Luku 4. Enemmänkin?
(JPoV)
PRR PRR.
Puhelin soi yllättävä äänekkäästi ja minä heräsin siihen niin, että hätkähdin ja putosin sängystä.
Nostin voipuneena käteni yöpöydälleni, otin puhelimen sieltä alas ja mutisin epämääräisenä, ”Haloo?”
”Minä täällä, Alice!” Pirteä ääni kuului langan toisesta päästä.
”Ai hei! Mitä sinä tähän aikaan soitat?” Sanoin huomattavasti innokkaammalla äänellä ja kömmin istumaan peittojen keskeltä.
”Kuinka niin tähän aikaan? Kellohan on kohta yksitoista aamulla!” Sättivä, mutta huvittunut ääni sanoi.
Vilkaisin kelloani.
Oho.
Olin tosiaan nukkunut paljon enemmän kuin tarkoitukseni oli ollut.
”Oho.” Sain toistettua ajatukseni puhelimeen.
”No asiasta toiseen senkin unikeko. Sinähän tiedät että Joel soittelee minulle kokoajan, pyytelee anteeksi ja pyytää että tapaisimme. No minä päätin että minä tapaan hänet sitten tänään kun hän ei jätä minua rauhaan. Mutta se ei ollut päällimmäinen asiani, vaan että voimmeko nähdä sen jälkeen? Ei tässä mene varmaan kauaa, joku puoli tunti varmaan. Onnistutko saamaan itsesi kasaan puolessa tunnissa?” Alice höpötti kovaa vauhtia.
”Mmm, joo uskoisin.” Sanoin hymyillen itsekseni.
”Selvä, nähdään sitten! Siinä kahvilan edessä missä nähtiin monta viikkoa sitten ensimmäistä kertaa.” Puhelu katkesi.
”Joo nähdään.” Vastasin voitonriemuisesti ilmaan, vaikka Alice oli puhelun jo lopettanut. Minä olin nousemassa riemukkaasti ylös, mutta liukastuin peittoon ja kaaduin lattialle takaisin. Irvistin kivusta, mutta sitten aloin nauramaan, sillä kuvittelin miten typerältä näytinkään. Nousin iloisesti, mutta varovaisesti ylös ja nostin peiton takaisin sänkyyn. Hyräilin itsekseni kun kävelin suihkuun ja pistin veden valumaan lämpimänä.
Suihkusta sentään selviydyin ongelmitta ja sen jälkeen puin päälleni kauluspaidan. Käärin hihat rennosti ylös ja jätin muutaman napin auki. Normaalit farkut tietenkin lisäksi, sekä tennarit. Aikomukseni oli haukata vielä jotain, mutta huomasin kellon olevan ihan liikaa jo, joten nappasin avaimet pöydältä ja kukkaron tungin takataskuuni.
Auton starttasin käyntiin ja ajoin kohti keskustaa.
Parkkipaikkoja ei ollut kamalasti, mutta satuin löytämään läheltä yhden. Jätin autoni siihen ja kävelin paikalle, missä sovimme tapaavamme. Jouduinkin odottamaan siinä hetken ennen kuin Alice saapui paikalle huojentuneena hymyillen.
”Moi.” Hän sanoi minulle hymyillen ja halasi minua.
”Heippa.” Vastasin ja rutistin takaisin.
”Mennäänkö kävelylle?” Alice ehdotti minulle kun päästi irti, ”Raitis ilma tekisi nyt hyvää.”
”Joo, mennään vain. Tiedänkin yhden hyvän paikan.” Sanoin hänelle ja vein hänet autolleni. Hän istui pelkääjän paikalle, kun minä käynnistin moottorin.
Lähdin ajamaan suoraan eteenpäin, päämääränäni oli eräs ranta, jossa ei juuri kukaan käynyt.
Päädyimme perille ja minä pysäytin auton. Käänsin katseeni Aliceen ja hän katsoi takaisin minuun.
”Miten voit?” Kysyin, enkä vainkohteliaisuudesta.
”Ihan hyvin… Oloni on helpottunut. Sain nyt asiat Joelin kanssa selvitettyä. Ehkä hän nyt lakkaa häiritsemästä minua.”
”No se on hyvä kuulla” Sanoin kun astuin autosta ulos. Alice teki samoin ja me lähdimme kävelemään rantaviivaa eteenpäin.
”Joo… Miten sinä voit?”
”Mites minä, ei se nyt ole olennaista. Sinähän tässä olet joutunut kärsimään.”
”Niin mutta, sinä olet joutunut kestämään minua monta viikkoa. Olen vain pyörinyt nurkissasi ja itkenyt olkapäätäsi vasten.”
”Ei se minua haitta. On vain mukavaa jos minä olen se henkilö jolle haluat puhua. Sinä olet minun paras ystäväni Alice, olet aina ollut. Ja minusta oli todella ihanaa että luotit minuun ja kerroit minulle. Ja minusta oli mukavaa kun kotona oli vähän seuraa.”
”Olin minäkin seuraa.” Alice mutisi maahan katsoen.
”Olit sinä. Tulet sitten joskus uudestaankin käymään pidemmäksi aikaa. Pidetään sitten enemmän hauskaa, eikä mietitä murheita, kun kerran sait tämän Joelinkin hoideltua.”
”Sopii minulle.” Alice sanoi ja käänsi katseensa minuun, ”Sinäkin olet minun paras ystäväni, Jasper.”
”Ihanaa kuulla. Eikö sen pitänyt olla ’ainakin’ parhaat ystävät?” Muistutin.
”Ainiin joo.” Alice sanoi hymyillen, ”No ainakin parhaat ystävät sitten.
”Ei enempää?” Suustani lipsahti ja kirosin itseäni syvimpään helvettiin. EI NÄIN JASPER! Hän on juuri eronnut vanhasta poikaystävästään joka petti häntä ja sinä olet tunnustamassa tunteitasi häntä kohtaan. Ei nyt, ei vielä!
”Minä todella pidän sinusta Jasper. Ehkä enemmän kuin ystävät tavallisesti. Minun silti pitää aloittaa miehiin luottaminen uudestaan, ymmärräthän sen?” Alice sanoi pysäyttäen minut.
”Totta kai ymmärrän. En minä… Ei minun tarkoitukseni mitenkään…” Muuta en kerinnyt sanoa, sillä Alice nousi varpailleen, kietoi kätensä minun hiuksiini ja vetäisi minut alemmaksi. Hän suuteli hellän suukon huulilleni, joka kesti harmikseni liian vähän aikaa.
No, suudelma kumminkin ja ihana sellainen.
Katsoin häntä typertyneenä.
”Juurihan sinä sanoit…” Änkytin hänelle hämmästyneenä.
”Että minun pitää aloittaa miehiin luottaminen, kyllä. Sinä olet jo osoittanut luottamuksesi minulle. Enhän minä missään vaiheessa sanonut, että en voisi seurustella kenenkään kanssa.” Hän sanoi minulle vino hymy ihanilla huulillaan. Minä hymyilin hänelle takaisin typertyneenä, shokissa. Hyvällä tavalla shokissa tietenkin.
Hän tarttui minua kädestä ja minä ristin sormemme lomittain. Lähdimme kävelemään ja minun oli vaikea irrottaa katsettani hänen lumoavista silmistään. Huomasin hänenkin luovan minuun ujoja katseita silloin tällöin.
Minun paras ystäväni.
A/N: Ajattelin et tähän loppuis
Vai mitä mieltä? Ja sitte nyt voisin kertoo tän ficin nimen idean. Jasperista ja Alicests oli aina puuttunu jotai ennen ku ne löys toisensa. Vähänkun enkelit ilman siipiä
Kiitos ku jaksoitte lukea tätäki ficcii
