Title: Rituaalini kauneudelle
Author: planetEarth
Rating: Öhm, sanokaa te, K-11?
Genre: Drama, angst?
Disclaimer: Minähän nuo päästäni
Summary: Halu kasvaa sisälläni ja juttelee minulle
Rituaalini kauneudelle Se alkaa hitaasti, hivellen ja hieman kutitellen sisälläni. Se alkaa aina, kun olen haavoittuvaisimmillani, juuri ennen ruoka-aikaa. Se tuntuu ensin hyvältä, luvattoman hyvältä. Kutitellen vatsani pohjaa se kuiskii hiljaa, mutta vaativasti:
-Haluan syödä.. Haluan ahmittavaa, jotain, mitä ahtaa sisään...Ensin en välitä siitä ja nautin hieman tyytymättömyyden tunteesta sisälläni.
-Eihän tuo mitään, kyllä minä nyt pystyn vielä vähän aikaa olemaan syömättä. Odotan ruoka-aikaa.
Jokin sisälläni vaistoaa päätökseni ja taistelee kovasti vastaan.
- Entä jos vain pari oikein suolaista ja rasvaista pähkinää? Kuvittele, kuinka pureksit ne, kuinka nielaiset ne. Sitten jätän sinut rauhaan taas hetkeksi..-Ei, en syö nyt mitään, ei minulla ole kuitenkaan nälkä. Ei minulla ikinä ole ollut. Aina vain se mahdoton halu syödä. Tai sitten ei syödä. Mutta nyt sanon kyllä ei, kohta saat jotain. Jotain kunnollista ruokaa.
Ääni kuulostaa kyllästyneeltä:
-Äh, älä nyt viitsi. Ei se mitään ruokaa ole, mitä sinä syöt.Kasviksia ja terveyskeittoja, mitä ruokaa ne muka ovat? Tiedät, mitä tarkoitan. Raakaa kermaa ja mansikkahilloa sekoitettuna, mieti sitä makeutta ja kalorien määrää...-Ei! En halua tuollaista, ne keitot ovat hyviä! Lopeta, jätä minut rauhaan. Olen tyytyväinen näiden ruokien kanssa, eikä niissä ole kaloreita paljoa mitään, yritän estää itseäni ajattelemasta.
Nyt pieni kutina vatsanpohjassa ei ole enää pientä hivelyä. Halulle on kasvanut kynnet ja se teroittaa niitä vatsani seinämiin.
- Älä huijaa itseäsi, kuolaat kaupassa aina kaiken hyvän perään. Suklaata, kookosmaitoa, kermajäätelöt. Rasva, puhdas rasva ja kalorit, niitä sinä haluat, etkä mitään ihme mauttomia litkuja.-Enkä kuolaa, en varmasti! En tarvitse suklaata-
-Valehtelet, se sihahtaa pilkallisesti.
-En halua rasvaa tai kaloreita! Ne tekevät minusta lihavan ja sitten en enää ikinä paina näin vähän.
-Tietysti painat, tulet aina painamaan. Olet tehnyt sen ennenkin, vain poistat sen heti, kun minun nälkäni on ruokittu, ääni sanoo siirappisen pehmeästi, lähes kehrää.
-Mutta se ei ole hauskaa, enkä-, yritän vastustella.
-Totta kai se on hauskaa. Et vain muista, kuinka hauskaa se onkaan... Kuvittele sitä tunnetta, kun kaikki kalorit virtaavat ulos ja olet yhä kevyt, vaikka vähän herkuttelitkin. Eihän se voi olla mitenkään huono asia? se kysyy viattomasti, mutta vaistoan sen takana siltikin jotain pahaa.
-No ei, mutta silti... Kaikki sanovat, että olen sairas, hullu, kun teen niin tai edes, kun kuuntelen sinua.
-He eivät ymmärrä ja sen takia he eivät olekaan oikeita ystäviäsi. He vain ovat kateellisia, kun olet kevyt ja niin kaunis. Minä olen ainoa oikea ystäväsi, arvostan kauneuttasi ja ymmärrän uhrauksesi. Annan anteeksi, ääni sanoo vakuuttavan pyhästi.
-Niin, kai se sitten on niin. Mutta etkö voisi odottaa ihan hetken? Ruoka on aivan kohta, anelen.
-En. Enkä halua litkujasi. Tehdään kerrankin jotain hyvää. Pullataikinaa, tuplarasvamäärällä ja ahmitaan raakana. Eikös se olisikin hyvää? se kysyy maireasti.
-Olisi, se olisi ihanaa, mutta en minä voi.
-Ethän sinä menetä mitään! Et menetä yhtään mitään muuta, kuin huonon tuulesi.-Kun en vain voi. Se on kiellettyä, en halua menettää kaikkea yhdessä illassa.
-Ethän sinä menetä mitään! Et menetä yhtään mitään muuta, kuin huonon tuulesi.-Oletko ihan varma? Täysin varma, etten paisu ja muutu rumaksi?
-Olen. Haluaisin vain pitää hauskaa ystävien kesken. Todista ystävyytesi ja tee se nyt! ääni vaatii. Enkä minä enää pysty vastustamaan sen hypnoottista kehräystä ja vaativaa kynsintää vatsassani.
-No, eikö se muka ollutkin hyvää? se kysyy. Istun lattialla tyhjä taikinakulho sylissäni.
-Oli, se oli ihanaa, vastaan uneksuvasti.
-Niin, minuun kannattaa luottaa aina. Mutta nyt, tee velvollisuutesi kauneutta kohtaan, heti!-En halua. Tuntuu niin hyvältä, vastustelen.
-Sitten paisut ja tulet rumaksi. Ja menetät minut. Enkö ole muka aina ollut oikeassa? se kysyy myrkyllisesti.
-Olet, henkäisen heikosti. –Oletko ihan varma, että minun on pakko?
-Täysin. Vai haluaisitko ehkä sittenkin olla lihava? ääni kysyy viekkaasti.
-En! huudan kauhistuneena, ponkaisen lattialta ja juoksen saiihen kaikkein pyhimpään huoneeseen koko talossa. Huoneeseen, jossa suoritetaan lähes päivittäin rituaali kauneudelle ja keveydelle.
Istun ja nojaan seinään pienessä huoneessa. Pieni ääni sisälläni naureskelee ja kehrää.
-Eihän se nyt niin kamalaa ollut, vai mitä? Ja nyt minäkin lupaan olla hiljaa, ääni kuiskailee ja voisin vaikka vannoa, että jos äänellä olisi kasvot, se hymyilisi terävät hampaat välkkyen.
-Ei, ei yhtään kamalaa, valehtelen, vaikka minulla onkin niin kamalan tyhjä olo. Tiedän, ettei ääni välittäisi, mutta siltikään en halua kertoa totuutta. Minusta tuntuu, ettei se oikeastaan välitä minun ajatuksistani vähääkään, kunhan vain saa ruokaa.
-Mutta nyt saat kyllä elää terveyskeitoilla vähän aikaa, valittamatta.
-Tietysti, ääni sanoo, mutta kuulen sen ivallisen ’niinhän sinä luulet’-sävyn ja tiedän sen olevan oikeassa. En pysty vastustamaan sitä. En ole varma, olenko vain heikko, vai olenko rakastunut siihen.
Lähes joka päivä ääni alkaa ensin anelemaan ja jos en toteuta sen toiveita heti, se ottaa kovemmat keinot käyttöön. Kiristää, repii, hurmaa ja huumaa. Ja sitten se naureskelee, hymyilee ja kehrää, kun suoritan pyhää rituaaliani vessanpönttöön. Mutta silti minä aina tottelen sitä. Se hallitsee minut täysin, ennakoi ja estää.
-Tällaista se kai on, ajattelen huokaisten.
- Bulimikon elämä.
**********************************************************************************************
Fin. Elikkästen kommentit on sallittuja ja mieluisia yllätyksiä