitä sormenpäilläni ja tuntui, kuin siitä olisi tullut sähkövirtaa kehooni. Aloin repiä radiota irti sormenpäilläni ja kynsilläni.
Kaikki muistot kulkivat kuin filminauhana silmieni ohitse, kun ruhjoin kynteni verille. Tämä kipu oli ainoa asia, joka antoi varmuuden, että he todella olivat olleet olemassa. Muuten en ikinä olisi uskonut. Nytkin oli vaikeaa, vaikka näin joka ikisen hetken, jokaisen hymyn, kosketuksen, joka ikisen suudelman jonka olin hänen kanssaan kokenut. Melkein maistoin hänen kylmät huulensa omillani. Mutta vain melkein.
En tiedä miten, mutta yhtäkkiä radio oli vain siinä käsissäni ja kynteni olivat verillä. Mutta kipua en enää tuntenut. En missään, en käsissäni, en sydämessäni, en keuhkoissani. Juoksin sisälle tuntematta mitään, otin keittiöstä mustan muovisäkin ja heitin radion sinne. En nähnyt enää mitään, kun pääsin huoneeseeni. Heitin muovisäkin jonnekkin ja vajosin sängylleni kasaan. Ajattelin hänen viimeisiä sanojaan vain hetken. Hän ei halunnut minua. Miten saatoin uskoa, että hän olisi ikinä voinut haluta minua, miten olin saattanut uskoa, että joku niin täydellinen, niin toisenlainen kuin minä olisi voinut rakastua minuun?
Kipu alkoi taas. Rintaani sattui enemmän kuin koskaan. Yritin haukkoa henkeä, mutta tuntui kuin minulla ei olisi keuhkoja ollenkaan. Käperryin pieneksi palloksi, etten hajoaisi. Kyyneleet silmissä, sydän rikki.
Jonkin ajan kuluttua, kun olin lopettanut ajattelun, kipu alkoi muuttua turtumukseksi. Pystyin taas hengittämään, mutta sillä ei ollut väliä. Mitä minä hengittämisellä.
Makasin siinä kauan hiljaa. Mieli tyhjänä, mitään tuntematta aloin vaipua uneen.
Ennen nukahtamistani näin vielä hänen kasvot mielessäni ja se sai sydämeni halkeamaan taas hetkeksi, mutta en välittänyt, koska keskityin vain painamaan nuo kasvonpiirteet, joka ikisen, mieleeni. Kun olin varma, että muistin ne kaikki, työnsin ne syvälle mieleni sopukoihin.
Juuri ennen uneen vaipumista laadin itselleni yksinkertaiset säänöt mieleeni.
1. En puhuisi heistä, en ajattelisi heitä, en tekisi mitään, mikä toisi heidät mieleeni.
2. Heidän, hänen nimeään ei saanut lausua ääneen, eikä ajatella.
Ja ilmeisesti minun oli valittava joko kipu tai turtumus, valitsin turtumuksen. Eli tärkein sääntö:
3. En saisi muistella miltä hän näytti, miltä kuulosti, miltä tuntui ja tuoksui, en missään nimessä saisi muistella miltä hän maistui, en mitään.
Mutta silti, en milloinkaan saisi unohtaa mitään. Hän oli silti ollut todellinen.
Sitten vihdoin, lopulta vaivuin uneen.
Aluksi ei ollut mitään. Minä vain seisoin tyhjyyden keskellä. En tiennyt mitä minun piti tehdä, miksi olin täällä. Minä vain olin, mitään muuta tai ketään muuta ei ollut.
Tajusin kuitenkin, että minun oli etsittävä. Minulla oli suuri tarve etsiä. Oli etsittävä kaikkialta, joka paikasta. Rintaani ahdisti. Ahdistus muuttui kivuksi, kun yritin lähteä juoksemaan etsiäkseni. Huomasin, etten voinut liikkua, en vain päässyt liikkeelle. Voiko tyhjyydessä edes liikkua? Mutta minun täytyi, minun oli pakko. Minun oli etsittävä.
Kipu rinnassani kasvoi yhä. Minun oli etsittävä. Mutta mitä? Miksi minä etsisin, kun ei ollut mitään etsittävää? Mitä tyhjyydessä voi etsiä? Avasin suuni kun kipu edelleen kasvoi. Minulla ei ollut mitään syytä olla olemassa. Suustani pääsi kauhunhuuto.
"Bella, Bella, mikä hätänä?" Kuulin Charlien hätääntyneen äänen vierestäni. Tajusin että huusin edelleen ja yritin saada sen loppumaan, mutta se olikin niin vaikeaa, että minun oli tukahdutettava ääneni tyynyyn.
Olin kylmästä hiestä märkä ja minun oli kylmä ja kuuma samaan aikaan. Lakanat olivat kietoutuneet ympärilleni märkään ihooni kiinni.
"Ei mikään", kuiskasin, ettei ääneni särkyisi, "näin vain... painajaista."
Charlie mutisi jotain, mitä en jaksanut kuulla, antoi sitten suukon otsalleni ja yhtäkkiä hän oli jo poissa. Tuijotin hetken kattoa. Minulla ei edelleen ollut hajua päivästä tai viikosta tai siitä, pitikö huomenna kouluun. Eikä minua edelleenkään kiinnostanut.
Suljin silmäni ja toivoin, ettei niitä tarvitsisi enää koskaan avata.
