Vastuuvapautus: Rowling omistaa hahmot ja maailman.
Nimi: Piiloon maailmalta
Kirjoittaja: Pixie
Beta: Winifred
Ikäraja: K-11
Paritus: James/Sirius
Tyylilaji: Fluff, slash
Tiivistelmä: Se oli maailma, jolta he halusivat piiloutua. Ei toisiltaan, ei koskaan.
A/N: Mun ensimmäinen ficcini tästä fandomista. Fluffin kirjoittaminen on minulle ihan outoa hommaa, koska kirjoitan yleensä angstia tai jotain muuta ei niin söpöä. Kuitenkin minusta tuntui, että tämä idea pitäisi toteuttaa ja tässä tulos. Kiitos Winifredille betaamisesta ja tietenkin haasteesta, jonka pohjalta tämä on kirjotettu.
-
Kaksi näkymätöntä poikaa juoksivat järven rantaan äänekkäästi nauraen. Se rikkoi hiljaisuutta huolettomana ja sai pimeyden tuntumaan keveältä ja salaperäiseltä. Järvessä hiljalleen soljuva musta vesi sai pintaansa hopeisia vivahteita kuun kelmeän valon osuessa siihen. Valkean tunturipöllön surumielinen huhuilu sekoittui poikien ilonpidon ääniin ja häirittynä se avasi siipensä, lehahti lentoon ja suuntasi kohti tummaa taivasta ja tuntematonta.
Muutama jalka ja kaavun helma lipui öisellä kostealla ja viileällä nurmikolla. Pojat olivat jo liian isoja mahtuakseen viitan alle yhdessä, mutta erikseen he eivät halunneet olla. Heidän tarkoituksenaan oli piiloutua maailmalta, ei koskaan toisiltaan. Satiininen pieni suhahdus ja näkymättömyyden viimeinenkin suoja katosi, kangas liukui vartaloa mukaillen kuin vesi. Pojat istuivat maahan ja tuijottivat toisiaan suut yhä vääntyneinä ilkikurisiin hymyihin ja silmät tähtien lailla tuikkien.
Heidän välillään oli ollut jo jonkin aikaa enemmänkin kuin pelkkää ystävyyttä. Lämpimiä halauksia, haparoivia kosketuksia ja kokeilevia suudelmia oli jaettu Rohkelikkotornin lämmön suojissa. Sinä iltana estot olivat kadonneet ja yhteen kietoutuneiden sielujen välisten sidosten merkitys hahmotettiin. Rakkautta se oli. Sen Sirius oli tiennyt jo jonkin aikaa, mutta Jamesilta puuttui se viimeinen töytäisy kohti oikeaa suuntaa. Se viimeinen hellä tuuppaus oikealle tielle, jolla elämät muuttuisivat kauniimmiksi. Tunteet olivat aina kyteneet ailahtelevan ja arvaamattoman pinnan alla eikä niitä koskaan kyseenalaistettu. Tarvittiin vain hippunen rohkeutta ja tahdonvoimaa, jotta ne saatiin kunnolla esiin.
”James kuule, milloin sinä tajuat, että meidät on tarkoitettu toisillemme?”
Jamesin silmät huokuivat ensin hämmennystä, joka muuttui kuitenkin pian iloksi.
”Minusta tuntuu, että olen tiennyt sen aina.”
Sirius olisi voinut esittää asiansa hienovaraisemmin, mutta hän tiesi, että James ymmärtäisi. Mutkikkaat sanat ja käytössäännöt menettivät merkityksensä Jamesin sängyllä, jonka kastanjanruskea nukkainen päiväpeitto tarjosi aseen kylmyyttä vastaan kahdelle hytisevälle vartalolle. Niin lähellä toisiaan tuntui typerältä häpeillä ja ujostella. Pimeyden keskellä uinuvassa makuusalissa olivat olleet hereillä vain he. Ikkunasta kajastava valo ei ollut riittänyt paljastamaan kasvoilta sitä pientä epäilystä, jonka uusi ja vieras tilanne toi tullessaan. Halu jarruttaa ja pysähtyä hukkui siihen tunteeseen, joka pamppaili vielä niin luisevan rinnan alla. Sormet sotkeutuivat vallattomiin hiuksiin ja huulet jännittyivät kireiksi odotuksesta. Elämänsä aikana useita iskuja ottanut kylki hivuttautui kohti käsivartta, jonka pehmeässä pinnassa kipu ei ollut koskaan sykkinytkään, ainakaan oman isän tahdosta. Erilainen menneisyys ei ollut koskaan toiminut erottavana kuiluna poikien välillä. Tylypahkassa apua sai aina se, joka sitä pyysi. Samoin pylvässängyn haalistuneen taivaansinisen verhon suojissa rakkautta sai se, joka sitä tarvitsi. Sirius totta vie tarvitsi kaiken rakkauden, jota oli tarjolla, eikä James pettänyt odotuksia. Pähkinänruskeat silmät näkivät läpi kasvojen ilmeiden, joille salaisuudet yrittivät pyrkiä vanhasta tottumuksesta. Tarkat korvat kuulivat lausumattomat sanat, eikä Sirius pystynyt piiloutumaan. James läpäisi Siriuksen torjuvan kuoren, eikä hän sitä yrittänytkään estää. Iho kosketti ihoa, eivätkä Siriuksen töksäyttämät sanat kuulostaneet lainkaan hassummilta. Niin, Jamesista tuntui kuin hän olisi aina sen tiennytkin.
****
”Näitkö sen ilmeen, kun kirous iski sitä päin naamaa?” James kysyi ja ulvoi itsetyytyväistä nauruaan.
”Näin minä. Harmi, että Snivellus ei osaa vielä arvostaa meidän hienoa työtämme”, Sirius sanoi hiukan käheällä äänellään naurunsa lomasta. James ojensi kätensä suoriksi ja kallisti itseään taaksepäin, kunnes painovoima teki tehtävänsä. Hän tömähti maahan ja jäi kuuntelemaan pöllöä, jonka ääni kaikui aukealla. Siriuksen nauru lakkasi ja hiljaisuutta seurasi toinen tömähdys. Poika kierähti vatsalleen ja nojautui Jamesin mietteliäiden kasvojen ylle, jotka tuikkivat vieläkin ilosta.
James kohotti katseensa pojan villiintyneisiin mustiin hiuksiin ja niiden kehystämiin kasvoihin, jotka olivat hänen mielestään yhtä aikaa maailman kauneimmat, vahvimmat ja hauraimmat kasvot. Jotain mitä ilman eläminen olisi turhaa. Miksi nähdä vaiva hengittääkseen, jos ei saisi palkakseen nähdä jotain niin lumoavaa?
”Mitä sinä tarkoitat?” James kysyi ja Sirius painoi mieleensä miltä poika näytti, kun huulet olivat mutristuneet aavistuksen verran ja silmien ympärillä pienet rypyt kielivät hymystä. Yhä Jamesin päälle käsiensä varaan tukeutuneena Sirius kumartui alas ja kosketti nenällään toisen nenää. Niin lähellä Sirius tunsi kuinka Jamesin hengitys kutitteli hänen kasvojaan. Pojan hiukset kiusoittelivat kalpeaa otsaa ja hänen teki mieli nauraa makeasti ja painautua vasten hyväksyntää hohkaavaa kehoa, joka ei katoaisi hänen luotaan. Ei, vaikka hän koskettaisi tai hyväilisi sitä. Ihanilla asioilla oli aina ollut tapana väistyä vaikeuksien ja Siriuksen tieltä ja karata ulottumattomiin kaipauksen hetkellä. James oli luvannut, ettei katoaisi ja Sirius uskoi häntä.
Sirius silitti kosteaa nurmea pitkillä sormillaan ja löytäessään etsimänsä pujotti ne huolellisesti Jamesin sormien lomaan ja jatkoi tuijotustaan. Vartalo oli nyt kokonaan käsivarsien varassa ja lihasten väsyessä Sirius antoi kehonsa retkahtaa Jamesin päälle. Sirius sulki kaiken ympäriltään ja painautui vain tyytyväisenä vasten toisen rintaa, joka tuoksui tuulelta ja syksyltä. Pojan päällä levätessään Sirius tiesi, ettei tulisi työnnetyksi pois.
Tämä kaikki tuntui kestävän ikuisuuden, mutta silti liian pienen hetken. Jamesin vapaa käsi eksyi Siriuksen yönmustien suortuvien sekaan ja kaikki pysähtyi. Vain vesi jatkoi päättäväisenä liikettään hiljaa solisten.
Jamesia hymyilytti Siriuksen keskittymiskyky. Poika saattoi unohtua ajattelemaan omiaan ja vain tuhista tyytyväisenä hänen vieressään. James ei valittanut, ei tosiaankaan. Hän rakasti sitä miltä toinen tuntui ja tuoksui. Silti hän päätti palauttaa poikaystävänsä takaisin tähän hetkeen.
”Et vastannut kysymykseeni”, James totesi ja äänestä paistoi läpi väkisin pidätelty nauru, joka saattaisi purkautua ulos hetkenä minä hyvänsä. Sirius kohotti päätään ja avasi kutsuvan harmaat silmänsä. Kasvojen ilme oli hieman uninen ja ärtynyt.
”Sitä vaan, että minusta tuntuu, että teimme Snivellukselle palveluksen”, Sirius tokaisi tummalla ja sointuvalla äänellään.
”Palveluksen? Kirous keskelle naamaa, siinäpä vasta aihetta kiitollisuuteen.” Jamesin toinen kulmakarva kohosi ja hän katsoi hämmentyneenä kasvoja, jotka häälyivät yhä hänen yllään.
”Pidetään peukut pystyssä, että se kirous sai edes muutaman paiseen peittämään sitä luonnotonta koukkunenää.” Siriuksen kasvoilla karehti se tuttu ja itsevarma hymy, jonka rakentaminen oli vienyt vuosia. Ensimmäistä kertaa tavatessaan James oli huomannut alistetun ja katkeran vivahteen pojan jokaisessa hymyssä. Se oli saanut hänet usein odottamaan päivää, jolloin olisi tarpeeksi vahva kiroamaan koko Mustan suvun. Siriuksen hymy oli kuitenkin vuosien kuluessa saanut sitä varmuutta, joka oli sille nykyään ominaista. James ei kiistänyt sitä, että suuri osa siitä oli saavutettu muiden kustannuksella, mutta hän ei jaksanut välittää. Kenenkään toisen onni ei merkinnyt hänelle puoliksikaan niin paljon kuin Siriuksen.
”Ja minä vähän ajattelin, että Severus-parka voisi näyttää hiukan ihmismäisemmältä, kun se karmea nenä on edes osittain piilossa. Ehkä sitten Lily huomaisi rasvatukan viehätyksen ja jättäisi sinut rauhaan.” Sirius onnistui tavoittamaan ääneensä erittäin hyvin Lilyn ärsyttävän kimityksen. Se oli useiden kertojen harjoittelun tulosta. Siriusta oli jo kuukausien ajan suututtanut se, kuinka kaipaavasti Lily Jamesia tuijotti. Häntä houkutteli ajatus siitä, että sanoisi typerälle punapäälle päin naamaa: ”Turha luulo, minun Jamesiani sinä et saa.”
Siriuksen älykkäiltä silmiltä ei jäänyt myöskään huomaamatta kaihoisat katseet ja omistavat liikkeet, joita Severus oli jo jonkin aikaa tehnyt tytön suuntaan. Siitä lähtien Sirius oli ollut aina tilaisuuden tullen innokkaasti parittamassa sitä iljettävää kaksikkoa. Hän todella inhosi sitä tyttöä.
”Älä taas aloita, Anturajalka”, James sanoi huokaisten. Hän oli lopen kyllästynyt siihen miten Sirius oli aina nimittelemässä ja halventamassa sitä punapäätä Rohkelikosta, jota James ei ollut oikeastaan huomannutkaan ennen kuin Sirius asiasta mainitsi. Pojan mustasukkaisuus oli hyvin imartelevaa ja hellyttävää, mutta aihe alkoi olla jo liian kulunut.
”Et sinä tiedä yhtään miltä minusta tuntuu katsella päivästä toiseen, kun se tyttö riisuu sinua katsellaan”, Sirius huudahti tukahdutettua ärtymystä äänessään. James teki mieli nauraa ja suudella poikaa, joka makasi yhä hänen päällään, mutta pidätteli itseään. Hän ei myöskään viitsinyt mainita, siitä kuinka moni ihminen Siriusta riisui katseellaan. Poika makasi yhä hänen päällään toisen käsivarren varaan kohonneena ja näytti niin hyvältä.
”Etkö sinä ymmärrä, että olet ainoa, joka minua pääsee riisumaan?” James kysyi virnuillen ja raskaasti vihjaillen. Siriukselta se ei mennyt ohi ja pian lämpimät sormet hapuilivat paidan helmaa. Ne ujuttautuivat valkoisen kankaan alle ja alkoivat tunnustella vatsaa ja jäntevää vartaloa.
”Nopeastipa sinä lepyit”, James kuiskasi ja raapaisi hampaillaan Siriuksen lävistettyä korvalehteä.
”Jotenkin minusta tuntuu, että suutelen – paremmin – kuin – punapää.” Viimeisiä sanojaan Sirius tehosti kevyillä suudelmilla, eikä James voinut väittää vastaan. Vaikka hän ei koskaan tulisikaan kokeilemaan miltä Lilyksi kutsutun tytön huulet tuntuivat, hän tiesi, että keneltäkään muulta saatu suudelma ei voisi olla yhtä ihana kuin Siriuksen.
”Olen samaa mieltä”, James huohotti tuntiessaan kylmän kosketuksen paljasta ihoaan vasten.
”Mutta toisaalta, on paha sanoa, jos ei ole koskaan kokeillut.” Siriuksen ääni oli vetoava ja kiusoitteleva yhtä aikaa. Äänensävy houkutteli kiinni painuneet lämpimänruskeat silmät auki ja James näytti ärtyneeltä Siriuksen rikottua tunnelman, taas kerran. Hän kurtisti kulmiaan ja työnsi alahuultaan mielenosoituksellisesti eteenpäin.
”Suu kiinni, Sirius ja suutele minua. Sinä tiedät kuinka minä inhoan keskeytyksiä.” Siriusta nauratti pojan käskevä puhetapa ja kasvoille leviävää virnistystä oli mahdotonta pidätellä. Silti hän teki työtä käskettyä ja päätti pojan odotuksen. Huulet kohtasivat kosteina ja viileinä, mutta lumoavina. Suudelmista huokui yhteenkuuluvuus. Kuin huulet olisivat muotoiltu toisiaan varten. Suudelma oli intohimoinen ja kaunis, kuten heidän suhteensakin. Kaksi peruuttamattomasti yhteen kahlittua olentoa tarrautuneina toisiinsa niin tiukasti, että väliin ei mahtunut mitään. Ei edes kauniskasvoinen ja haluttu tyttö Rohkelikosta, jonka hiukset leiskuivat kilpaa oleskeluhuoneen takkatulen punaisen loimun kanssa.
”Vastauksesi ei saanut minua oikein vakuutettua”, Sirius sanoi samalla, kun veti paidan kokonaan pois pojan päältä. Kuumaksi karahtanut iho tuntui uskomattoman hyvältä viileitä sormia vasten, jotka tuntuivat siltä kuin niitä olisi upotettu lumihankeen hampaita kiristellen. Niin, Sirius oli kokeillut elämänsä aikana useita keinoja rangaista itseään, mutta James piti ne ajat poissa hänen mielestään. Hän oli tuolle pojalle uskomattoman paljon velkaa. Niin paljon, että sen maksamiseen ei riittänyt edes yksi elinikä.
****
Jamesin suuttumus kasvoi kasvamistaan. Joskus Sirius ei vaan osannut pysyä hiljaa ja avasi suunsa ihan väärissä tilanteissa. Tässä James makasi ilman paitaa ja Sirius jaksoi vieläkin ajatella sitä tyttöä, joka oli hänelle käytännössä näkymätön.
”Ole kiltti ja sulje suusi”, James pyysi samalla raskaasti huokaisten. Puhua ehtisi myöhemminkin. Siriuksenkaan ei tehnyt suuremmin mieli käydä asioita läpi, mutta hänen oli vaikeaa lopettaa kiusoittelemista. Ensin hän päätti kuitenkin toteuttaa Jamesin toiveen, hetkeksi. Hän painoi huulensa Jamesin kaulaa vasten ja etsi tietään alemmas suudellen. Varovasti hän alkoi tunnustella rinnan kaaria ja lihaksia kielensä avulla. James huokaisi nautinnollisesti ja vei kätensä pojan niskaan.
”Itse olen kyllä sitä mieltä, että pojat suutelevat paremmin - ” James ei antanut Siriuksen jatkaa pidemmälle vaan painoi sormensa tämän huulille keskeyttääkseen mietteet sukupuolten välisistä eroista. ”Kuule, Sirius. Joskus minusta tuntuu, että saisit jäädä lopullisesti koiraksi”, James tokaisi ärsytettynä. Ei ollut Siriuksen tapaista antaa hänen odottaa ja kerjätä suudelmia. James ei ollut kasvanut kärsivällisyyteen.
Sirius alkoi nauraa sydämensä pohjasta, eikä James voinut olla lopulta yhtymättä siihen. ”Olisikohan sillä jotain tekemistä sen kanssa, etten pystyisi puhumaan?” Sirius kysyi tyrskähdellen naurusta, jota James rakasti. Se kertoi usein menneisyyden arvista katkeralla sävyllään, mutta päivä päivältä ääni muuttui aidommaksi. Se kertoi Jamesille myös siitä, kuinka hän oli saanut rakastamansa ihmisen arvostamaan taas elämäänsä.
Leveästi virnuileva poika katsoi häntä silmiin ja kutitteli ojennetun käsivarren sisäpuolta naurusta suloisesti täristen. Tuo ilme riitti pyyhkimään pois Jamesin kaiken suuttumuksen.
”Olet oikeilla jäljillä, kultaseni.” James nosti päätään ja näykkäisi Siriuksen alahuulta. Poika päästi pienen ja matalan äänen huultensa välistä ja heittäytyi suutelemaan Jamesia antaumuksellisesti.
Liian pian Sirius kuitenkin osoitti taas taitoansa keskeyttää asioita. Hän erkani vastustelevasta Jamesista ja raapi teennäisesti otsaansa.
”Hetkinen. Suutelisitko sinä koiraa?” Jamesin teki mieli huutaa, mutta samalla hukuttaa poika halauksiin ja hellyyteen.
”Sinähän se silti olisit.”
Sirius kierähti kyljelleen Jamesin viereen maahan ja selvästi tyytyväisenä vastaukseen, käpertyi pojan lähelle ja levitti kätensä tämän ympärille. Koko yön he makasivat maassa sylikkäin toisiansa ajatellen, eikä kummankaan mieltä varjostanut mikään. Ja aika pysähtyi.
