Title: Ohikiitävää
Author: Tiia
Genre: Angst, deathfic, songfic
Pairing: Ossi / Katja
Rating: K-11
Disclaimer: Kaikki tarinassa esiintyvät hahmot ovat itse keksittyjä.
Warnings: Kuolema, puhekielisyyttä (jos et siitä pidä, älä lue)
Song: Juha Tapio - Ohikiitävää
Summary: Ossi rakastaa Katjaa, Katja rakastaa Ossia. Nuori pari parhaimmillaan. Kaikki on hyvin, kunnes …
A/N: Kirjoitin tämän viikko takaperin ja lisäsin laulun sanat tänään kuunneltuani tämän biisin mp3:sesta. Pidän tästä itse, ja kirjoitustavasta. Loppu on tarkoituksella sellainen mitä on. Yritin tässä ficissä paneutua hahmojen todellisiin tunteisiin ja minusta niitä parhaiten kuvaa puhekieli. Kirjakieli olisi kuulostanut vähän liian tönköltä.
Tuuli hiuksillaan
hiekkaa varpaissaan
silmin hehkuvin
tyttö naapurin, öihin valkeisiin
kanssas kauniit niin
kesät kuljettiin
Ossi
Me oltiin onnellisia. Minä ja Katja.
Viime kesä oli niin paras, olin ilosin mitä oon ikinä ollu. Ja ehottomasti onnellisin. Katja oli mun elämäni nainen. Kesällä me vaan hengattiin ja nautittiin. Maattiin auringon lämmössä, kaikessa rauhassa. Meillä ei ollu kiire mihinkään.
Mä muistan vieläki jotain yksityiskohtia. Sellasia, jotka on oikeesti ihan turhia. Esimerkiks sen, kun mä ostin meille jäätelöt, sellaset tötteröt, ja Katja nimenomaan halus minttujätskin. Se jäätelö oli ihan samanvärinen ku Katjan silmät. Sen silmät on nimittäin ihan turkoosit. Tosi kauniit.
Ja mä muistan myös sen vaaleet hiukset. Ne oli aina sateen jälkeen ihan kiharat. Me oltiin aina ulkona ku sato, koska Katja rakasti sadetta. Se oli niin ilone sillo, se vaa nauro. Katja oli sillo niin kaunis.
No, kesä loppu. Mut meidän suhde jatku. Mä olin lukion kolmosella, Katja kakkosella. Mua ei yhtään kiinnostanu kirjottaa sinä syksynä, mut kai se oli pakko. Muutenki koko lukio oli täysin turha, olisin voinu käyttää neki vuodet paremmin.
Toisaalta, jos en olis päättäny jäähä tähä paikkakunnan lukioon, nii en olis koskaan tavannu Katjaa. Mun elämä olis jatkunu samana. Ihan värittömänä. Pelkkänä paskanjauhamisena.
Me tavattiin ekan kerran joskus toukokuussa. Mä muistan sen päivän vieläki ihan tarkasti. Mä istuin sillo jonkun luokan eessä. Ympärillä se sama jengi, about viis poikaa, joitten kanssa oltiin jo se kolme vuotta yhessä hengattu. Ja Katja tuli istuu siihen vastapäätä. Jätkät heitti tapansa mukaan huulta, ku Katjalla oli sellane lyhyt hame. Mut Katja ei välittäny. Se vaa tuijotti mua, ja sit se esitteli ittensä mulle. Anto mulle numeronsa.
En osannu aavistaa sillon viel mitään, mitä meille tulis tapahtumaan. Mut tää tuttavuus oli paras, mtä oon koskaan saanu.
Enkä milloinkaan
tullut kertomaan
salaa iltaisin, meistä haaveilin
Siitä kuinka jäät, mun syliin kiihkeään
kun aamu hämärtää
Katja
Ossi on niin ihana! Mä ihastuin siihen iha ekal silmäyksellä. Vaikka ainaha sanotaan, ettei voi rakastua tai ihastua pelkän ulkonäön perusteella. Ja vaikka mä hädin tuskin tunsin koko Ossia, musta tuntu siltä, että oon tuntenu sen jo ties kuinka kauan.
Mä tein sen alotteen sillo aikoinaa. Me tutustuttiin koulussa. Mä olin sillo lukion ykkösellä. Olin iha satavarma, ettei tollane kaveri voi kiinnostuu musta. Mulla ku ei ollu mitenkää erityisen hyvä maine. Kait mua jokskuks jakorasiakski haukuttiin. Mut siinä vaiheessa mä unohin sen. Yritin olla oma itteni. Ilmeisesti se toimi. Ensimmäistä kertaa.
Ihan aluks me vaan tekstattiin ja juteltiin koulussa. Mut sit ku kesäloma alko lähestyy, niin me nähtiin sillo tällö. Eikä siinä kauaa aikailtu ku jo suudeltiin. Opin tuntemaan Ossin paremmi ku mitä oon ikinä ketään tuntenu. Opin tuntemaan kaikki sen eleet ja ilmeet tietyissä tilanteissa. Mä rakastuin siihen ihan täysin.
Koko kesä me vaa oltiin ja nautittii elämästä. Saatettiin maata koko päivä rannalla. Mennä jo iha aamulla aikasin, sillon ku siellä ei ollu vielä ketään. Kattoo koko päivä ihmisiä, käyä välillä uimassa. Ja lähtee vasta sitte ku kaikki muut oli jo menny. Se se vasta oliki ihanaa.
Ossi on nii söpö kun se on nii ujo. Se ei yleensä puhu paljoo, sillä teot merkkaa enemmän. Varsinki porukassa se saattaa olla iha hiljaa. Mut ei se mitään haittaa.
Koulu alko sit syksyllä. Mä siirryin kakkoselle, Ossi kolmoselle. Onneks meiän suhde ei loppunu. Kesällä oli tapahtunu nii paljo, että olis ollu iha typerää lopettaa kaikki siihen. Ainaki mun mielestä.
Nyt me vaa nähtiin vähä harvemmin ku Ossin piti lukee yo-kokeisiin. Mulla ne oli vasta ens vuonna edessä. Mut ei se haitannu vaikkei me nähtykkää. Koska aina ku nähtiin, tunnelma oli vaa tiiviimpää ja paljon parempaa.
Ossi
Kaikki alko ihan hyvin, koulu ja muu elämä. Mutta nyt musta vaa tuntuu, etten selviä. Kaikki kaatuu päälle. Mulla ei oo aikaa mihinkää, en jaksa tätä.
Viime viikolla mulla oli ruotsin kirjoitukset. Ne meni toivottavasti ihan ok. Emmä oikei pystyny keskittymään. Mä mietin vaa Markoo. Se on siis mun pikkuveli. Se on viel yläasteella, ysiluokalla.
Yks päivä mä löysin Markon vessasta. Se makas lattialla. Luulin, et sille oli käyny jotai pahempaaki, mut ilmeisesti se oli vaa sammunu. Ainaki sen hengitys hais ihan viinalle. Emmä tienny, et se juo. Mistä se oli ees saanu sitä viinaa? Mä en ikinä hakis sille mitään, se on alaikäne. Hyvä ku itekään koskaan juon.
Mut kaikkein pahinta, et kun mä nostin sen ylös ja kannoin sänkyyn, tulin vilkassees sen käsiä. Niissä oli punasia jälkiä. Se oli viillelly itteensä.
Mä en osannu aavistaa mitään. Marko ei kertonu mulle. Se oli ollu hiljaa ja hirveen poissaoleva koko viikon. Meillä on Markon kanssa yleensä tosi hyvät välit ja nyt … Nyt se oli ihan outo. En mä ymmärrä.
Katjaki muuttu jotenki iha vaisuks. Emmä tiiä, et johtuuks se siitä kun olin ite aina ihan hiljaa. Ja nyt, kun mulla pyörii vaan Marko mielessä, en puhu sitäkää vähää.
Musta jotenki tuntu, että Katja jotenki vältteli mua. Se ei enää soittanu, eikä tekstannu. Ehkä kerran viikossa jos sillonkaa. Toisaalta, emmäkää pitäny siihen yhteyttä. Mutta emmä halunnu menettääkää sitä. Se ja Marko oli mun elämän tärkeimmät ihmiset.
Mullaki alko menee päin persettä. Mutsi itki kotona iha hysteerisesti melkein joka ilta. Marko oli paljon poissa. Enkä mä ees tienny mitää missä se huitelee. Normaalisti se kerto mulle kaikki ja sain vähä väliä olla hakemassa sitä jostai. Ei siinä mitää, mielellänihä mä kuskasin sitä.
Kunnes mä kuulin sen. En voinu uskoo sitä todeksi.
Mun maailma romahti.
Joskus vieläkin, talviaamuisin
mietin missä meet
onko vastanneet
vuodet unelmiis
Minkäläinen tie, sulle annettiin
Niin kaikki ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää
Katja
Koko loppuvuoden Ossi oli ihan outo. Poissaoleva ja hiljanen. Se ei puhunu juuri mitään, oli vaan. Koulussaki se vaa istu hiljaa. Katteli välillä ohikulkevia yläastelaisia. En tajunnu sitä enää.
Meiän välit jotenki piteni, me ei oltu enää nii läheisiä. Mä lopetin yhteydenpidon. Tai kyl mä sille aina välillä tekstasin ja koulussa yritin jutella, mut se oli vaa iha passiivinen. Ihan ku se jätkä olis aivokuollu tai jotain. Se oli ku kävelevä haamu.
Sitten kaikki muuttu vielä pahemmaksi. Mä kyllästyin Ossiin. Ei sitä näkyny enää koulussa. Se ei soittanu, ei tekstannu, ei mitää. Mä tein sen mitä mun ei olis ehkä pitäny; mä jätin Ossin.
Olin iha luuseri, jätin sen tekstarilla. Mut olin aika hämmästyny ku en saanu mitää vastausta. Moneen päivään ei kuulunu yhtään mitään. Sit vasta puolentoista viikon päästä, mä sain vastauksen. Viestin Ossilta, jossa luki vaan ‘ok’. Ei edes pistettä perässä.
Jätin vastaamatta viestiin. Ei mua enää kiinnostanu. Olinha mä huolissani, mutta kaikki se, johon olin Ossissa sillo aikoinaan rakastunu, oli hävinny. Ei ollu enää sitä Ossia.
Kuuman heinäkuun, yössä hehkuen
sanoit pakahtuu, mun sydän janoinen
pelätä ei saa, jos tahtoo milloinkaan
onnen saavuttaa.
Tyttö naapurin, silmin palavin, suuren maailmaan,
Käytkö vieläkin?
Kaikki aikanaan, kun turha riisutaan
Saitko rakastaa?
Katja
En jaksa katella Ossia enää. Vaikka enhän mä oo ollu yhessä sen kanssa pitkiin aikoihin. Mutta tuntuu kauheelta kattoo ku se koulussaki vaa haahuilee ympäriinsä. Ihan ku se ei näkis ollenkaan. Sillä ei oo mitään määränpäätä. Se vaan on. Ihan ku se olis kuollu.
Musta tuntuu pahalta. Luulen, että oon aiheuttanu ite tän ossin olotilan. Se vaikuttaa tosi masentuneelta. Mut en saa sitä mielestä. Mun uus poikaystävä, Kalle, tosin käskee mun olla ajattelematta sitä luusoria. En vaan voi olla ajattelematta.
Sitten mä yks päivä soitin Ossille. Se ei puhunu mitää. Mumis vaan jotai vastaukseksi. Me sovittiin tapaaminen. Mun oli pakko saada nähä se. Halusin tietää, että onko tää kaikki mun syytä.
No, sit me nähtiin. Paikallisessa kahvilassa koulun jälkee. Ossi tuli myöhässä ja tuijotteli pöytää. Mä yritin kysellä siltä kaikkee, mut se vaa piti katsekontaktin pöytään ja mutis jotain epämäärästä. En kuullu puoliakaa.
Sit se rupes itkemään.
Mä en tienny mitä mun olis pitäny tehä. Jotenki koko ihminen oli mulle ihan vieras. En osannu lohduttaa sitä niinku enne. Mä vaan istuin ja toljotin sitä. Koko jätkä täris iha hysteerisenä ja kyyneleet valu sen silmistä ja tipahteli pöydän kovaa pintaa vaste. Mä menin iteki melkein paniikkiin. Mitä mun pitäis tehä? Pitäiskö mun halata? Ottaa kädestä? Emmä voi, emmä oo enää sen tyttöystävä.
Sit se sano sen.
“Katja… Marko on kuollu.”
Hyvä, etten pudonnu penkiltä. Mun suu loksahti auki ja tuijotin järkyttyneenä Ossia. Ensimmäiseen minuuttiin en saanu sanottua yhtää mitää. Tuijotin vaa ja ihmettelin. Kysymykset pyöri mun mielessä. Miks? Mitä? Kuka? Missä? Millo? Sit Ossi jatko.
“Jo kuukaus sitte. Mä en vaa voinu kertoo. Se tappo ittensä…”
“Miten?” Sain kysyttyy. Tuntu tyhmältä olla iha hiljaa ku toinen itki. Nyt kun mä ymmärsin asian oikeen laidan, sain otettua Ossia kädestä. Sen kädet oli iha kylmät, ihan ku se oikeesti olis kuollu. Menettäny kaiken elämänhalunsa ja vaa kylmenny koko ihminen.
Ossi oli kauan hiljaa. Se tuijotti edelleen pöytää, eikä sanonu mitään. Puristin vaan sen kättä, ihan ku olisin yrittäny saada sitä lämpenemään. Saada siihen elämän takasin.
“Se hyppäs meiän talon katolta.”
Järkytyin. Miten noin nuori voi tehä jotain näin kauheeta. Marko oli viistoista. Se oli Ossin elämä. Ossilla ei ollu mitenkää erityisen hyvät välit sen porukoihin, mut Markoon oli. Ne oli enemmä ku veljekset. Ne oli parhaat kaverit ja ne kerto kaiken toisilleen.
Markoki oli tosi mukava ja avoin. Mä tutustuin siihen sillo ku oltiin Ossin kanssa yhessä. Me hengattiin monta kertaa kolmestaan ja opin tuntemaan myös tän pikkuveljen paremmin. Se oli kyllä vähän ujo, niin ku Ossiki, mutta en mä uskonu, et siin on taustalla jotai vakavampaa.
“Sitä oltiin kiusattu jo ties kuinka kauan… Mä löysin joskus pari kuukautta sitte viiltelyjälkii sen käsistä, mun olis pitäny tajuta… Vittu mä oon tyhmä”, Ossi itki. Halasin Ossia, ihan sama mitä Kalle sanoo, mun oli pakko lohduttaa.
“Ei se sun syys ollu”, yrittelin vakuuttaa poikaa, mut eihä se mitään uskonu. Olin tosi huolissani siitä.
Myöhemmin Ossi sit kerto vielä, että sen äiti on romahtanu ihan täysin, se ei pysty enää tekemään mitään muuta ku lyömään Ossia. Sen mutsi syyttää Ossia koko hommasta ja Ossi ei uskalla sanoo vastaan. Se ei jaksa sanoo vastaan. Sillä ei oo enää mitään syytä minkä takia se jaksais tehä nii.
Mä saatoin Ossin sit kotii, se ei puhunu enää mitää. Oli vaa iha hiljaa. Ja anto kyyneleitten valua silmistään.
Ossi
Mulla ei oo enää mitään. Mun elämä on romahtanu. Katja jätti mut sillo ajat sitte, en mä sillo jaksanu välittää. Mut nyt muhu sattuu vielä enemmän ku Markoo ei oo. Marko oli mun elämä. Marko ja Katja.
Mutsiki vaa hakkaa mua, en jaksa puolustaa. Faijaa ei kiinnosta paskaakaa mun elämä, se ei oo varmaan ees huomannu, et Markoo ei oo enää. Mä oon yrittäny pitää tätä perhettä pystyssä Markon kuoleman jälkee, mut siitäkää ei oo ollu taas mitään hyötyä.
Mä selvitin mun elämän viimeseen asti. Päätin, että tässä ei oo enää mitää tehtävissä. Mulla ei oo elämää täällä. Siivosin Markon huoneen ja pakkasin sen kamat pariin pahvilaatikkoon. En halunnu jättää Markoo tänne. Se huone oli kuitenkin sen koti, sen oma paikka. Niinku mun huone oli mulle; paikka jossa rauhoittua ja olla yksin.
Sit mä pakkasin omat kamat. Otin mukaan valokuvan Markosta ja pari sen tavaraa, jotka oli sille tärkeitä. Otin myös Katjan kuvan mukaan, vaikka tiesin ettei meistä tuu enää ikinä mitään. Ei koskaan. Se juttu loppu siihen ku Marko kuoli.
Kirjotin porukoille lapun, että on turha ettii, mua ei oo enää. En palaa enää koskaan takas. Kaivoin kaikki mun säästöt ja nappasin vähä rahaa myös faijan säästöistä. Iha sama otanko ne vai en, ei se kuitenkaan niitä käytä muuhun ku viinaan.
Ja sit mä kävelin ovesta ulos. Kohti juna-asemaa. Kohti uutta maailmaa.
Ohikiitävää
Ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää, kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää.
Niin ohikiitävää
ikävä ja riemu joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää
kun pihan poikki kuljet, ja jäljet häviää.
Ohikiitävää
Mitä toivot että jää