alaotsikko: Harry, Dudley, K-11, drama, miniangst
Title: Vähemmän kurja Halloween
Author: DN
Rating: K-11 //zougati muokkasi vastaamaan uusia ikärajoja
Beta: Ei ole
Genre: Drama, todella miniangst
Pairing: Ei ole
Warnings: Ei ole luultavasti?
Summary: Kuten yleensä, Harryn sukulaiset tekevät hänen elämästään yhtä helvettiä, mutta on kertoja, jolloin Harryn elämä ei ole täysin kurjaa.
Muuta: Osallistuu Turnajaisten aiheeseen Halloween, sananlaskuhaasteeseen: "Ahneella on paskainen loppu." ja synkät vuodenajat-haasteeseen.
A/N: Kun aloin kirjoittaa tätä, minulla oli melko selvät sävelet tämän kanssa, mutta sitten jossakin kohden tuli tenkkapoo, itse asiassa kaksikin kertaa, kun kävin uudestaan kertaamassa Turnajaisten ficin mukaanottokriteereitä. Nimittäin ensin tästä oli tulossa täysin sallittu ficci, mutta S- ja NC-17-tasoiset ficit kiellettiin, joten minun oli pakko hieman muuttaa ja soveltaa loppua, ja toivonkin nyt, että tuo pieni lyömiskohta lasketaan PG-13-tasoiseksi.. : D Tämä ei nyt ole ehkä aivan, mitä alun perin aloin kirjoittaa, mutta olen kyllä kieltämättä melko tyytyväinen tähän: ensimmäinen paritukseton ficci, draamaa, eikä hahmoista yksikään ole Malfoy. Saavutusta siis kerrakseen!
Vähemmän kurja Halloween
*
"Äiti! En tahdo, että tuokin tulee mukaan!" 8-vuotias Dudley Dursley kiljui possumaisella äänellään ensisijaisesti äidilleen. Hänen pulleat ja tavallisestikin punakat kasvonsa hohtivat marjapuuron värisinä, ja hänen vastaostettu Teräsmies-asunsa antoi kasvoille erikoisen vivahteen, jollainen Dudleyn isänkin kasvoilla oli näkynyt parhaina raivonhetkinä. Petunia Dursleyn suu oli ollut tiukalla viivalla, sillä hän tiesi poikansa saavan raivokohtauksen, mutta nyt hänen oli hellyttävä, kun näki kuinka hänen mussukkansa alkoi melkein itkeä.
"Voi Duddipsi! Tiedäthän sinä, että äitykkä ei pilaisi oman erityisen poikansa karkki tai kepponen -kierrosta. Tuo tulisi vain kantamaan tätä koria, jonka isä osti vain tätä iltaa varten!" Petunia leperteli pojalleen ja kaivoi valtavan kokoisen, kurpitsan muotoisen muovikorin, jonka silmät loistivat punaisina ja mustina vuorotellen. Hän tarkoitti "tuolla" edesmenneen sisarensa omituista poikaa, joka oli ollut heidän taakkanaan jo seitsemän vuotta ja joka sillä hetkellä seisoi hiljaisena keittiössä ja kuunteli sukulaistensa riitelyä.
Dudley näytti yhä kiukustuneelta, mutta otti korin vastaan joka tapauksessa, olihan se uusi, ja sanoi:
"No, hyvä on... Mutta eihän sillä ole edes asua! Eikä ilman asua voi lähteä!" Hän yritti vedota viimeiseen oljenkorteen, siihen, ettei kumpikaan hänen vanhemmistaan varmastikaan olisi hankkinut mitään asua Harrylle, Dudleyn ruikkuserkulle, eivätkä he varmasti kyseisellä hetkellä enää alkaisi valmistaa minkäänlaista pukua tälle, koska inhosivat poikaa niin paljon.
Mutta Dudleyn suureksi pettymykseksi hänen äitinsä otti resuisen aluslakanan esiin, jossa oli kaksi ilmiselvästi silmille tehtyä aukkoa.
*
"Minä saan kaikki karkit, jotka keräämme, ja minulle on se ja sama tarkoittavatko naapurit sinullekin osan, koska on täysin minun ansiotani, että sinä edes pääset mukaan kierrokselleni." Kaksi poikaa käveli jo pimentyneellä lähiökadulla ja katseli naapuritalojen Halloween-aiheisia koristeita. Toinen pojista oli ylenpalttisen lihava, supersankarin irvikuva, ja toinen luurangonlaiha, joka olisi ollut pelottavampi omana itsenään laihuutensa vuoksi, kuin virttyneen, harmahtavan rääsyn alla.
Suurin osa taloista oli koristeltu hillitysti aidoin kurpitsalyhdyin, muovipääkalloin, -hautakivin ja -lepakoin sekä hämähäkinseitein, mutta sellaisiakin taloja löytyi, joista kuulsi kohtuuton ylenpalttisuus. Likusteritie nelosen talo kuului jälkimmäisiin, sillä Vernon Dursley tahtoi näyttää, paitsi pihapiirin siisteydellä, myös koristelulla olevansa parempi kuin muut naapurit, riippumatta siitä, mikä juhla oli kyseessä.
Heidän talonsa etupihaa hallitsi muiden perinteisimpien koristeiden lisäksi valtava muovinen noidankattila ja sen ympärillä oli monia piru- ja haamukoristeita, ja katon poikki kulki valokaapelein kirjoitettuna "Pelottavaa Halloweenia!", sillä se, jos mikä herra Dursleyn mielestä näyttäisi kaapin paikan naapureille. Dudley oli kaikista koristeista vain ylpeä, kuten isän pojan tuleekin olla, mutta Harry tunsi lievää häpeää Dursleyita kohtaan.
Ja nyt Harry oli kaiken sen häpeän lisäksi joutunut kantamaan serkkunsa kurpitsakoria, jonka pohja oli jo erilaisten makeisten peitossa. Petunia-täti ja Vernon-setä kun olivat tahtoneet välttämättä täyttää sitä jo ennen keruukierrosta, jotta muut lapset näkisivät, kuinka loistava karkki-tai-keppostelija heidän Duddynsa oli.
"Karkki tai kepponen!" Dudley röhki kaksoisleuat väristen ja Harry mumisi vaimean vastahakoisesti lakanansa alta, kun ensimmäinen muilta karkkia kerjääviltä lapsilta vapaa ovi avattiin. Pyylevänpuoleinen nainen katsoi hetken poikia ja alkoi sitten arvailla, keitä he olivat, vaikkei se tuottanut minkäänlaisia vaikeuksia Dudleyn ilmiselvän lihavuuden takia.
"Voi että, kuinka hieno asu sinulla on! Taidat olla pikku-Dudley nelostalosta, arvaanko oikein?" nainen kysyi ja päästi röhönaurun. Dudley irvisti mielistelevimmän hymynsä esiin ja odotti, että naapuri jo antaisi karamelleja.
"Täytyyhän sinulle ehdottomasti antaa karkki, kun eihän sitä tiedä, mitä supersankari voisi tehdä jos valitsisin kepposen!" naapuri nauroi entistä kovempaa ja haki suuren, lakritsapatukoita täynnä olevan kulhon esiin, josta antoi Dudleyn ottaa kourallisen herkkuja koriinsa. Harry ei ihmetellyt, ettei hänelle tarjottu kulhoa lähemmäs, sillä hän tiesi, kuinka koko naapurusto oli kuullut kaikista koulussa tapahtuneista tapaturmista.
Dudley sen sijaan tivasi naapurin naisen suljettua oven, että miksei Harrykin ollut ottanut patukoita.
"Mehän sovimme, että ne tulevat minulle, ja minä olisin halunnut enemmän niitä!" Harry huokasi syvään lakanansa alta, mutta Dudley ei kuullut mitään, vaan katseli ahne kiilto silmissään muiden vastaantulevien lapsien herkkukoreja.
"Katso, kuinka paljon tuolla tytöllä on jo!" Dudley tyrkkäsi Harrya lihavalla kyynärpäällään niin, että Harry oli tiputtaa kurpitsakorin, ja osoitti häpeilemättä paimentyttö Maijaksi pukeutunutta tyttöä, jonka vedettävä lammas toimi karkkikorina. Kori oli kukkuroillaan makeisia, tikkumelleistä suklaalevyihin ja sokeriomenoihin ja Dudley oli pudottaa silmänsä päästään. "Minun on pakko saada nuo karkit!" hän huudahti hädissään ja itku kurkussa, kun jollakin muulla oli enemmän saalista kuin hänellä.
Harry melkein pystyi jo arvaamaan, mitä tuleman piti, ja totta tosiaan muutamassa sekunnissa Dudley alkoi keksiä erilaisia keinoja saada karkit itselleen. Se oli todella hyvin Dudleylta, kun otti huomioon, kuinka pienet ja ruokakeskeisiä ajatuksia täynnä olevat aivot hänellä oli.
"Harry, minä tahdon tuon tytön karkit, ja sinä saat hankkia ne minulle!" Dudley sanoi Harrylle ääni täynnä itsepintaista varmuutta siitä, että Harry myös tekisi sen, mitä käskettiin. Harry huokaisi uudelleen ja pyöräytti silmiään haamuasunsa alla, mutta sen paremmin kuin hän itse, ei Dudleykaan nähnyt Harryn äänetöntä vastalausetta. "Hyvä! Minä menen häiritsemään sitä ja sinä siirrät ne minun koriini, tai muuten kerron isälle ja äidille, että sinä aloit taas oudoksi ja siksi sain liian vähän karkkeja!"
Harry voihkaisi ärsyyntyneenä ja alistuneena.
*
"Hei! Tyhmä! Älä vie niitä!" Dudley rääkäisi samalla, kun yritti jahdata kovin huonolla tuloksella serkkuaan, joka nopeasti loittoni rikospaikalta. Maija-pukuinen tyttö katseli hölmistyneenä, mikä kertoi, ettei hän vielä ollut käsittänyt tapahtunutta. Harry juoksi Dudleyn karkkikori käsissään niin kovaa kuin jalkansa kantoivat ja yritti miettiä paikkaa, mihin mennä piiloon.
Tyhjennettyään vastahakoisesti karitsakorin Harry oli päättänyt, ettei alentuisi antamaan saalista serkulleen, vaan vaikka ennemmin heittäisi sen katuojaan kuin näkisi, kuinka Dudleyn vatsa paisuisi entisestään, eikä sokerikoomakaan olisi kaukana. Dudley sen sijaan oli päättänyt, että tytön karkit päätyisivät hänen suihinsa, vaikka se tarkoittaisikin katkenneita kylkiluita.
"Turha juosta pakoon! Minä tunnen tämän alueen yhtä hyvin kuin sinäkin!" teräsmiesasuinen Dudley suorastaan kiljui ja uskomattomalla vaivalla sai juostua Harryn kiinni ja kampattua hänet niin, että tämä lensi päistikkaa keskelle märkänä litisevää vaahteranlehtikasaa. Karamellit lentelivät minne sattuivat ja kori sai ikävän näköisen kolhaisun, kun Dudley syöksyi Harryn päälle, mutta onnistui vain melkein liiskaamaan namukoppansa.
Dudley karjaisi raivoissaan. Nyt hänen vanhempiensakin antamat karkit olivat lähes syötäväksi kelpaamattomia Maija-tytön saaliista puhumattakaan, joten poika upotti lihaisan nyrkkinsä suoraan Harryn vatsaan kipeästi. Harry tunsi, kuinka ilmat pakenivat keuhkoista viileään syysiltaan ja häntä alkoi huimata hieman. Lisäksi yrittäessään paeta Dudleyn iskujen alta hän kuuli ikävän risahduksen haamunasustaan.
Jos Petunia-täti ei tulisi tappamaan Harrya, niin ainakin tämä joutuisi olemaan uuteen vuoteen asti komerossaan. Sillä Harry tiesi hyvin, ettei lakanalla todellakaan ollut mitään käyttöä, koska se alennuttiin antamaan jopa Harryn käyttöön. Hän oli myös varma, että täti tulisi suuttumaan ja saarnaamaan, kuinka kiittämätön ja ilkeä lapsi Harry oli hajottaessaan kaiken, mitä hänelle annettiin.
Ja kun soppaan lisättiin vielä Dudleyn pilalle menneet makeiset ja kuinka Harry oli täysin pilannut serkkunsa Halloween-illan, koska Dudley varmasti kantelisi kaikesta, Harrylta evättäisiin varmasti myös vessakäynnit ja ruokakin, joten tulevaisuudennäkymät eivät olleet kovin valoisat. Ellei Vernon-setä sitten päättäisi lyhentää hänen kärsimystään piiskaamalla tältä sisuskalut ulos, mikä olisi yllättävän kiltisti tehty sedältä, kun ottaa huomioon tämän vihan ja vastenmielisyyden määrät sukulaispoikaansa kohtaan.
Miettiessään surkeaa kohtaloaan ja edelleen serkkunsa kovenevia nyrkiniskuja vastaanottaessaan Harrya alkoi suututtaa kaikki elämänsä epäreiluus. Miksi hänen setänsä ja tätinsä eivät olisi voineet kuolla auto-onnettomuudessa Harryn vanhempien sijasta? Miksi hänet pakotettiin asumaan ainoilla elossa olevilla sukulaisillaan ja kärsimään päivästä toiseen, vaikka hän voisi olla vaikka ennemmin orpokodissa?
Epäoikeudenmukaisuuden tunne kuohui vihan kanssa Harryn sisällä koko ajan enemmän ja yht'äkkiä tapahtui jotakin outoa. Harry huomasi ensin vain, että Dudley vingahti ja perääntyi nopeasti aivan kuin ei olisi voinut koskea häneen.
"Mitä on tapahtunut?" Dudleyn ääni kuulosti uneliaalta ja sekaiselta, kun hän katsoi lievästi möllöttävillä silmillään maassa makaavaa serkkuaan. Harry oli ymmällään. Eikö Dudley muka muistanut, mitä juuri oli tapahtunut ja miksi hän oli jahdannut Harrya?
"Ai, sinulla on minun karkkini, hyvä. No, ne ovat vähän liiskana, mutta kyllä ne vielä voi syödä", Dudley puhui epätavallisen neutraaliin sävyyn, eikä näyttänyt ainakaan sillä hetkellä olevan aikeissa lyödä tai potkia uudestaan.
"Tule, lähdetään kotiin." Nyt Harry ei ymmärtänyt enää mitään, mutta nousi märästä maasta varautuneena, puistelehti lehtiä ja kuraa pois lakanastaan ja lähti kävelemään Dudleyn kanssa Likusteritie 4-talolle. Harry katseli sivusilmällä serkkuaan. Hän näytti olevansa täysin tyytyväinen, vaikka hänenkin Halloween-asunsa oli kurassa, ja lisäksi kori oli rutussa sisältöineen kaikkineen.
*
"Voi, Duddeli! Mitä sinulle oikein on käynyt!" Petunia-täti kiljui, kun näki poikansa epäsiistin ulkomuodon. Vernon-setäkin juoksi paikalle vaimonsa huudon kuultuaan.
"Poikani! Kaatoiko joku sinut maahan?" hän huudahti ja oli jo valmis möyhentämään sen, joka uskalsi käydä isottelemaan hänen pojalleen. Mutta Dudley vain oli kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, ja sanoi täysin ihmeissään olevan Harryn kuullen, että:
"Ei, kun minä vain kaaduin korini päälle, tie oli tosi liukas mudasta." Harry tunsi leukansa valahtavan hienoisesti, samalla kun Vernon-sedän ohimosuoni ei sykkinyt enää yhtä raivokkaasti.
"Oi! Dupsis, olet niin rohkea! Vaikka kaaduit ja sinulta olisi voinut mennä luita poikki ja vaikka mitä, niin sinä et edes itke! Vernon, eikö poikamme olekin maailman urhein?" Petunia-täti vetisteli ja syöksyi puhdistamaan poikansa vaatteita ja halaamaan ja suukottelemaan häntä. Vernon näytti ylpeältä ja mahtipontiselta, mutta sitten hän äkkäsi, että myös Harryn vaatteet olivat mudassa ja lisäksi hänen olemuksessaan oli jotakin outoa.
"Poika! Miksi sinunkin vaatteet ovat mudassa? Vai kaaduitko sinäkin muka, tai mikä pahinta, kaadoit Dudleyn?" setä mylväisi ja mulkoili pienillä siansilmillään Harrya tarkasti. Harry mietti kuumeisesti vastausta.
"Koska, minä... autoin Dudleyn ylös, kun hän oli kaatunut, siksi", Harry valehteli yrittäen näyttää mahdollisimman vilpittömältä ja toivoi samalla sydämensä pohjasta, ettei Dudleyn muisti nyt palaisi takaisin.
Harry nimittäin oli tullut siihen tulokseen, että Dudleyn oli täytynyt jotenkin onnistua lyömään päänsä mutaiseen asfalttiin ja menettää lähimuistina tapahtumat. Mitä muutakaan olisi voinut käydä?
Vernon mulkoili edelleenkin Harrya, mutta näytti päättäneen, että sen täytyi olla totuus, koska muutoinhan Dudley olisi sanonut heti jos Harry olisi tehnyt jotakin.
"Selvä, poika... Nyt, häivy silmistäni ja mene komeroosi." Harry ei tarvinnut toista käskyä, vaan oli jo avaamassa komeronsa ovea, kun Petunia-täti vielä kiljaisi, että poika saisi luvan käydä heittämässä rikki menneen, likaisen haamuasun roskiin, koska hänhän ei sitä pesisi, eikä huolisi enää taloon.
Vietyään lakanan ulkona olevaan roskapönttöön Harry pääsi vihdoin komeroonsa, jonka oven salpasi sisältä, ja sai rauhassa miettiä illan tapahtumia.
Ehkä johtui siitä, että oli Halloween-ilta, mutta Harry ei ollut täysin vakuuttunut Dudleyn muistin sotkeutuneen kolhaisun takia. Ja vaikka Vernon-setä ja Petunia-täti olivat useaan otteeseen painottaneet Harrylle, ettei taikuutta tai mitään muutakaan omituista ollut oikeasti olemassa, ei hän voinut olla toivomatta, että hän itse oli saanut aikaan serkkunsa sekavuuden.
Painaessaan hetken päästä päänsä tyynyyn hän laittoi kätensä puolihuolimattomasti otsalleen, täsmälleen salama-arpensa päälle, pohti edelleenkin Halloweenia ja silloin tapahtuvia kummallisia asioita, ja toivoi kovemmin kuin koskaan, että kaikilla hänen omituisuuksillaan olisi jokin merkitys, joka vielä auttaisi hänet pois Dursleyiden luota.
*
