Author: Koete
Beta: Ei ole.
Rathing: Sallittu
Pairing: Ei ole.
Warnings: Sekava, kerrotaan itsemurhasta, jota ei kuitenkaan kuvailla, mainitaan vain muutaman kerran. Siksi sallittu.
Disclaimers: Kaikki muut ovat omiani, paitsi tekstissä esiintyvät laulun sanat.
A/N: Eli tässä on mun ensimmäinen kirjoitus tänne. Tätä ei ole betattu. Tää on siis sellane, mikä on jo pidemmän aikaa 'lojunut' mun koneella , enkä oikeen tiedä tykkäänkö tästä vai en. Kuitenkin olen niitä jotka haluavat kommentteja kaikista kirjoituksistaan, joten hetken lauantai hulluudessa päätin laittaa sen tänne. Eli siinä yks syy betaamattomuuteen, vaikka vakibeta löytyy. Jos olisin lähettänyt tämän betalle ja sitten odotellut sitä, niin olisin varmaan jättänyt kokonaan laittamatta tänne, vaikka betani kuinka olisi käskenyt. Ja kuitenkin, tätä oon useammin kuin kerran korjaillut, joten toivottavasti sieltä ei kauheasti ainakaan niitä virheitä löydy. Omaa tekstiä on tunnetusti vaikea betata jättämättä sinne edes muutamaa virhettä. Muttakuitenkin, koska en usko, että kovin moni teistä jaksaa tätä lukea niin päästämpäs teidät sinne lukemaan kyseistä tekstiä.
Ja muuten tässä on siis pohjana käytetty Maija Vilkkumaan Liian kauan kappaletta.
Niin ja kommentit olis ihan kivoja.
Liian kauan
Tuuli heilutti hiuksiani, kieputti hiekkaa pitkin kallioita ja sai ihmiset pysymään kodeissaan. Meri myrskysi ja heitti pieniä pisaroita päälleni.
Niin monta yötä
siinä kalliolla
oli ihana olla
tuuli lelli kahta
rakastavaista
Istuin reunalla ja muistelin edellistä kesää, sinua ja kaikkea mitä meille tapahtui. Pieni tuulenvire saa minut säpsähtämään, vieläkin. Vaikka olinkin jo alkanut päästä jaloilleni. Mutta ei, se et kuitenkaan ole sinä. Sinä et enää ikinä tule takaisin. Sinä et enää ikinä lohduta tai itketä minua.
Vähäsen erilaista
toinen puhui valtateistä
ja myrskysäistä
toinen höpisi häistä
niin monta yötä
siinä kalliolla
oli ihana olla
Me puhuttiin tulevaisuudesta, siitä kuinka mentäisiin naimisiin ja kuljettaisiin pitkin valtateitä. Suojattaisiin toisiamme isoissakin myrskyissä. Mutta sitten se kaikki muuttui. Sinä päätit, että minä pärjäisin yksinkin.
Mut sitten saapui se surkea syyskuu
sen väsynyt arkinen mitättömyys
Hän oli niin kaunis sinä iltana
kun mä sanoin: rakas mä en voi olla sun
Sinä muutuit, vähän ennen kesän loppua. Ja silloin, ensimmäisenä syyspäivänä sinä sanoit sen minulle. Ettet voisikaan enää olla minun.
Ei, en aina, se on liian kauan
aina on liian kauan
aina on liian kauan
Se painaa päätä
se öisin herättää
Silloin minä tajusin, että mikään ei kestä ikuisesti. Ja, että vain saduissa on onnellinen loppu. Sinä riistit itseltäsi hengen. Minä en ollut aavistanut mitään, en vaikka puhuimme paljon ja välillä sinä puhuit outoja. Olin liian onnellinen, halutakseni laskeutua vaaleanpunaisesta satumaailmastani. Vaikka sinä puhuit liian paljon kuolemasta, en tehnyt mitään. Olin tyhmä ja kuvitelmani romahtivat silloin, kun minulle kerrotttiin mitä olit tehnyt.
Ja talvi, joo se oli
niin kovin omituinen
märkä ja luinen
ikkunoista hiipi
huoneisiin räntä
mä ikävöin häntä
Se talvi oli kamala, musta ja märkä. Sää muistutti oloani enemmän kuin koskaan. Nukuin huonosti, söin huonosti, mietin vain sinua. Etäännyin kavereistani ja vanhemmistani. En halunnut kuunnella heidän pahoittelujaan. En jaksanut mitään. Äitini pelkäsi puolestani, että tekisin jotain itselleni tai kuolisin ruokahaluttomuuteni takia. Minä en kuitenkaan koskaan edes harkinnut itseni tappamista. Se ei ikinä tullut mieleeni. Silloin en tajunnut miksei. Vasta myöhemmin aloin tajuta, että jokin oli saanut minut pysymään tässä paikassa, se jokin olit sinä, vaikket täällä ollutkaan.
Ja kuljin valtateitä
ja myrskysäitä
ja niitä ja näitä
Kävin entistä useammin kalliolla, myrskysäällä ja muulloinkin. Kallio oli ainut paikka, johon jaksoin mennä. Se oli ainut paikka, johon kukaan ei seurannut minua. Pimeinä öinä kuljin pitkin kaupungin katuja, kun en saanut unta ja sängyssä makaaminen hiljaisessa talossa ahdisti. Päivisinkin makasin sängyssäni, pimeässä huoneessa, hiljaisen musiikin kaikuessa stereoista.
Kouluun en jaksanut mennä lähes koskaan, vain silloin tällöin kävin siellä.
Talvi, joo se oli
kovin omituinen
märkä ja luinen
Vihdoin talvi alkoi muuttua kevääksi. Mutta edes vihertävät puut ja maa eivät saaneet minua nousemaan ylös ja jatkamaan elämääni. Pyörin muistoissani, muistelin sinua ja meidän yhteistä aikaamme. Jokin asia muuttui kuitenkin. Minä sain vihdoin nukuttua paremmin, mutta sitten tulivat ne painajaiset. Näin painajaista sinusta, joka yö se oli se sama painajainen. Joka kerta se loppui minun nauruuni, työnnettyäni sinut kalliolta alas. Aina silloin heräsin hiestä märkänä. Se painajainen sai minut syyllistämään itseäni. Jos se oikeasti oli minun vikani, että sinä kuolit. Olisitpa ollut silloin täällä kertomassa minulle, ettei se ollut minun syytäni ja, että se oli vain uni.
Ja toukokuu multa pimeän vei
mä kävelin yöt, mietin mitä mä tein
meri oli niin kaunis sinä aamuna kun
mä tajusin, hän ei oo enään ikinä mun
Kesän ensimmäisten säteiden myötä havahduin hetkeksi harmaasta maailmastani. Kävelin pitkästä aikaa kalliolle, viime käynnistäni oli aikaa. Pieni tuulenvire leyhytti hiuksiani ja pieni hymy karkasi huuliltani. Kallio oli upea paikka kesäauringon osuessa mereen sen alapuolella ja saaden maisemaan kimaltelemaan tuhansien kristallien tavoin. Nostin kasvoni kohti aurinkoa ja annoin niiden imeä itseensä valoa.
Samassa muistin kuinka tasan vuosi sitten, tässä samassa paikassa tapasin sinut ensimmäistä kertaa.
Ja, että aina on liian kauan
aina on liian kauan
aina on liian kauan
se painaa päätä
se öisin herättää
Lysähdin istumaan kallion reunalle ja annoin kyynelten valua. Itkin kunnolla, ensimmäistä kertaa sinun kuolemasi jälkeen. Itse asiassa en ollut silloinkaan itkenyt kunnolla, kun olin saanut tiedon sinun kuolemastani. Kävelin vain tänne kalliolle ja odotin koko illan ja yön sinun tulevan luokseni. Sinä et kuitenkaan tullut, joten palasin kotiin. Kävelin huoneeseeni välittämättä äitini huolestuneista huudoista. Laitoin oven lukkoon ja otin kännykkäni käteen. Näppäilin sinun numerosi ulkomuistista. Mekaaninen ääni ilmoitti melkein heti, ettei numeroon saatu yhteyttä. Kännykkä tipahti kädestäni ja valuin lattialle istumaan. Tuijotin tuntikausia seinää. En kuullut mitään, en yhtään mitään. Vain äitini hiljaisen itkun huoneeni ulkopuolelta. En ymmärtänyt, miksi hän itki. En ymmärtänyt mitään. En yhtään mitään.
Mut sitten saapui se surkea syys
sen väsynyt arkinen mitättömyys
meri oli niin kaunis sinä aamuna kun
mä tajusin hän ei oo enää ikinä mun
Ja nyt, tasan vuosi kuolemasi jälkeen minä istun täällä. Meidän paikalla. Vaikka olikin myrsky. Olen vihdoin tajunnut kunnolla, että elämäni täytyy jatkua. Ensimmäisen kerran tajusin sen silloin kesäpäivänä, kun itkin ensimmäistä kertaa sinun kuolemasi jälkeen. Istuin silloin monta tuntia kalliolla vain itkemässä. Kotiin palattuani menin olohuoneeseen vanhempieni suureksi hämmästykseksi ja halasin äitiäni. Itkimme yhdessä ja puhuimme sinusta. Silloin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukuin hyvin ilman minkäänlaisia unilääkkeitä tai muita apukeinoja. Näin sinusta unta, unessa hymyilit onnellisena meidän paikassamme, niin kuin minä nykyään kalliota nimitän. Vieläkään en ollut tuonut sinne ketään.
En kuitenkaan vielä ole täysin kunnossa, kyllä minä sen tiedän, mutta olen koko ajan menossa parempaan suuntaan. Olin jo kesän ajan käynyt terapiassa, sillä vanhempieni mielestä se oli viisasta, niin kyllä minunkin. Jatkoin siellä käymistä edelleen, vaikka pystyinkin puhumaan muidenkin kanssa. Entiset ystäväni eivät vieläkään puhuneet minulle kunnolla, mutta olin saanut jo yhden uuden ystävän. Hän oli minulle tuki ja turva. Joskus tuntui, että jos hän olisi ollut minun ystäväni jo sinun kuolemasi aikaan, en olisi masentunut niin pahasti.
Viimeisen peruskoulu vuoden minä kävin uudestaan, sillä viime vuonna koulunkäyntini oli ollut sitä ja tätä. Nyt aijoin panostaa siihen ja tietysti uuteen harrastukseeni, tanssiin. Olin aloittanut tanssinkin, se oli minulle myös jonkinlainen selvitymiskeino yli masennuksen ja pidin siitä yhä vain enemmän. Halusin perustaa koko elämiseni tanssille ja tietysti perheelleni ja ystävälleni.
Tajusin monta asiaa yhden kesän aikana. Kuolemallasi sinä sait minut vihdoin tajuamaan, ettei elämä ole vain ruusunpunaista unelmaa.
Ja että aina on liian kauan
aina on liian kauan
aina on liian kauan
se painaa päätä
se öisin herättää.
A/N2: Sanathan ei tietenkään tue täydellisesti tekstiä, mutta kappale itsessään on ihana, ja tätä ensimmäistä kertaa kirjoittaessani oli vain tollanen fiilis. Alku on melko lailla sellainen kuin se ensimmäisissäkin suunnitelmissa oli, mutta loppua on muutettu. Toivottavasti ei kuitenkaan kauheen epäselvä ollut.
