Kiitoksia kommenteista!
Koneellani ei nyt toimi Microsoft office vähään aikaan niin pistän tähän nyt tämän
vanhemman version tästä kakkosluvusta, joka ikävä kyllä jää myöskin melko lyhyeksi,
koska se on käsin kirjoitettu. Mutta tässä olkaa hyvät:
2 Luku
Minä en näe heitä!” Alice marisi keittiössä Rosalielle ja asteli edestakaisin ärtyneenä.
Hän ei ollut nähnyt vilahduksiakaan Edwardista ja Jasperista sen jälkeen, kun nämä olivat kadonneet metsään.
”Äh, Alice, antaisit jo olla!” Rosalie puuskahti kyllästyneenä. ”En ymmärrä, miksi sinä tahdot niin kiihkeästi nähdä heidät?”
Alice pysähtyi. Hän ei voisi kertoa Rosalielle aavistuksistaan, tämä nauraisi kuitenkin eikä uskoisi sanaakaan.
”Kunhan vain haluan.” Hän tokaisi tylymmin kuin oli tarkoittanut ja alkoi taas astella edestakaisin keittiön lattialla.
”Sinä käyt hermoilleni!” Rosalie karjaisi ja asteli keittiöstä olohuoneeseen katsomaan televisiota, josta ei kyllä tullut mitään katsottavaa.
Parempi sekin kuin keittiössä edestakaisin ramppaava Alice.
Alice jäi yksin keittiöön. Hän lopetti edestakaisin ramppaamisen ja käveli keittiön ikkunalle. Hän jäi katselemaan ulos, jossa oli alkanut sataa hiljalleen suuria, pumpulimaisia lumihiutaleita. Hän tunsi olonsa ahdistuneeksi eikä voinut olla ajattelematta Edwardia ja Jasperia.
Mitä ne kaksi oikein puuhasivat? Voisiko Jasper tosiaan…? Ei, hyvä jumala, ei Jasper voisi ikinä! Edwardin kanssa? Jasper ei ollut koskaan maininnut sellaisista tunteista… niin, no, miksi olisikaan? Ei kai Jasper sellaisista tunteista hänelle puhuisi!
Alice huokaisi, nosti kyynärpäät tasolle ja hautasi kasvot käsiinsä. Häntä ahdisti niin, että itketti. Kun vain näkisi pienenkin vilauksen, niin, että tietäisi. Ja toisaalta pelkäsi liikaa eikä halunnut nähdä mitään. Ehkä vika olikin juuri siinä! Hän ei nähnyt heitä, koska pelkäsi totuutta. Alice hengitti syvään, yritti tasata äkisti kiihtyneen hengityksensä. Hän keskittyi ajattelemaan metsää, Edwardia ja Jasperia sulkien kaiken muun mielestään.
Kului sekunteja, minuutteja. Mitään ei tapahtunut. Alice alkoi jo luovuttaa, poistua keittiöstä, kunnes äkkiä hän voihkaisi tuskasta ja kumartui käsi vatsaa pidellen. Metsän lumiset puut vilahtivat hänen mielessään, veivät hänet aukiolle, näyttivät Jasperin, Edwardin ja pitkän intohimoisen suudelman.
”Eih!” Alice voihkaisi, sulki silmänsä ja tarrasi kädellään pöydän reunasta, ettei olisi valahtanut lattialle.
”Alice, antaisit nyt jo…” Rosalie aloitti palatessaan keittiöön, mutta hänen lauseensa keskeytyi, kun hän näki keittiön lattialla polvillaan olevan Alicen, joka näytti siltä kuin olisi tullut sairaaksi.
”Alice, mitä on tapahtunut?” Hän huudahti ja juoksi auttamaan tärisevän Alicen ylös.
”Alice, kuuletko sinä?!” Rosalie yritti saada Alicen puhumaan. ”Emmet”
”Älä… älä sotke häntä tähän…” Alice voihkaisi viimein.
Rosalie katsoi häntä kummastuneena.
”Mitä sinulle on tapahtunut?”
Kun Emmet, joka oli jo ehtinyt kuulla Rosalien huudon, saapui keittiöön, Alice henkäisi:
”Minä näin heidät.”