Title: Miksi pelastaa maailma
Author: Ashtray
Beta: Socker Smulan ♥
Pairing: Harry/Ron (joskin aika tulkinnanvarainen)
Raiting: S
Genre: aika pitkälle angstiahan tuo on, on siellä vähän jotain fluffyromanceakin
Summary:
Oliko millään sittenkään oikeasti väliä, jos niin moni joutui uhrautumaan sen takia. Oliko kaikki sen arvoista, jos se kuitenkin aiheutti niin paljon tuskaa?A/N: Kuuntelin
My Dying Briden For My Fallen Angelia, ja sitten tuo vain tuli jostain. En muista Deathly Hallowsin loppua tarkkaan ja luultavasti tämä menee jonkun verran ajoitukseltaan ristiin sen kanssa. Niin ja FF100:een tietysti menee, sanalla 030. Kuolema. Kommentteja?
Miksi pelastaa maailmaMiksi pelastaa maailma, jos se jättää kuitenkin ihmisiä surullisiksi? Jos ei kuitenkaan voi olla onnellinen?
Harry olisi valehdellut, jos hän olisi sanonut, ettei tuntenut oloaan jossain syvällä sisimmässään jollain tavalla helpottuneeksi. Mutta se peittyi kaikkien muiden myllertävien tunteiden alle. Liikaa kuolleita, liikaa surua ja tuskaa. Liikaa rikkoutuneita perheitä, liikaa ystävättä jääneitä ihmisiä. Oliko millään sittenkään oikeasti väliä, jos niin moni joutui uhrautumaan sen takia. Oliko kaikki sen arvoista, jos se kuitenkin aiheutti niin paljon tuskaa?
Oliko oikein, että Harry oli hengissä, vaikka niin moni muu oli kuollut?
Kun Harry katsoi kaikkia niitä ruumiita, jotka olivat edelleen suuressa salissa, hän tunsi itsensä enemmän syylliseksi kuin koskaan aiemmin. Hän ei osannut ajatella, että se oli nyt ohi, että hän oli pysäyttänyt sen. Tuhonnut Voldemortin. Hän osasi ajatella vain, että kaikki ne ihmiset olivat joutuneet antamaan henkensä jotain suurempaa vastaan. Että kaikkien niiden ihmisten perheet ja ystävät tulisivat kaipaamaan heitä vielä vuosienkin päästä. Eikä pelkästään ne ihmiset, jotka nyt makasivat suuressa salissa, ihmisiä oli kuollut sodan takia aiemminkin. Tapettu, riistetty heidän ainut elämänsä ennen aikojaan.
“Harry?”
Ron näytti väsyneeltä. Väsyneemmältä kuin Harry oli koskaan aikaisemmin nähnyt hänen näyttävän. Edes V.I.P:t viidennellä luokalla eivät olleet tehneet hänestä niin täydellisen uupunutta. Vaateet rikki taistelun jäljiltä, kasvoissa naarmuja ja pölyä. Silmien alla tummat varjot, olemus kumarassa. Mutta hän näytti muutenkin väsyneeltä. Uupuneelta. Kuinka hän olisi voinut olla näyttämättä...
“Ron, minä olen pahoillani Fredistä, minä...”
“Se ei ollut sinun syytäsi.”
“Mutta minä... olen niin pahoillani...”
“Mennään.”
Vaikka sali oli täynnä sekä helpottuneita että surevia ihmisiä, kukaan ei katsonut, kun Ron veti Harryn kädestä ulos eteishalliin, siitä marmoriportaisiin ja lopulta kohti tyhjää Rohkelikkotornia. Harry kulki sokeasti perässä, ei edes yrittänyt laittaa vastaan tai kysyä, miksi he lähtivät salista. Hän oli niin väsynyt. Niin he molemmat olivat, jokainen ihminen linnassa varmasti oli.
Ron istutti Harryn tämän pylvässängylle ja istahti itse viereen. Harryn teki mieli kaatua sängylle makaamaan ja nukkua loppuelämänsä. Nähdä unia, kuvia, jotka eivät olisi totta, luulla kaiken olevan paremmin. Mutta Harry tiesi, että jos hän sulkisi silmänsä, hän näkisi vain painajaisia...
“Missä Hermione on?” Harry kysyi rikkoakseen hiljaisuuden ja pysyäkseen itse hereillä.
“Auttamassa muita.”
“Auttamassa?”
“En minä tiedä ihan tarkalleen, mitä hän meni tekemään. Hän... hän käski minun katsoa sinun perääsi.”
“Minä olen ihan kunnossa, ei minun perääni tarvitse katsoa.”
“Etkä ole.”
Harry ei jaksanut väittää vastaan. Ja oikeassahan Ron oli. Ei hän ollut kunnossa.
Miksi kaikki pitivät sitä hienona, että hän oli tuhonnut Voldemortin? Miksi kaikki pitivät sitä sankarillisena, että hän oli pelastanut heidät? Miksi he pitivät häntä sankarina? Mitä väliä sillä oli?
“Niin paljon ihmisiä kuoli.”
Ron kohotti katseensa takaisin Harryyn. Harry pystyi lukemaan Ronin silmistä, että tämäkin oli surullinen. Surullinen, epätoivoinen ja väsynyt. Mutta Ronin silmissä oli myös jotain, mitä Harry ei löytänyt itsestään. Toivoa. Toivoa huomisesta, siitä, että kaikki olisi paremmin kuin eilen. Helpotusta ja jopa iloa.
“Harry, he eivät kuolleet turhaan.”
“Mitä väliä sillä on? He kuolivat kuitenkin. He joutuivat uhrautumaan siksi, että me emme joutuisi kärsimään niin kuin he joutuivat. Mitä väliä tällä kaikella muka oli, jos lopputulos on kuitenkin tämä?”
“Harry, kaikista maailman ihmisistä sinun pitäisi ymmärtää parhaiten.”
Ron nosti kätensä Harryn poskelle. Kosketus tuntui lämpimältä, todelliselta. Kuin se olisi pikkuhiljaa repinyt Harryn pois siitä epätodellisesta maailmasta, jossa hän ei osannut tuntea kuin surua, vihaa ja syyllisyyttä. Maailmasta, jossa ei ollut iloa siitä, että sota oli vihdoin ohi. Ron silitti peukalollaan varovasti Harryn ihoa väistäen kaikki naarmut, jotka taistelu oli aiheuttanut. Naarmut, joista jotkut muistuttaisivat sodasta ja kaikista kuolleista vielä vuosienkin päästä.
“Ajattele, kuinka paljon enemmän ihmisiä olisi vielä kuollut ilman tätä taistelua. He uhrasivat itsensä, että me voisimme olla onnellisia. He kuolivat sankareina, Harry. He ovat ihan yhtä paljon sankareita kuin sinäkin.”
“Mutta... En minä... Fred, Ron, miten sinä voit...”
“Fredkin kuoli sankarina.”
“Mutta...”
“Älä sano mitään.”
Ron liu’utti kätensä Harryn poskelta niskaan ja kietoen toisenkin kätensä pojan ympärille, hän veti tämän halaukseen. Tuntui hyvältä olla siinä, vasten toista lämmintä kehoa, kuunnella toista rauhallista ja tasaista hengitystä. Tuntea, että joku oli vielä elossa. Tuntui hyvältä olla itse elossa, vaikka niin moni olikin kuollut. Olla tarpeeksi onnekas istuakseen siinä, ollakseen turvassa.
“Tällä on väliä”, Ron kuiskasi ja painoi huulensa Harryn poskelle. Harry sulki silmänsä ja tunsi lämmön täyttävän kehonsa.
