Nimi: Hiuksissa hiekkaa
Kirjoittaja: Arte
Beta: -
Paritus: Emma/Anna, Emma/Serena
Ikäraja: K-11
Tyylilajit: draamaa, angstia, söpöilyä
Juonesta: "Mikset sä tajua! Miten sä voit luulla et mä pystysin johonki tollaseen? Miten sä voit ajatella musta noin?"
A/N Tämä on kirjoitettu parin vuoden sisällä (2007), ja on ollut aikeita julkaista tämä Finissä aiemminkin. Nyt kuitenkin hieman muokkasin tekstiä ja sain aikaiseksi tämänkin. (: Inspaajana alun alkaen toimi Apulannan biisi Kaivo, jonka sanat löytyvät lopusta.
Hiuksissa hiekkaa
Meri lainehti levollisesti laskevan auringon alla. Lämmin kesätuuli ei riittänyt nostattamaan vaaleaa hiekkaa tanssiin, mutta ohuet heinät se sai liikahtelemaan viehkosti, luomaan hentoja varjoja harvojen ruohotuppojen viereen. Pilvet ajelehtivat jossain kaukana, niistä ei ollut peittämään keltaista taivaanrantaa, joka syöksyi sinivihreään mereen. Vuorovesi oli vähitellen nousemassa, vesi kohosi hiljakseltaan ylös karkealle rantahietikolle, jota peittivät vielä veden pyydystämättömät teräväsärmäiset kivet. Hiekka nousi nopeasti ylöspäin kivuten vähän matkaa pitkin rantatörmää, kunnes luovutti ja pysähtyi.
Sipaisin mustat hiukset pois silmieni edestä ja kohotin katseeni mereen. Se herätti monet surut, tunteet, muistot...
"Nyt oot hiljaa!"
Itkuinen huuto pääsi irti huuliltani ja paiskautui voimalla edessäni seisovan tytön kasvoja kohti. Yritin estää tuskaisten kyynelien valumisen poskiani pitkin, ne polttivat ihoa.
"Mikset sä tajua! Miten sä voit luulla et mä pystysin johonki tollaseen? Miten sä voit ajatella musta noin?"
Käheä huutoni vaimeni hiljalleen kuiskaukseksi voimieni valuessa suolaveden muodossa pois kehostani, mielestäni, vieden kaiken mennessään. Tyhjät silmäni tavoittivat vain kylmän ilmeesi ja taitavasti piilotetun raivon pihkanvärisessä katseessasi. Turhaan yritin etsiä niistä sitä tunnetta, minkä olin vain pieni hetki sitten aistinut hyvin, hyvin voimakkaana ja elävänä. Nyt se oli poissa ja tilalla vain sydämetön julmuus, suora viha.
"Mä luulin, ettet sä olis sellanen. Näemmä olin väärässä."
Kylmät sanasi sivaltavat minua piiskan lailla. Kuinka hän voi, kuinka hän saattaa... Ajatukseni sumentuvat. Ja vielä Serenan kanssa! Hän tietää, kuinka vihaan häntä, kuinka haluaisin pyyhkiä sen mairean hymyn pois hänen huuliltaan hänen puhuessa minulle. En koskisi häneen, en ikinä. "Minullahan on sinut..." Viimeinen ajatukseni luikertelee huulieni lävitse ulkoilmaan. Ilmekään ei värähdä kasvoillasi. Käännyt pois ja kävelet dyynien halki kaupunkia kohden. Pois luotani. Taaksesi katsomatta.
Kuumat kyyneleet virtaavat kasvoillani. Siitä on jo aivan liian pitkään.
Kun minun ja Annan ero tuli julki, Serena piiritti minua jatkuvalla syötöllä, kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Hän hymyili minulle viekoittelevasti, kosketteli muka vahingossa käsivarttani, suki hiuksiani, lyöttäytyi seuraani aina tilaisuuden tullen. Koulussa yhteisillä tunneilla hän tunkeutui viereeni, kumartui kirjani ylle neuvoa pyytääkseen, nosteli käsiäni ja hiuksiani apua hakeakseen. Vapaa-ajalla kotimme ovikello soi taukoamatta. Minulla oli aina seuraa lenkeille, koulumatkoille, kauppareissuille...
Hän ei vain tajunnut, ettei minua kiinnostanut.
Eniten koko tilanteessa minua häiritsivät Annan ilmeettömät katseet. Tunnuimme törmäävän toisimme alinomaan, ja aina Serena oli lähelläni. Hän roikkui käsipuolessani käytävillä, halaili minua ja selvästi viestitti Annalle, että minä kuuluin nyt hänelle, ihmiselle, jota halveksin ja säälin sydämeni pohjasta. Annan silmistä ei voinut lukea mitään, mutta joskus luulin näkeväni sen pienen välähdyksen, joka näkyi hänen silmissään silloin, kun vielä olimme yhdessä. Kuvittelua ja haaveita, huokailin aina itsekseni.
Kaikki se roikkuminen olisi voinut loppu paljon, paljon aikaisemmin, jos en olisi luonteeltani näin ystävällinen ja kohtelias. Suuni kääntyi surumieliseen hymyyn muistaessani erään aamun, jolloin viimein olin saanut sanottua asiani Serenalle.
Vedin juoksulenkkareideni nauhoja kiinni eteisemme lattialla, kun ovikello soi. Nostin hitaasti päätäni ja tuijotin ovea. Olin yksin kotona ja kello oli vasta kahdeksan aamulla. En voinut uskoa, että hän olisi tähän aikaa hereillä.
"Emmaa!" kuului pirteä ääni oven takaa. Ryhtini lysähti. "Tää ei voi olla mahdollista", tuhahdin uupuneena ja sitaisin kengännauhat kiinni. Punnersin käsieni varassa ylös ja laahustin ovelle. Nopea vilkaisu ovi-ikkunasta kertoi, että olin kuullut oikein: Serena seisoi lenkkeilyvaatteet päällä kotiovellamme, kello kahdeksan lauantaiaamuna. Pyöräytin kerran silmiäni ja avasin oven. Serenan aamuvirkku hymy tervehti minua pirteästi ja vanhempi tyttö hyppäsi kaulaani. "Voi ihanaa, sä ootkin jo herännyt! Mun teki niin kovasti mieli lenkille ja ajattelin, josko sä oisit halukas lähtemään mukaan. Oih, sulla on jo vaatteet päällä! Meillä on jotain yhteistä telepatiaa", tyttö puheli ja iski silmää.
Irrottauduin vaivalloisesti Serenan halauksesta ja sysäsin hänet taaemmas. ”Kuules...”, aloitin hitaasti. Serenan ilme oli heti valpas, hän imi jokaisen sanani sisäänsä kuin näkymätön suonsilmä.
”Haluan mennä yksin lenkkeilemään.”
Serenan ilme valahti. Silmiin etsiytyi tuo tuttu, anova ilme. ”Emma, lähtisit nyt. Tämän kerran.”
”'Tämän kerran', Serena, tämä kerran. Usko nyt että sä et kiinnosta mua sillä tavalla! Mä haluan mennä yksin sinne lenkille! Mä oon halunnu sanoa tän jo vähän aikaa, mut mä en oo vaan halunnu loukata sua tai mitään. Ystäviä voidaan olla, mutta siinä se. Etkö sä tajua, ettet sä vaan... Ettet sä vaan yksinkertaisesti kiinnosta mua sillä tavalla.” Tiesin toistavani itseäni, mutta vakaa uskomukseni oli, että kaikki piti sanoa kerralla, eikä Serena ymmärtänyt, tai ei muka ymmärtänyt, mitään, jollei sitä sanonut täysin suoraan.
Serenan olemus valahti. Hänen kasvoilleen muodostui nopeasti ylimielinen katse ja hän perääntyi muutaman askeleen. ”Ei sitten, jos seura ei kelpaa. Ole sinä vain itseksesi, kyllä minä löydän muitakin.” Äänessä oli loukkaantunut sävy ja tyttö pyörähti ympäri ja marssi pihapolkuamme jalkakäytävälle ja kääntyi siitä ryhti suorana kotiaan kohti.
Ehkei hänestä ole minulle enää vaivaa, hymähdin itsekseni ja lähdin aamulenkilleni.
No, Serena ei enää tuppaantunut seuraani. Nyt sain olla yksin niin paljon kuin halusin. Eli koko ajan. Minä en kiinnostanut ketään, eikä minua kiinnostanut kukaan. Paitsi Anna.
Huokaisin voipuneena ja käpristyin pienenpään kasaan hiekkatörmällä. Miten voi olla mahdollista, ettei yhtä vaivaista ihmistä voi unohtaa? Kasvoilleni putoili taas kerran polttavia kyyneleitä ja niiskutin lohduttomasti miettien omaa surkeuttani.
Ei minusta ole hyötyä kenellekään, kukaan ei kaipaa eikä tarvitse minua... Voisin vain häipyä heidän elämästään, eivätkä he edes muistaisi minua...
En ollut aivan varma, keitä ”he” olivat, mutta tiesin, että siihen lukeutui ainakin Anna, Serena ja perheeni. Anna ja Serena vihasivat minua eikä perheeni hyväksynyt seksuaalista suuntautumistani.
Täydellistä.
Hätkähdin ajatuksistani kuullessani ratisevia askelia takaani. En uskaltanut kääntyä katsomaan tulijaa, ettei tämä olisi nähnyt punottavia kasvojani kyynelten jälkeen. Askeleet lähestyivät, niiden kevyt kosketus hiekkaan upposi korvieni väliin. Vihreät ballerinat ilmestyivät viereeni ja tuijotin niitä hiuksieni suojasta.
Tiesin, kenelle kengät kuuluivat. Sydämeni alkoi hakata voimakkaammin ja pää tuntui yhtäkkiä yllättävän painavalta.
”Emma?”
Varovainen kuiskaus leijaili ylläni ja mietin, uskaltaisinko kuulla sitä. Liikautin päätäni vastaukseksi ja kenkien omistaja istui viereeni. Pitkät jalat ojentuivat suoriksi mustien farkkujen sisällä ja ballerinat kaivautuivat hiekkaan. Katseeni kiinnittyi pinkkeihin sukkiin, jotka pilkistivät esiin kapeiden lahkeiden alta.
Miksi sinulla on meidän sukat jalassasi?
Noilla sukilla on tarina, joka liittyy meihin. Ne toimivat vertauskuvana, nuo typerät, lapsellisen pinkit sukat muodostavat meidän suhteemme perustan. Tai muodostivat, eihän meillä ole ollut suhdetta vähään aikaan, korjasin mielessäni ja huokaisin hiljaa. Olimme olleet Annan kanssa ystäviä vuosien ajan, kun olin viimein uskaltautunut kertomaan tälle tunteistani. Olin pohtinut ikuisuuden sopivaa tapaa kertoa, ja viimein olin ostanut naurettavan pinkit sukat ja kirjaillut kummankin jalkapöytään Ich liebe dich. Annalla on saksalaiset sukujuuret ja tämän toinen äidinkieli on saksa.
”Sä varmaan ihmettelet, miks mulla on meidän sukat jalassa.”
”Joo.”
”Mä tiesin, et sä oot täällä.”
”Aijaa. Miten.”
”Mä oon kattonu kaiken tän ajan, ku sä istut täällä.”
”Aijaa. Miks.”
”Mulla on ollu sua ikävä.”
Ympärillemme laskeutui tumma hiljaisuus. Kaivoin rauhallisesti sormellani kuoppaa hiekkaan. En halunnut rohkaista Annaa, mutta tunsin olevani aivan liian tyly. Vaivihkaa uteliaat toiveet kiipesivät ajatuksiini, mutta yritin parhaani mukaan jättää ne vailla huomiota. En halunnut toivoa liikaa ja pettyä sitten raskaasti.
Punainen pörröpää vierelläni liikehti paikallaan epävarman oloisesti. Vilkaisin häntä sivusilmällä ja kohotin käteni hiekasta silmieni eteen. Tarkastelin kriittisesti kynnenalusiani ja aloin kaivaa toisen käden kynnelläni hiekkanmurusia pois. Tunsin Annan katseen käsissänni, mutta yritin olla välittämättä siitä liikaa.
Tyttö naurahti.
Kohotin yllättyneenä katseeni ja kohtasin nauravat silmät. Äänetön hyminä muuttui hiljaisen hihityksen kautta vapautuneeksi nauruksi ja Anna kellahti kummastuneiden silmieni edessä hiekalle nauraen hysteerisesti. Kohotin hänelle kulmiani ja virnistin tahtomatta. Tällaista meillä oli ollut aina. Pystyimme sopimaan kaiken ilman sanoja. Nytkin tuntui, kun vasta eilen olisimme puhuneet syvällisiä, vaikka siitä oli kulunut jo yksi ikuisuus. Kaikkia asioita ei voinut koskaan unohtaa, mutta toisinaan ne saattoi lykätä käsiteltäviksi seuraaviin hetkiin, kun käsillä oleva aika oli paljon tärkeämpää.
Annan silmät vuotivat kirkasta kyynelnestettä ja hän pyyhki silmiään hupparinsa hihaan. Katsoin häntä pää kallella. Tarkkailin intensiivisesti hänen katkonaista hengitystään ja hymyyn kaartuneita huulia, ja vähitellen Anna rauhottui ja kierähti kyljelleen santaan. Hänen hengityksensä tasaantui ja silmät kirkastuivat taas. Katsahdin ujosti vieressäni makaavaa tyttöä ja katseemme kohtasivat.
”Anteeksi, kun luulin susta sellasta.”
”Ei se mitään. Oisit vaan saanut tajuta kaiken vähä aikasemmin.”
”No, mä oon aina ollu vähä hidas...”
”Niin oot.”
Kellahdin maahan ja hymyilin hieman.
Anna hivuttautui varovaisesti lähemmäs minua ja kiedoin hitaasti käsivarteni hänen ympärilleen. Nenäni peittyi punaiseen hiusmassaan ja vedin onnellisena sisään tytön tuttua hajua. Tunsin kaulallani Annan kevyen hengityksen ja tiukensin otettani.
Makasimme siinä hiljaa, myötäillen toistemme hengitystä. Vieno tuuli oli laantunut lähes olemattomaksi ja aurinko oli jo puoliksi taivaanrannan takana. Kaukaa kuului vielä kaupungin eloisuus, autojen tasainen hurina lipui toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Huokaisin äänettömästi ja Anna vetäytyi hieman kauemmas. ”No?” hän kysyi ja katsoi silmiini. ”Ei mitään”, kuiskasin hiljaa haluten välttää vakavan keskustelun vielä jonkin aikaa. Annan silmät tummuivat ja kasvonpiirteet synkkenivät. ”Me ollaan nyt ookoo”, hän mutisi ja painoi huulensa poskelleni. Ummistin silmäni ja nautin läheisyydestä. Vaistomaisesti käänsin päätäni ja hamusin Annan huulia omiani vasten.
Ensimmäinen suudelma oli arka, lähes pelokas. Hengitin katkonaisesti uskaltamatta edetä. Annastakin huokui yllätyksen tunne, mutta pian tunsin käden vyötärölläni. Se hivuttautui varovaisesti kylkeni yli ristiselän kautta niskaani ja veti minua lähemmäs. Huulemme painautuivat tiivimmin toisiaan vasten ja suudelma syventyi. Työnsin käteni Annan pörröisiin hiuksiin ja annoin niiden valua sormieni läpi. Nautimme molemmat turvallisesta läheisyydestä.
Vetäydyin hitaasti suudelmasta ja jäin tuijottamaan Annaa. Tyttö siristi suloisesti silmiään ja suukotin hänen nenänpäätänsä. Anna hymähti ja veti suunsa toispuoleiseen virneeseen. Vatsaani väänsi: Olin aina ollut heikkona tuon katseen ja hymyn yhdistelmään.
Painoin nopean suukon Annan huulille ja punnersin meidät kummatkin ylös. ”Ala tulla, tyttöseni, täällä on kylmä.”
”Mä voin kyllä lämmittää sua...”, kuului hiljainen vastaus selkäni takaa ja kädet kiertyivät ympärilleni. Huulet etsiytyivät kaulalleni ja puhaltelivat lämmintä ilmaa iholleni. Käsivarsiini juoksi kananliha ja en voinut estää kehoani värisemästä mielihyvästä. Pienet hampaat upposivat kaulalihaani ja näykkäsivät hellästi. Silmissäni vilisi tähtiä ja polviani heikotti. Nojauduin Annaa vasten ja tytön ote vyötäisilläni kiristyi.
Huulet hamusivat korvalehteäni, mutta eivät purreet. Suustani purkautui kaipaava huokaus ja vaivalloisesti palasin nykyhetkeen. Irrottauduin Annan otteesta ja käännyin kietoen käteni hänen kaulansa ympärille. Vedin hänet hellästi itseäni vasten ja suutelin häntä sillä kaipuulla, mitä olin tuntenut koko sen ajan, jonka olimme olleet erossa toisistamme. Annan käsi silitti varovaisesti niskaani ja kietouduimme toisiimme. Kumpikaan meistä ei halunnut erota vielä, nyt kun sovinto oli pantu aloille ja yhteinen aika mahdollinen.
Kännykkäni pärähti soimaan. Loin pahoittelevan silmäyksen Annaan ja vastasin.
”Missä sä oot? Kello on kohta jo kaksitoista ja sun pitää mennä huomenna kouluun!” äidin huolestuksesta kireä ääni kiiri puhelimesta.
”Mä oon Annan kanssa rannalla”, sanoin ja virnistin.
”Annan... Siis Kurvisen Annan?” Äidin hämmennys paistoi äänestä. ”Saitteko te vihdoin sovittua?”
”Joo”, naurahdin vapautuneesti. ”Mä lähen tuleen.”
Suljin puhelimen ja tartuin Annaa kädestä. Lähdimme hiljakseltaan kävelemään hiekkatietä kaupunkia kohti. Askeleemme painautuivat kiemurtelevana vanana pehmeään santaan, eikä tuuli pyyhkinyt niitä pois.
Apulanta - Kaivo
Tärkeintä jos on lähteä
niin sitä ainakin on tehty
Enemmän kuin voin uskoa
on näkökentän taakse jäänyt
muttei naulat jalkojen alta
Yli kaiken olen tuntenut
sen mitä on kun kaatuu rauha
Häpeästä rakennettuna
ei se voinut kestä kauaa
Vaikee katsoo silmiin itseään
Luulin et ottaisi uomansa se
mistä tullut on silmien eteen side
Vaikka voitettiin jo kertaalleen
se on noussutkin taas paikalle
Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo
auta irti otteestaan
Pahemmalta pelastettuna
on hyvä painaa huulet maahan
Elämältä suodatettuna
viimeinkin löytää paikan
Ei enää koskaan takaisin
Vannonut, rikkonut, vannonut taas
ja vannon uudestaan
Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo
auta irti otteestaan
Eksyttiinhän me
eikä tahallamme
tultu taas tänne
mistä kerran jo selvittiin
En voi uskookaan miten voidaan olla
yksinkertaisesti
näin helvetin tyhmiä
Selvittiin jo kertaalleen
palattiin rikospaikalle
Tämä kaivo on pimeä kaivo
odottaa aina ammollaan
Ei itku ei palava raivo
auta irti otteestaan
