Auringonsäteetkään eivät minua pelasta (Remus, angst, S, raapale)

[Chall]

Author: Chall
Beta: Bloody Princess
Rating: S
Genre: Angst
Charaster: Remus Lupin
Disclaimer: Rowlingin hahmo :3


Auringonsäteetkään eivät minua pelasta

Oli myöhäinen ilta, mutta oli yhä valoisaa. Oli nimittäin kesä, ja aurinko paistaisi vielä hetken lämpimästi, vielä hetken ajan ihmiset voisivat nauttia hennosta tuulenvireestä ja lintujen laulusta.
Mutta minä en nauttinut siitä, sillä ajatukseni olivat karanneet yöhön, sillä silloin tapahtuisi jälleen kerran se, joka on toistunut kerta toisensa jälkeen, kerran kuukaudessa.
Joku voisi sanoa, että minä pelkään…
Mutta minä en sanoisi sitä peloksi, en enää.
Vaikka siihen tunteeseen ei voikaan koskaan tottua, minä olen kokenut sen jo niin monesti, että pelko on vähitellen haalistunut, ja jäänyt melkein kokonaan taka-alalle.
Jäljellä on ainoastaan inho ja katkeruus, ja muutama muukin ei-niin-mukava tunne.
Kun muut nauttivat elämästään, minä pakenen yksinäiseen, hiljaiseen, ja niin kovin ikävään maailmaani.





// Kiitoksia kommenteista Lavinia ja Sorry <2

[Glorisablet]

Ikävillä asioilla ja katkerilla muistoilla on tapana saada ajan kultaus hiekanjyvien valuessa näkymättömään tiimalasiin. Remus inhoaa edelleen itseään sen takia, että Harmaaselän purema on saastuttanut hänet tekemällä hänestä Fenririn kaltaisen. Ihmisen, josta tulee täysikuun noustessa taivaalle hallitsematon hirviö. Hän on varmasti joutunut kasvamaan ison pojan saappaisiin ikätovereitaan nopeammin joutuessaan elämään ”karvaisen ongelmansa” kanssa, jolloin pelkokin on sysäytynyt taka-alalle.

Auringon noustessa horisontista Remus muuttuu jälleen hallituksi ihmiseksi, mutta ympyrällä ei ole alkua eikä loppua niin kauan kuin hänen elämänsä tulee jatkumaan.

Viimeinen lause saa ajoittamaan raapaleen niihin kouluvuosiin, jolloin Sirius, James ja Peter eivät ole vielä saaneet ystävänsä salaisuutta selville. Ihmissudet ovat Lupinin sanojen mukaan vaaraksi ainoastaan ihmisille, ja ystävien seura vähensi hänen mielensä susimaisuutta. Remuksen elämä muuttuikin huomattavasti valoisammaksi sen jälkeen, kun hänen ystävänsä onnistuivat oppimaan salassa animaageiksi. Kuutamokeikat saivat alkunsa.

[Sorry]

Oi.

Tämä oli tosi koskettava fic. Jotenkin tuli sellainen sääli ja myötätunto Remusta kohtaan, ja se on hyvä asia, jos tunteet välittyvät ficistä. (:: Silloin tietää, että on onnistunut.

Mä tykkään sun kerrontatyylistä, se on tuollaista selkeää ja helppolukuista. Tosi kiva. (:

Viimeinen lause oli jotenkin surullisen kaunis. Se kruunasi jotenkin tämän haikean tunnelmaisen raapaleen. Oikein ihana.

Jotenka, mä pidin tästä. (:: Tää kommentti on nyt vaan tälläinen pikainen, mutta toivottavasti kelpaa.

Kiitos,

~S