// Alaotsikko: K-11, deathfic
Nimi: Rakastaa ja tuntea tuskaa
Kirjoittaja: Manalatar
Beta: Valitettavasti ei ole, virheistä saa huomautella
Genre: Angst, deathfic
Ikäraja: k-11
A/N: Tässä vastakohta
Toivottiin, että me arpeuduttais kiinni toisiimme -ficille, eli vahvaa, koukeroivaa kuvailua luvassa mielin määrin. Kommentit edelleen ilahduttaisivat, vaikkei niiden sisältö olisikaan positiivinen Hymyilee
Summary: "Olen saanut elää, jopa enemmän kuin moni muu. Rakastaa ja tuntea tuskaa, nähdä maailman kaikissa väreissä. Luovun siitä mielelläni nyt, kun kaikki on tuoretta. Pahinta olisi antaa sielun hitaasti sammua pois"Rakastaa ja tuntea tuskaa
Näin sinut ensimmäisen kerran, kun kanssasi samaan huoneeseen laitettu neuroosipotilas vaipui psykoosiin ja huoneestanne vastuussa olevat hoitajat tarvitsivat apua hänen rauhoittamisekseen. Kun toiset veivät aistiharhaista naista toiselle osastolle, jäin tarkastamaan, olitko pelästynyt tilannetta.
Istuit sängylläsi tuijottaen ikkunasta lehtien peittämälle pihamaalle, enkä uskonut sinun edes huomanneen tapahtunutta. Katseesi oli lasittunut ja toinen suupielesi syljestä kostea. Papereistasi olin lukenut, että olit apaattinen, etkä reagoinut minkäänlaisiin ärsykkeisiin. Myös sen, että olit viikko takaperin yrittänyt tappaa itsesi ja että tilasi vakaannuttua sinut oli siirretty tänne seurattavaksi ja odottamaan mahdollisia jatkotoimenpiteitä.
Puhelin sinulle rauhoittavasti yrittäen äänensävylläni vakuuttaa, ettei mikään uhannut sinua. Näytit niin nuorelta ja hauraalta, että mieleni olisi tehnyt koskettaa sinua, mutta pelkäsin vain lisääväni ahdistustasi. Uskaltauduin kuitenkin varovasti silittämään rypistyneen lakanasi suoraksi. Silloin havahduit ja hetken harhailtuaan silmäsi kohtasivat omani.
Katsoit minua pitkään, muttet vastannut sanoihini. Lopulta käänsit siniharmaan katseesi pois ja palasin omalle vastuualueelleni.
Silmäsi seurasivat minua koko päivän. Tunsin kokeneeni jotain yliluonnollista, sellaista, kuin tuntee nähdessään luonnon kauneimmassa loistossaan. Kuin olisin nähnyt jotain puhdasta ja pyhää, jumalan koskettamaa.
Työvuoroni oli loppunut aikoja sitten, kun löysin itseni seisomasta sinun sänkysi viereltä, kuuntelemasta kevyen hengityksesi täyttämää hiljaisuutta. Nukkuessasi näytit levolliselta, unet antoivat sinun olla rauhassa, eivätkä painajaiset häirinneet lepoasi.
Näytit riutuneelta, mutta sinulla oli kauniit kasvot, joita pitkät hiuksesi kehystivät. Huulesi olivat viehättävästi raollaan, mieleeni tuli perhosen siivet.
Kosketin varovasti sileällä lakanalla lepäävää kättäsi ja avasit silmäsi. Säikähdin, en uskonut että voisit herätä niin kevyeen sipaisuun.
"Tulit takaisin," sanoit pehmeällä äänellä ja kasvoillasi häivähti hymy.
"Halusin nähdä kuinka voit."
Tartuit käteeni ja silmäsi painuivat takaisin kiinni.
Siitä asti palasin luoksesi aina kun kykenin, kahvitauoilla, ennen kuin vuoroni alkoi ja aina päästessäni töistä. Lopulta pyysin saada huoneesi vastuualueeseeni, mutta pyyntöni evättiin, en edes muista enää minkä takia. Istuin lähelläsi, joskus harjasin kauniita hiuksiasi tai kerroin sinulle kepeitä tarinoita, yritin saada sinua hymyilemään. Olisin antanut itsestäni kaiken saadakseni sinut ehjäksi.
Pikkuhiljaa katsoit useammin minua kuin tuijotit tyhjyyteen, nousit istumaan aina kun saavuin ja lopulta puhuit minulle. Kerroit elämästäsi, olit äiti ja vaimo, rakastit teatteria ja musiikkia. Eräänä aamuna tullessani töihin, olit kuin eri ihminen. Kuin olisit riisunut yltäsi ruman naamioasun ja astunut sen takaa kauniina ja vahvana. Uskoin sinun saaneen elämänhalusi takaisin ja kun kysyin, miltä olosi tuntuu, vastasit näkeväsi maailmasi taas väreissä. Olin onnellinen puolestasi.
Kun nyt kerroit elämästäsi, puhuit siitä intohimoisesti, nauttien muistoistasi. Kerroit olevasi kiitollinen, olit saanut niin paljon ja lahjan ymmärtää sen. Lopulta kerroit tapahtumasta, joka kadotti värit silmistäsi ja sai sinut yrittämään itsemurhaa. Silloin tajusin, ettet ollut luopunut suunnitelmistasi, vaan olit niistä entistä varmempi.
"En ole katkera hänelle, päin vastoin. Pahempaa olisi tuntea rakkauden hitaasti kuolevan pois, kuin polttaa se kerralla tuhkaksi. Se ei olisi oikea päätös näin kauniille tarinalle, ymmärrätkö? Olemme eläneet satua, vuodet ovat lipuneet kuin kirjan sivut, virheettöminä ja kauniina. Nyt viimeiset sanat on kirjoitettu ja on aika sulkea kirja".
Katsot ikkunaan, seesteisenä ja tyynenä. Rauha viihtyy sanoissasi. En aisti sinusta pientäkään epävarmuutta. Tavallaan olit jo lähtenyt ja jättänyt elämäsi taakse ja tuijotit nyt suoraan taivaaseen.
"Olen saanut elää, jopa enemmän kuin moni muu. Rakastaa ja tuntea tuskaa, nähdä maailman kaikissa väreissä. Luovun siitä mielelläni nyt, kun kaikki on tuoretta. Pahinta olisi antaa sielun hitaasti sammua pois".
Olit kuin taiteilijan rakastama runo, kaikki sinussa oli kaunista ja täydellistä, täytit minut tunteilla. Silitin sinun hiuksiasi, joista elämä oli kuluttanut kiillon pois. Tuntemani tuska oli tyyntynyt ja luulin ymmärtäväni mitä tarkoitit.
Palasin yöllä vuoroni päätyttyä. Pimeässä huoneessa piirryit ikkunan eteen mustaksi siluetiksi, mutta näin sinun pukeneen ulkovaatteet yllesi. Sängyn lakanat oli siististi viikatut ja jalkopäädyssä oli pieni matkalaukku, jonka miehesi oli tuonut vastaanottoon.
Sytytin kummastuneena sängyn päätyyn kiinnitetyn himmeälamppuisen lukuvalon tahtomatta sokaista silmiäsi. Käännyit siristellen minua kohti ja kerroit hymylläsi olevasi iloinen nähdessäsi minut.
"Olen odottanut sinua".
"Anteeksi, olen myöhässä. Eräs potilas viivytti minua. Näytät siltä, kuin olisit lähdössä täältä."
"Ajattelin, että saattaisit minut kotiin."
"Et sinä voi lähteä täältä noin vain, tarvitset vapautukseen lääkärin arvion ja-"
"Sillä tavalla pääsisin täältä vasta viikkojen päästä. Minä tahdon kotiin. Minun on nähtävä lapset."
Emme väitelleet pitkään. Olin heikko sinun vahvuudellesi. Sinun varmuutesi tarttui minuun, katseestasi sain palan tyyneyttäsi. Kuljetin sinut sokkeloisen rakennuksen läpi, pitkin autioita käytäviä, äänettöminä tuijottavien ikkunoiden ohi. Et pelännyt kenenkään huomaavan meitä, joten minäkään en pelännyt.
Päästyämme ulos pienestä sivuovesta, hengitit syvään viileää ilmaa. Juuri sinä yönä miljoonat tähdet puhkoivat taivasta ja rakastelit niitä pitkällä katseellasi. Tuskin huomasin niiden kauneutta, sillä niiden alla silmäsi tuikkivat vihdoinkin, enkä saanut katsettani irti niistä. Vastasit hymyillen katseeseeni ja tartuit käteeni pehmein sormin.
Kävelimme vaiti. Yö tuntui tehdyn vain meitä varten, reittimme tuntui siirtyneen jonnekin, missä ei ollut sijaa mitättömyyksille, vaan kaikki oli piirretty hennolla kädellä täydelliseksi. Jokainen muoto, tuulen yllyttämä liike, kaupungin pehmeä humina. Askeleemme kulkivat niin samaa tahtia, etten erottanut niistä lähtevän kuin yhden äänen. Aivan kuin olisit jo niin irti elämästäsi, ettet koskettaisi maata lainkaan.
Jokaisen askeleen myötä tunsin sinut selvemmin vieressäni. Voisin viettää koko ikuisuuden sillä tavalla, kävellen puhumatta yön tappamilla kaduilla, käsi sinun kädessäsi.
En tiennyt, kuinka pitkään olimme kävelleet, tai kuinka pitkä matka meillä olisi edessämme, mutta tiesin sen loppuvan liian nopeasti. Vain sinun päättäväiset askeleesi pitivät minut liikkeellä. Sinun kätesi tuki minua enemmän kuin omani sinun hentoa varttasi. Tunsin sydämeni niin selvästi paikallaan, ensimmäistä kertaa tunsin sen painon, kuin muu ruumiini olisi sitä lukuun ottamatta keventynyt sinun läheisyydestäsi.
Lopulta seisahduimme kapean pihatien päähän, jonka vierellä seisovassa postilaatikossa luki sinun nimesi. Katselin pientareen kauniita istutuksia ja mietin, olitko sinä tehnyt ne. Sinun käsistäsi uskoisin syntyvän kauniita asioita.
Sipaisit silmilleni karanneen suortuvan korvani taakse ja katsoit minuun. Olit minua paljon vahvempi ja hymyilit kuin enkeli. Yritin tallettaa mieleeni kaiken sinusta, poskipään piirron ja ihosi sävyn. Sen, miten hiuksesi hulmahtelivat ailahtelevassa tuulessa. Kevyen suudelman maun, joka viipyi hetken huulillani.
Kiitit minua, en vieläkään ymmärrä mistä. Sitten käskit minun lähteä, ettet näkisi poskilleni pyrkiviä kyyneleitäni. Jätin sinut tielle seisomaan ja kävelin pois taakseni katsomatta. Vasta päästessäni pois seuraavan katseesi alta, annoin polvieni pettää ja päästin suruni vapaaksi.
En mennyt hautajaisiin, miksi olisinkaan, ei siellä olisi ollut minulle mitään. En halunnut nähdä perhettäsi, pieniä lapsiasi ja vanhempiasi. Etenkään miestäsi. Haluan vaalia mielikuvaani hänestä, haluan vihata häntä, vaikka sinä annoit hänelle anteeksi. En ole käynyt haudallasi, vaikka tiedänkin tarkasti sen sijainnin. Minun ei tarvitse, sillä kannan sinua mukanani jokaisella askeleellani.
Rakastaa ja tuntea tuskaa.
Enää en pelkää elää.
