Title: Elämäni ainut rakkaus
Author: Socker Smulan
Beta: Ashtray
Raiting: K-11
Pairing: Severus/Lily, (Lily/James)
Genre: angstahtava romance, het, One-shot
Haaste: 10- haasteeseen sanalla "Syntymä".
Elämäni ainut rakkaus
Pitkät ja lähes valkoiset sormet, jotka eivät kuluneen kesän aikana juurikaan olleet nähneet auringonvaloa, tarttuivat kristalliseen pulloon. Toisella kädellä mies veti eteensä matalan lasin, joka pian täyttyi kullanruskeasta nesteestä. Hän nosti lasin kasvojensa tasalle ja veti henkeensä makeaa tuoksua. Tyytyväisesti hymyillen tämä nojautui syvälle tuoliinsa, joka valitti hiljaa hänen painostaa. Hän nosti lasin kapeille huulilleen ja tunsi rommin maun kielellään. Ei mikään jumalainen juoma kouluvuoden alkajaisiksi, mutta menetteli paremman puutteessa. Mies rentoutti alituisesti jännittyneet hartiansa ja antoi niskansa taipua hieman selkänojan yli mukavuutta hakien. Hän oli jälleen Tylypahkassa ja väittipä hän mitä tahansa muille tai jopa itselleen, tosiasia oli, että linna oli mahdollisesti ainut asia, jota hän rakasti. Ja hän oli ansainnut yksinäisen hetkensä, ei häntä kaivattu Suuressa salissa. Ei häntä tarvittu opettajien pöytään tuijottamaan ärtyisästi ensiluokkalaisia, jotka mukamas ansaitsivat päästä hänen tupaansa. Eikä hän välittänyt myöskään syödä siinä metelöinnissä, kotitontut kyllä hoitivat hänelle ruokaa hänen huoneeseensa, mikäli hän sitä mieli.
Mies avasi vihaisesti silmänsä, kun jokin terävä osui hänen takaraivoonsa. Ei niinkään sillä, etteikö hän olisi osannut arvata, mikä se oli. Severus Kalkaros nosti kämmenen päänsä taa ja tarttui sillä lennokkiin, kun se seuraavan kerran törkkäsi häntä kohden. Otsaan ilmestyi ärsyyntynyt uurre, kun hän taitteli pergamentin auki, Dumblerode oli päättänyt hyödyntää Velhoministeriön tapaa tiedottaa asioita henkilökunnan välillä, naurettavaa. Sen lisäksi, mitä niin kovin tärkeää tällä oli juuri ennen juhlan alkua, että sen täytyi häiritä hänen iltaansa?
Severuksen tummat silmät pomppivat hajamielisesti riviltä toiselle takertumatta juuri mihinkään. Pitkä lista tyhjänpäiväistä paskanjauhantaa, mutta koko sanaviidakon viimeinen lause sai hänet laskemaan irti kirjeestä ikään kuin se oli ollut jotain saastaista tai niin polttavaa, että se repi avohaavoja hänen ihoonsa. Pergamentin pala kahahti pöydälle. Mies jäi tuijottamaan sitä, vaikka sen jättämä lause yhä takoikin hänen ajatuksissaan. Hänen ilmeettömiksi valahtaneet kasvonsa saivat tutunomaisen piirteensä huulien kiristyessä viestimään hänen ärtymystään. Hän oli ehtinyt unohtaa… Hän oli ehtinyt unohtaa ja olla lähes tyytyväinen siihen mitä oli, miksi se piti raastaa häneltä väkivalloin?
Tuolin jalat kirskahtivat protestiksi, kun Severus nousi pikaisesti ylös. Hän riuhtaisi katseensa irti pergamentista, joka epätodellisuudellaan oli pitänyt hänen katseensa magneetin tavoin itsessään. Mies haroi epämääräisesti hiuksiaan siistimmin samalla, kun suoristi toisella kädellä kaapunsa rypistymiä hätäisesti. Hän oli aikonut jättää väliin lajittelun, mutta hän olikin viimehetkellä muuttanut mielensä. Hän harppoi läpi linnan tyrmistä aina juhlasaliin asti ja ehti kuin ehtikin juuri ennen kuin oppilaat ehtivät astua pääovista sisään. Hän istui opettajien pöytään omalle paikalleen ja ärähti jotakin opettajille, jotka ihmettelivät hänen viimehetkistä saapumistaan. Se ei ollut tärkeää, eikä se mitenkään näille kuulunutkaan. Sen sijaan hänen ilmeensä kiristyi entisestään, kun rehtorin merkitsevä katse osui häneen. Se oli lievästi ilmaistuna hyvin… epämiellyttävää. Hän piti mielellään ajatukset omana tietonaan, ja oli sietämätöntä, kun joku tiesi, mitä hänen mielessään liikkui. Tai ainakin luuli tietävänsä…
Severus rykäisi hiljaa yrittäen karkottaa hermostuneisuutta kehostaan. Se oli häpeällistä, miten hänen jokainen lihaksensa supisteli ajoittain hänen lävitseen kerta kerran jälkeen vyöryvän aallon mukana. Ei pelkkä odottaminen… Ei se voinut olla jo hänelle niin vaikeaa. Pelkät mielikuvat, pelkkä ajatteleminen. Miten hän ikinä pystyisi hillitsemään itsensä, kun kaikki oikeasti tapahtuisi? Hän kieltäytyi ajattelemasta sitä ennen kuin oli pakko. Toinen vaihtoehto olisi tietysti ollut, että hän olisi jättänyt tulematta, mutta sitä hän ei tekisi. Se oli hänelle henkinen voitto istua juuri nyt siinä missä istui. Ja hän halusi nähdä, janosi tietää…
Pääovet avautuivat, ja opiskelijoita alkoi valua sisään tulvan lailla. Ja kun kaikki vanhemmat olivat ehtineet istumaan, avautuivat ovet uudelleen, ja ensiluokkalaiset saapuivat. Pieniä ja heiveröisiä olentoja käveli sisään arastellen. Severuksen tumma katse osui muutamiin kasvoihin, mutta ennen kuin hän ehti tunnistaa ketään, oli hän jo kääntänyt katseensa hieman viistoon, jonnekin salin peräseinustalle. Ei. Ei vielä. Hälinä, joka oppilaiden saapumisesta lähti, sai miehen tavallistakin kireämmän pinnan kiristymään viulunkielen lailla.
Tupiin lajittelu alkoi. Kaikki tapahtui liian nopeasti. Severus jatkoi takaseinustan tuijottamista tosiasiassa näkemättä juurikaan mitään. Hän pyrki pitämään itsensä mahdollisimman kaukana sen hetkisistä tapahtumista. Välillä, kun hän kuuli lajitteluhatun rääkäisevän hänen tupansa, hän saattoi kääntää katseensa tarkastelemaan hajamielisen arvioivasti tulevia oppilaitaan. Silloin tällöin, kun hän kuuli tutun sukunimen, saattoi hän kääntää jo ennen päätöstä katseensa pelosta värisevään pieneen ihmiseen, mutta sekään ei kiinnostanut häntä kylliksi herättääkseen hänen kasvoillaan edes värähdystä. Vasta, kun hän näki vanhan luokkatoverinsa pojan lajiteltavan Puuskupuhiin, sai se hänen toisen suunpielensä nytkähtämään hieman ylöspäin piirtäen kasvoille halveksivan vahingoniloisen sävyn. Hän ei ollut koskaan erityisemmin pitänyt miehestä, ja nyt tämä sai hävetä esikoistaan lopun elämäänsä. Ironista.
"Potter", kajahti salissa niin, että se sai Severuksen sävähtämään ja siirtämään vastahakoisen kiinnostuneena katseensa laihaa poikaan, jonka korpinmusta tukka rehotti sekaisena ja jonka rikkinäiset pyöreät silmälasit saivat näyttämää hieman pöllöltä. Tämä kiipesi lajittelupenkille hartiat lysyssä ikään kuin pyytäen koko maailmalta anteeksi koko olemassaoloaan. Severuksen kasvot vääntäytyivät inhosta hänen pystymättä hillitsemään sitä mitenkään, vaikka hän tunsikin vallan mainiosti Dumbledoren sinisten silmien paheksuvan katseen polttavan poskeaan. Mitä tämä oli sitä paitsi häntä tuomitsemaan? Jos tämä kerran luuli tietävänsä, mistä oli kyse, ja jos tämä kerran esitti niin kovin ymmärtäväistä ihmistä, luulisi tämän voivan ymmärtää hänen tunteitaan, jotka hän kyllä olisi itsekin varsin mielellään salannut, tuhonnut tai ainakin sulkenut pois mielestään ikiajoiksi. Mutta hän tunsi ne, ja ne korvensivat häntä sisältäpäin kuin tuhannet pienet kynttilät, jotka yhdessä tekivät pienestä jotakin suurta. Niiden väpättävät liekit saivat aikaan tulisen pyörteen.
"Rohkelikko", huusi hattu, ja Kalkaroksen viha tavoitti sen pisteen, jossa ilmeet eivät kyenneet sitä enää kuvaamaan, ja tilalle astui puhdas ilmeettömyys. Rohkelikko kuten isänsä, rohkelikko kuten James. James, jolta tämä näytti näin etäältä katsottuna läpikotaisin. Myöntääkseen kerrankin jotain itselleen Kalkaros totesi odottaneensa näkevänsä pojassa edes häivähdyksen Lilyä. Hän oli säälittävästi odottanut jotakin, mikä olisi muistuttanut häntä tästä. Ei hän odottanut mitään kaksoisolentoa ihmisestä, jota hän vihasi enemmän kuin olisi ikinä pystynyt sanoin kertomaan. Se kaikki tuntui äärettömän epäoikeudenmukaiselta. Mutta toisaalta… oliko maailma ollut ikinä oikeudenmukainen häntä kohtaan…
Kun tuo poika, jonka etunimeä hän ei edes kuullut, nousi ylös säteillen iloa, joka loisti ympäri salia ihmisten hurratessa, Severus oli jo poistunut henkisesti ajasta ja paikasta. Taputukset vaimenivat, ja kuva hämärtyi, ne menettivät merkityksensä. Mies oli vajonnut täysin mitään voimatta muistikuvaan, joka oli ehkä tuorein ja kirkkain, jonka hän muisti. Hän roikkui siinä kiinni, vaikka samaan aikaan yrittikin työntää sen luotaan. Kivuliaisuudestaan huolimatta se oli kuitenkin samaan aikaan myös yksi - hän ruoskisi myöhemmin itseään tästä imelästä ajattelutavasta - hänen onnellisemmistaan.
~*~
Se oli sunnuntai, kun tumma pitkä mies käveli marraskuisessa hyisessä sadekuurossa pitkin jalkakäytävää. Aikaisesta kellonajasta huolimatta oli ilta jo alkanut hämärtää. Mies värähti, vaikkei niinkään kylmästä. Se oli odotuksen värittämää. Hän kiskoi takin kaulusta ylemmäs ja yritti olla huomioimatta tunnetta, joka kiiri aina aaltoina kantapäistä sormenpäihin. Sysimustien silmien katse harhaili kauemmas, sinne, missä vielä laskeva aurinko maalasi maisemaa pastelliväreillään vain hetkeä ennen pimeää. Hän alkoi olla perillä.
Rakkaus ei ollut koskaan se helppo asia. Se oli syy, miksi hän vain käveli kohti tuota taloa. Käveli, koska tiesi, että nainen, jota hän kaipasi, oli siellä yksin. Käveli, vaikka tiesi sen olevan harvinaisen typerää. Hän astui pihaan ja juuri kun hän oli koputtamaisillaan oveen, aukesi se hänen edessään. Nuoren naisen vihreät silmät ilmestyivät ovenrakoon juuri ennen kuin hän heitti oven auki niin, että koko naisen vartalo paljastui, oven aiheuttama ilmavirta sai hänen punaiset hiuksensa heilahtamaan kevyesti rinnuksien päällä. Vaikka tämä olikin nuori aikuinen, hohtivat hänen kasvonsa vieläkin kuin lapsella. Tämän huulilla karehti lapsekas ja leikkisä hymy, kun hän tarttui ulkopuolelle jäänyttä Severusta käsivarresta ja veti tämän sisälle.
Severus, joka itsekin oli nuori, vain muutama vuosi sitten juuri koulunsa taakse jättänyt, ei voinut mitään hymylle, joka nousi hänen kasvoilleen katselleessaan naista. Tämä työnsi oven kiinni ja ikään kuin tanssahdellen liikkui eteisessä hänen luokseen kietoen kätensä hitaasti hänen niskansa ympärille. Kevyesti varpustaen tuo punatukkainen olento toi huulensa aivan hänen huuliensa lähelle, hän tunsi niiden hymyn, ja painoi huulensa toisia vasten. Lämmin kosketus oli juuri sitä, mitä hän oli kaivannut. Se oli outoa. Se sai jotakin liikkumaan hänen sisällään, jotain, mitä hän ei ollut ikinä muulloin tuntenut. Vain naisen koskettaessa häntä näin hän ei muistanut laskelmoida seuraavia liikkeitään tai olla varautunut. Näin hän löysi hetken, jona millään ei ollut väliä, hän eli syleili maailmaa ja maailma häntä. Ei ollut ongelmia, ahdistusta tai pelkoa, oli vain tämä nainen, hänen pehmeä ihonsa ja lämpimät huulensa, joiden hymyillessä se tarttui jopa hänen kasvoilleen sellaisella aidolla tavalla, johon hän ei muuten uskonut kykenevänsä.
Severus antoi kämmentensä kietoutua naisen selän ympärille vetäen tätä omistavasti lähemmäs itseään. Kevyesti naurahtaen nainen hypähti ja kietoi jalkansa hänen selkänsä ympärille. Severuskin nauroi tukahduttaen sen naisen kaulaa vaste.
*
Silmäluomet värähtivät kerran, kunnes ruskeat silmät aukenivat huoneen aamuiseen hämärään. Ajatukset risteilivät päässä ensin verkkaisesti kooten palasia toisiinsa, kunnes niiden muodostama kuva oli niin selkeä, että se sai hänen kätensä hienoisesti tärisemään. Oliko se totta? Severus makasi hetken paikoillaan, kunnes kierähti kyljelleen nähdäkseen vieressään makaavan naisen. Viileät lakanat tuntuivat ihanan silkkisiltä hänen alastonta kehoaan vasten.
"Lily…" Severus kuiskasi, ja vaikka miehen ääni oli tuskin kuiskausta kuuluvampi, nainen liikahti punaiset hiukset valahtaen olkapäältä tyynylle. Severus hymyili. Hän kohotti kätensä naisen olkapäälle ja kuljetti kämmentään sametin pehmeällä iholla käsivartta pitkin alas ja risti heidän sormensa toisiinsa. Lilyksi kutsutun naisen uneliaille kasvoille levisi hymy, ja Severus kohtasi tämän vihreät silmät.
"Huomenta…"
Severus tuskin kuuli Lilyn sanoja, mutta luki rakkaansa kevyesti liikkuvilta huulilta, mitä tämä oli sanonut, ja vastasi kepeällä suudelmalla. Miehen yön jäljiltä karheat huulet tanssivat toisia vasten, sormet irtautuivat toisista ja nousivat Lilyn kyljelle. Tämän iho värähteli hänen kosketuksensa alla. Nainen ynähti hiljaa huulien karatessa toisiltaan ja kierähti selälleen. Severus jäi katselemaan, kuinka hänen rakkaansa haukotteli kämmeneensä.
"Oletko menossa jonnekin?"
Severus nyökkäsi ajatuksissaan ja havahtui vasta huomattuaan Lilyn kysyvän katseen:
"Kai pitäisi häipyä ennen kuin James tulee."
"Onko kello jo niin paljon?" nainen kysyi hetken hiljaisuuden jälkeen ja vei kätensä Severuksen rinnalle, jolloin mies laski kämmenensä sen päälle.
"Ei, mutta parempi olla ajoissa."
"Ei yhtään sinun tapaistasi", nainen hymähti sulkien silmänsä.
"Ai mikä muka?" kuului murahdus, ja Severuksen pitkähköt hiukset kutittivat viimeisen kerran Lilyn poskea lyhyen suudelman aikana, kunnes hän nousi.
"Nähdään taas", Severus mutisi vielä ennen kuin sulki makuuhuoneen oven perässään ja sytytti valot käytävälle. Hän hieraisi otsaansa selvittääkseen päätään ja astui sisälle seuraavasta ovesta, joka vei kylpyhuoneeseen. Mies laski vaatteensa pöytätasolle ja veti suihkuverhon syrjään. Hän antoi pikaisen suihkun huuhtoa suurimman uneliaisuuden silmistään ja lämpimän vesihöyryn vallata tilan.
Severus tassutteli viileät lattiakaakelit vasten märkiä varpaitaan lavuaarin luokse ja nosti katseensa peiliin. Peiliin, jossa hän kohtasi vaisusti hymyilevän kuvajaisensa. Hymy muuttui äkkiä levollisesta laskelmoivaan toisen suunpielen kohotessa ylemmäs. Sen verran hänessä sentään kyti kostonhalua, että hän ei voinut olla kuvittelematta Jamesin ilmettä, jos hän näkisi hänet nyt kodissaan. Alastomana käyskentelemässä hänen suihkussaan tai mikä vielä parempaa, Lilyn kanssa, mutta hän ei voisi tehdä sitä. Lily oli se tekijä, joka merkkasi koko yhtälössä liikaa.
"Sev… Kaikki hyvin?"
"On."
"Oletko vielä kauan?"
"Tulen ihan kohta."
Severus kuivasi itsensä nopeasti pyyheliinaan ja puki päälleen. Hän hymyili pienesti Lilylle, joka nojasi odottavasti seinään käytävän toisella puolella. Liian houkuttelevasti. Tämä oli vetänyt ylleen lyhyen mustan yöpaidan ja sukinut vähän hiuksiaan. Kun hän oli jo päässyt koskettelemaan tätä, ei ollut mitään, mikä olisi estänyt häntä nytkään nojautumasta seinään ja painamasta huuliaan huulille.
Eteisessä ovi kolahti auki, ja kuului kuinka jotain laskettiin maahan. Severus irrottautui hätkähtäen Lilyn otteesta, ja silloin hänen silmissään välähti hetkeksi kauhu. Ajatuksista tekoihin siirtyminen oli melko suuri asia, mutta jo parissa sekunnissa hän ehti päättää, että hän kestäisi sen. Hän pystyisi kohtaamaan Jamesin.
"Kulta?! Oletko hereillä?" Jamesin ääni kantautui eteisestä, ja Severus näki, kuinka Lilyn kasvot kalpenivat silmissä. Silloin hän ymmärsi jotakin, tämä ei todellisuudessa koskaan tulisi kertomaan Jamesille. Asian tiedostaminen sai Severuksen hetkeksi jähmettymään paikoilleen, se oli kuin kylmä kivi hänen vatsanpohjassaan.
"Takaovi", Lily kuiskasi ja veti hänet perässään toisaalle, kauemmas Jamesista. Severus seurasi häntä epäluuloisesti ja hidastellen, mutta seurasi kuitenkin. Se tuntui pettymyksenä. Mitä hän oli odottanut? Että Lily yhtäkkiä olisi muuttanut mielensä? Päättänyt jättää Jamesin ja karata hänen mukaansa? Tuskinpa. Tai ehkä hän oli salaa toivonut niin, että se miten hän itse oli rakastumassa Lilyyn merkitsisi jollain tavalla saman tapahtuvan myös Lilyllä häntä kohtaan? Hän myönsi olevansa naiivi kuvitellessaan niin. Hetken Lily sai hänen silmissään petolliseen käärmeen hahmon, ja vielä pienemmän hetken hän ehti tuntea syvää halveksuntaa tuota naista kohtaan, mutta se katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän kykeni ainoastaan ruoskimaan itseään ajatuksesta, hänen rakkautensa oli liian syvää tuota naista kohtaan tuomitakseen edes julminta tekoa, jos se vain tapahtui hänen kätensä kautta. Mutta se merkitsi loppua. Hän ymmärsi sen. Hän ei tiennyt ymmärsikö Lily sen. Ja jos ei ymmärtänyt, jos tämä pyytäisi, hän varmasti tulisi tämän luo. Tarvitsi vain pyytää. Mutta muussa tapauksessa hän pysyisi poissa. Hän ei ehdoin tahdoin repinyt itseensä lisää haavoja. Kyllä hän osasi nähdä, milloin oli toivotonta jatkaa.
Lilyn kosketus irtosi Severuksen iholta. Hän tunsi sen poltteen vielä hetken sen kadottua. Se jäi haamunlailla asumaan hänen iholleen. Lilyn kasvoilla kävi pikainen, hieman väkinäinen hymy, johon Severus vastasi, vaikkakin katkeruudella. Ja kun ovi heidän välistään sulkeutui, kääntyi Severus eikä palannut.
~*~
Se oli viimeinen kerta, kun hän oli koskenut Lilyyn. Se oli ehkä jopa viimeisiä kertoja, joita hän näki tuon naisen. Täynnä katkeruutta ja viimeinen. Hän oli kyllä saanut kirjeitä, mutta niissä ei koskaan ehdotettu tapaamista, ehkä tämä toivoi sitä, mutta ei koskaan sanonut suoraan, eikä Severus lähtenyt kutsumatta. Viimeisessä kirjeessään Lily kertoi synnyttäneensä pojan - Severus käänsi katseensa vastavalittujen rohkelikkojen pöytään - joka istui nyt hänen oppilaanaan.
// Ancka muokkasi ikärajan otsikkoon.