Fandom: Fullmetal Alchemist
Disclaimer: Hahmot ja maailma kuuluvat Hiromu Arakawalle. Minä en saa minkäänlaista korvausta hänen luomuksillaan leikkimisestä.
Otsikko: Vaikka yrittäisit unohtaa
Kirjoittaja: Pics
Beta: Arte
Paritus: Roy/Maes
Ikäraja: K-11
Genre: Angsti
Summary: Mutta hän ei ollut koskaan halunnutkaan olla Maesin ystävä. Hän oli halunnut enemmän.
A/N Olen jo pitkään halunnut kirjoittaa jotakin tällä parilla, ja tämmöinen nyt tupsahti maailmaan. En ole ihan varma itse, mitä mieltä olen tästä, mutta onneksi Arte auttoi. <3
Polkaisen tällä käyntiin oman aakkos-varjoprojektini, ja tässähän menee kirjaimista V.
Vaikka yrittäisit unohtaa
Roy ei voinut olla huokaamatta raskaasti odottaessaan puhelun yhdistymistä. Maes jaarittelisi varmasti minuuttitolkulla tyttärestään, tai mikä vielä pahempaa, vaimostaan. Hän tiesi olevansa huono ystävä, kun ei osannut olla vilpittömän onnellinen siitä, että Maes oli löytänyt oman onnensa. Mutta hän ei ollut koskaan halunnutkaan olla Maesin ystävä. Hän oli halunnut enemmän. Hän oli ollut enemmän.
Oliko Maes voinut unohtaa kaiken, mitä he olivat joutuneet kokemaan Ishvaalissa? Oliko hän voinut unohtaa, miten oli ensimmäisen taistelun jälkeen löytänyt Royn tuijottamasta lamaantuneena ja tyhjästi parakin seinää, miten oli raahannut tämän mukaansa ja juottanut elämänsä ensimmäiseen känniin? Oliko hän voinut unohtaa, että sinä yönä Roy oli itkenyt hervottomasti hänen sylissään ja aamulla kyennyt vain oksentamaan sängyn laidan yli?
Oliko hän voinut unohtaa, miten he olivat takertuneet toisiinsa jokaisena taistelua edeltävänä yönä, rakastelleet kiihkolla, joka syntyi siitä, kun saattoi elää viimeistä päiväänsä? Oliko?
Ei. Roy tiesi, ettei sellaisia asioita unohdettu, vaikka kuinka yrittäisi. Niiden kanssa saattoi yrittää elää, tai ne saattoi yrittää haudata, mutta unohtamaan niitä ei pystynyt.
Maes ei halunnut yrittää elää niiden muistojen kanssa. Rauhan palattua hän oli rakastunut mielettömästi melkein ensimmäiseen tapaamaansa naiseen, Graciaan, ja rakentanut tämän kanssa oman pikku pilvilinnansa, jossa mikään ei muistuttanut pahoista ajoista. Ei mikään muu kuin Roy...
Roy ei uskonut, että Maes rakasti Graciaa enemmän kuin häntä. Gracia ei vain tuonut mieleen verta, likaa, tulta, tuhansien ihmisten kuolemaa. Gracian kanssa oli helpompaa olla onnellinen. Gracian kanssa saattoi saada lapsen. Miten sellaista vastaan saattoi kilpailla?
Tuhannet ihmiset, tuhannet, olivat palaneet poroksi Royn edessä. Naps. Naps. Niin helppoa oli kylvää kuolemaa, yhtä helppoa kuin sormien napsauttaminen.
Kuka tahtoisi elää sellaisen kanssa? Kuka uskaltaisi?
Kaikkein pahinta oli se, että joskus Roy todella halusi pyyhkäistä Gracian maan päältä. Naps. Hänestä ei jäisi jäljelle mitään tunnistettavaa, ja sen jälkeen Maes olisi jälleen vapaa mies. Aina, kun tämä halu takertui Royhyn eikä halunnut päästää irti, hän inhosi itseään niin, ettei sitä kestänyt selvin päin. Mutta seuraavana aamuna kukaan ei ollut silittämässä tyynnyttävästi hänen selkäänsä, kun hän ryömi vessaan painamaan poskensa vasten kylmää posliinia.
Joskus Roysta tuntui, että Maes näki suoraan hänen lävitseen ja tiesi, mitä hän ajatteli. Että jaarittelu Graciasta oli jonkinlainen äärimmäisen julma kosto niistä ajatuksista. Mutta joka kerta hän hylkäsi sen ajatuksen, sillä Maes ei todella ollut kostaja. Maes ei halunnut hyvittää vanhoja vääryyksiä. Hän halusi unohtaa ne, unohtaa millä keinolla tahansa, mutta se ei ollut mahdollista.
Maes leikki kotia pikku pilvilinnassaan, ja Roysta tuntui kuin hän olisi jatkuvasti kärventynyt omassa tulessaan ikävästä.
Puhelimesta kuului vieno piippaus linjan lopulta yhdistyessä. ”Jos tämä koskee perhettäsi, minä katkaisen”, hän ärähti ensimmäiseksi.
Hän oletti, että Maes huudahtaisi jotakin siitä, ettei hän voinut olla tosissaan, koska Elysia oli niin suloinen, mutta puhelimesta ei kuulunutkaan mitään.
”Hughes?” hän kutsui, enemmän ärtyneenä kuin levottomana.
Hiljaisuutta. Hiljaisuutta, jossa jokin ei ollut oikein. Hän oli kuullut sellaista hiljaisuutta Ishvaalissa, hiljaisuutta, jossa ihmiset kuolivat liian voimattomina päästämään enää ääntäkään.
”Hughes!”
Kukaan ei vastannut, ja Royn maailma pyörähti vielä kerran ympäri Maesin mukana.
