Title: Minun poikani
Author: Haltiamieli (minä)
Beta: Ei ole (haussa on tietysti)
Rating: K11
Genre: Hieman horror, angst, suspensekin hieman.
Warnings: Väkivaltaa, kuolemia.
Disclaimer: Maailma Rowlingin ja hahmot, muuten ihan minun keksimääni. En saa tästä rahaa tai muutakaan korvausta, paitsi hyvän mielen ja kirjoittamisen ilon.
Summary: ”Minä jään”, Valedro sanoi. ”Lapsen vuoksi.”
A/N: Tämä on ensimmäinen ”Voldemort” –aiheinen ficcini, ja inspis tähän iski joskus myöhään illalla. Rupesin vain jostain spontaanista syystä pohtimaan, että entä jos Valedro ei olisikaan hylännyt Meropea? Olisiko ”Voldemortia” silloin syntynytkään? Millainen perhe-elo heillä ylipäätänsä olisi ollut? Eli, tämä sisältää siis hieman pohdintaa, sen verran kuin minun rajoissani on sitä kirjoittaa ja mitä sain tähän tehtyä, ja luonnollisestikin surullisen lopun.
Minun poikani
”Nyt se loppuu”, Merope mutisi pienessä keittiössä. Samaan aikaan viereisessä olohuoneessa nojatuolissa istuva Tom Valedro tuntui havahtuvan kuin unesta. Hän katsoi ympärilleen ja asteli sitten keittiöön ihmeissään. Hän jähmettyi oven suuhun nähdessään Meropen.
”Tom...”, Merope aloitti, mutta Valedron katse pysäytti hänet.
”Mitä tämä on? Missä minä olen? Miksi sinä olet täällä?” Valedro paukautti ihmeissään, ja hieman jopa vihaisena.
”Voin selittää sen kyllä”, Merope sanoi hänen silmiensä kostuessa.
”Selitä sitten, nopeasti, sillä minä lähden”, Valedro sanoi.
”Ei! Älä!”, Merope kiljaisi hätkähdyttäen Valedron ensimmäisillä kyynelillään.
”Tom, me – me – me olemme kihloissa ja – ja, voi Tom minä rakastan sinua oikeasti, mutta – mutta minä olen myös raskaana. Sinulle”, Merope nikotteli ja pyyhki silmäkulmiaan.
”Me...siis mitä? Kihloissa? Mekö? Ja sinä olet raskaana?” Valedro sopersi. Merope nyökkäsi yrittäessään estää kyyneltensä valumisen.
”Mutta...”, Valedro aloitti, mutta keskeytti. Tämä nainen oli raskaana. Hänelle. Millä kepulikonstein ikinäkään tämä Kolkon nainen olikaan hänet houkutellut tähän tilanteeseen, ei hän voinut hylätä tätä. Ei voinut hylätä lastaan...
”Hyvä on”, Valedro mutisi. Merope nosti päätään ihmeissään.
”Minä jään”, Valedro sanoi. ”Lapsen vuoksi.”
Katselen eteisen komeron kautta kuinka isä lyö äitiä. Niin hän tekee aina. Käperryn komeron nurkkaan ja seuraan ovenraosta iskuja. Miksi isän täytyi jäädä silloin? Eikö minulla ja äidillä olisi ollut paljon parempi keskenämme? Pärjäisimme varmasti kahdestaan, taikavoimillamme, mutta nyt emme voi niitä käyttää koska isäni on jästi. Ilman aavistustakaan että minä ja äiti olemme jotain erityistä. Erilaista. Sellaista mitä isä ei voisi kuvitellakaan. Suljen silmäni kun lyönnit loppuvat ja kuuntelen kuinka isä paiskaa oven kiinni. Hän menee johonkin kantakapakkaansa, ja tänä aikana äiti opettaa minua. Ovi narahtaa auki ja kyynelsilmäinen äitini kompuroi viereeni komeron nurkkaan.
”Minkä annamme sille nimeksi?” Valedro kysyi Meropelta, joka makasi vuoteella uupuneena. Vastasyntynyt poika makaa Valedron käsivarsilla ja hän on ihmeissään, miten poika voikaan muistuttaa häntä. Ei lainkaan Kolkkojen piirteitä. Hän hymähtää ja katsoo Meropea.
”Merope, nimi. Minkä nimen annamme hänelle?” Valedro kysyi uudestaan.
”Tom”, Merope mutisi.
”Olen tässä”, Valedro hymähtää.
”Ei, vaan pojan nimeksi tulee Tom. Sinun mukaasi. Mutta toinen nimi olkoon minun isäni mukaan Lomen”, Merope mutisee ja hymyilee uupuneesti. Valedro kohauttaa kulmiaan ja katselee kirkassilmäistä poikaa.
”Vai että Tom Lomen. Tervetuloa maailmaan Tom Lomen Valedro”, Valedro hymähtää.
”Mitä sinä haluaisit tänään tietää Tom?” äiti kysyy hiljaa minulta. Nojaan hänen olkapäätään vasten varovasti.
”Kerro minulle niistä anteeksiantamattomista äiti”, pyydän. Tunnen äidin hätkähtävän.
”Miksi sinä niistä haluat tietää?” äiti ihmettelee.
”No kerran eno ja vaari joutuivat niiden vuoksi sinne vankilaan, niin haluan tietää mitä minun kannattaisi välttää käyttämästä”, mutisen. Oikeastaan minä janoan tietää lisää. Erityisesti niistä kirouksista. Äiti kertoi minulle jo pienenä miten päätyikään isän kanssa yhteen, vaikka isälle hän on kertonut toisen tarinan. Erityisesti olen aina kinnostunut tietämään enostani ja vaaristani, siitä kuinka he joutuivat velhovankilaan.
”Anteeksiantamattomia kirouksia on kolme erilaista. Niiden käytöstä joutuu suoraan Azkabaniin, siihen vankilaan johon myös eno ja vaari joutuivat. Ensimmäiseksi voin sanoa vaikkapa komennu –kirouksen. Sillä saa kirouksen kohteen täyteen valtaansa. Tämä joutuu tekemään mitä tahansa mitä loitsija käskee. Jotkut tosin pystyvät vastustamaan sitä, mutta siihen tarvitaan voimakasta tahtoa. Toinen on kidutu –kirous. Sillä voi tuottaa kohteelle niin suurta kipua, ettei tämä voi muuta kuin kiemurrella ja kiljua. Jos sitä tosin käyttää liian paljon, uhrista voi tulla mielipuoli. Kolmas, ja pahin, on taas avada kedavra. Tappokirous. Se tappaa jälkiä jättämättä kohteensa, kivuttomasti ja nopeasti”, äiti kertoo. Itsekseni mutisen jokaisen kirouksen ja painan ne mieleeni. Komennu. Kidutu. Avada kedavra. Kolme kirousta, joiden käytöstä joutuu Azkabaniin. Jostain syystä ne myös kiehtovat mieltäni. Jotenkin minusta tuntuu, kuin sisälläni jokin kohottaisi päätään aina kun mutisen jonkin niistä kirouksista. Aivan kuin sisälläni olisi käärme.
”Tom! Mitä sinä teet?” Merope kiljaisi nähdessään pienen, juuri kävelemään oppineen poikansa. Valedro oli lähtenyt johonkin, varmaankin juomaan tämän kuun palkkarahansa, joten Merope saattoi kutsua poikaansa nimeltä. Muuten tätä sai kutsua vain ”pojaksi”.
”Se tuli ja puhui minulle”, Tom sihisi. Merope halvaantui paikoilleen. Poika oli juuri puhunut kärmeskielellä, kielellä jota Merope ei ollut kuullut pitkään aikaan. Hän katsoi kuinka Tom sihisi edessään olevalle kyylle jotain.
”Miten sinä kärmeskieltä opit?” Merope sihisi takelellen. Oli monta vuotta siitä, kun hän viimeksi oli käyttänyt kärmeskieltä. Viimeksi isänsä, Lomen Kolkon, talossa.
”Mitä kieltä?” Tom kysyi.
”Kärmeskieltä. Sinä puhut tuolle kyylle kärmeskieltä”, Merope sihisi astellessaan poikansa vierelle. Tom katsoi äidistään kyyhyn ihmeissään, selvästi ihmeissään.
”Ymmärrät kun opit puhumaan ihmisten kieltä”, Merope sihahti nostaessaan Tomin syliinsä ja astellessaan sisälle.
Makoilen sängylläni ja katselen valkeaa seinää mietteissäni. Äiti on mennyt jo nukkumaan, isää ei ole vielä kuulunut. Piirtelen katseellani seinälle käärmettä, joka kiemurtelee metsän puiden joukossa. Ei, ei metsässä. Keskellä neulanteräviä kiviä käärme kiemurtelee, sihisten ja vaanien etäämpänä olevaa hiirtä.
Kolahdus.
Hätkähdän mietteistäni ja nousen istumaan. Kuulen raskaita askelia, jotka raahautuvat viereiseen huoneeseen. Huokaisen ja käännän katseeni pieneen ikkunaan. Tähdet loistavat kirkkaasti sen takana. Nousen äänettömästi ja hiivin ikkunan eteen. Alan seurailla tähtien muodostamia kuvioita ja kuiskailen niiden nimiä sitä mukaa kun tunnistan yhden.
”Iso karhu. Pikku karhu. Lohikäärme. Otava. Jousimies.”
Nimi kerrallaan tähdet tulevat kartotetuiksi mielessäni ja samalla ne saavat niille määrätyn paikkansa. Tähdillä on oma paikkansa, oma tehtävänsä. Toisin kuin minulla.
Huudahdus saa katseeni irtoamaan tähdistä ja niiden nimet valumaan mielestäni pois. Kuulen tömähdyksen ja korahduksen. Lasken pääni ja istahdan sängylleni. Yritän saada jotain muuta ajateltavaa viereisestä huoneesta alkaessa kuulua läimähdyksiä ja kiljahduksia. Käteni osuu vaistomaisesti yöpöydällä olevaan kirjaan ja avaan sen summamutikassa jostain kohtaa. En edes muista mikä kirja tämä on.
”Äiti! Äiti! Mikä tuo on?” yksitoistavuotias Tom huutaa olohuoneen ikkunasta. Merope laskee käsissään olleen lautasen takaisin tiskialtaaseen ja astuu olohuoneeseen juuri, kun valkoinen pöllö lennähtää avonaisesta ikkunasta sisään. Merope jähmettyy niille aloilleen ja katsoo, kuinka paksu kirjekuori tipahtaa Tomin eteen.
”Se on minulle äiti! Tom Valedro, Kuusistonkuja 45, Lontoo!” Tom kiljahti lukiessaan nimen kuoresta. Vihreällä musteella kirjoitetun nimen. Nieleskellen Merope istahtaa leveälle ikkunalaudalle poikansa viereen katsomaan, kuinka tämä tutkii ihmeissään kirjekuorta. Merope tietää toki mikä kirje se on. Kirje, jota hän oli aina pelännyt. Kirje, jonka vuoksi Valedrolle pitäisi kertoa lopulta koko totuus.
”Mitä tuo merkki tarkoittaa äiti?” Tom kysyy ja osoittaa kirjeen toisella puolella olevaa sinettiä. Siinä ovat hopeinen käärme vihreällä, kultainen leijona punaisella, musta mäyrä keltaisella ja pronssinen kotka sinisellä taustalla suuren T –kirjaimen ympärillä.
”Se tarkoittaa Tylypahkaa Tom”, Merope sanoo.
”Tylypahkaa? Mikä se on?” Tom kysyy ihmeissään. Merope ei ole koskaan kertonut hänelle Tylypahkasta.
”Se on taikakoulu, Tom. Koulu velhoille ja noidille, sellaisille kuten me”, Merope kertoo.
”Olitko sinäkin Tylypahkassa?”
”En. Vaari ei päästänyt minua, eikä enoa.”
Istumme päivällispöydässä. On elokuun viimeinen, ja huomenna minä lähden ensimmäistä kertaa Tylypahkaan. Isä ei tiedä vielä mitään. Äiti nimittäin tuskin on kertonut vielä siitä. Viistokujalla meidän onnistui käydä isän huomaamatta, hän nimittäin joutui lähtemään jollekin työmatkalle muutamaksi päiväksi, ja me saatoimme käydä rauhassa ostamassa minulle tarvikkeet Tylypahkaan.
Viistokuja oli ollut ihmeellinen paikka. Niin paljon ihmisiä Tom ei ollut koskaan nähnyt, sillä hän oli viettänyt suurimman osan elämästään kotonaan sisällä. Satoja ihmisiä kapealla kadulla ja monia kymmeniä liikkeitä. Toinen toistaan erilaisempia ja mielenkiintoisempia esineitä. Monenlaista puhetta, joiden käyttämät termit olivat tuttuja minulle vain äidin kertomuksista.
Kaikkein paras asia Viistokujalla käynnissä oli kuitenkin käynti Ollivander’sin liikkeessä. Hymähdän itsekseni muistaessani sen kuin eilisen päivän, vaikka siitä on jo kuukausi.
Kello kilahti hiljaa jossain piilossa, kun Tom ja Merope astelivat varovasti pieneen liikkeeseen. Sadat ja tuhannet pienen paketit täyttivät seinillä olevat hyllyt ja Tom paloi halusta päästä tutkimaan niitä. Pienen myyntitiskin takana istui harmaahiuksinen ja suurisilmäinen pieni, vanha mies.
”Hyvää päivää. Ah, Merope Kolkko, emme olekaan tavanneet pitkään aikaan. Ja kuka tämä nuori mies on?” Ollivander tervehti noustessaan tuolistaan ja kumartaessaan.
”Minun nimeni on Tom”, Tom sanoi varovasti. Ollivanderin katse pelotti häntä hieman, hän kätteli vain varovasti tätä.
”Tylypahkaan menossako? Arvasin sen. Merope, sinä voit istua siihen tuolille. Tulehan tännepäin Tom, niin aloitamme mittaamisella”, Ollivander hymyili ja ohjasi Tomin lähemmäs myyntitiskiä. Hän veti esille mittanauhan, jolla alkoi mitata ties monestako paikkaa Tomia.
”En tiedä mitä sinä jo tiedät Tom, mutta täällä Ollivander’sin liikkeessä ovat kerksumatta taikamaailman mielestä Britannian parhaat taikasauvat. Jokaisessa sauvassa on yksi kolmesta eri ydinaineesta, joita täällä siis ovat lohikäärmeen suonet, yksisarvisen häntäjouhet ja feeniksin pyrstösulat. Myös puuaineet ovat parhaimpia, ja niitäkin on mitä erilaisempia. Jokainen sauva on yksilöllinen, eikä samanlaista ole missään. Niin, ja nyt voitkin kokeilla tätä”, Ollivander puhui ja ojensi lopulta yhdessä paketissa olevaa sauvaa.
”Lohikäärmeen suonta ja vaahteraa. Yksitoista tuumaa ja varsin jäykkä”, Ollivander sanoi Tomin ottaessa sauvan. Mitään ei tapahtunut, joten mies nappasi sauvan ja ojensi toisenlaisen.
”Yksisarvisen häntäjouhi, pajua. Kymmenen tuumaa, suhteellisen notkea.”
Tom kokeili sitäkin sauvaa ja sen jälkeen vielä ainakin kymmentä, kunnes Ollivander lopulta ojensi erään sauvan.
”Feeniksin pyrstösulka, marjakuusta, kolmetoista tuumaa”, Ollivander sanoi. Tom tunsi kihelmöintiä kädessään ojentaessaan sitä kohti sauvaa, ja kun hän otti sauvan se tuntui lämpenevän hänen kädessään. Muutama vihreä kipinä sujahti sauvan kärjestä ja Ollivander nyökytteli tytyväisenä.
”Löytyihän se sopiva sauva lopulta sinulle. Jokainen sauva siis valitsee velhonsa, ja näemmä tämä sauva valitsi nyt sinut”, Ollivander myhäili ottaessaan sauvan ja kääriessään sen paketissa ruskeaan kääreeseen.
”Kymmenen kaljuunaa kiitos”, Ollivander sanoi ja Merope ojensi heidän viimeiset kolikkonsa. He olivat ostaneet kaiken muun käytettynä ja säästäneet eniten juuri sauvaan. Merope halusi juuri oikean sauvan pojalleen, ja sen tämä myös sai. Tyytyväisinä he palasivat Vuotavan noidankattilan kautta Lontoon kaduille.
”Isä, minulla on sinulle asiaa”, mutisen ruokailun päätteeksi minun ja isän istuessa olohuoneessa. Äiti tiskaa astioita keittiössä, joten saatan kertoa tapahtuneesta melko rauhassa.
”Niin poika?” isä, Valedro, murahtaa sanomalehtensä takaa. Nielaisen.
”Minulle tuli pari kuukautta sitten kirje. Se oli kutsu Tylypahkaan”, kerron. Ei reaktiota.
”Tylypahka on koulu velhoille ja noidille, sellaisille kuten minä”, sanon. Nyt isä laskee sanomalehden ja katsoo minua ihmeissään.
”Minä olen siis velho. Kuten äiti on noita”, jatkan. Isä pudottaa sanomalehtensä ja näen selvästi, kuinka hänen päässään raksuttaa.
”Huomenna minulla on siis lähtö sinne...”, jatkan, mutta samassa isäni pomppaa seisomaan ja läimäisee minua. Putoan tuoliltani ja kuulen kuinka äiti ryntää olohuoneeseen.
”Mikä sinä oikein olet?” Valedro karjuu Meropelle. Tämä katsoo järkyttyneenä lattialla makaavaa Tomia ja kääntää katseensa sitten Valedroon.
”Minä olen noita”, Merope sanoo puristaen esiin vetämäänsä sauvaa. Hän ei ole käyttänyt sitä moneen vuoteen, mutta nyt sille on tarvetta. Valedro katsoo ihmeissään sauvaa.
”Noita?” Valedro kysyy.
”Niin, noita. Sain sinut aikanaan rakastumaan minuun lemmenjuomalla”, Merope sanoo. Hän ei tiedä mistä oikein saa sen rohkeuden, mutta nyt ne kaikki hakkaamiset ja karjumiset täyttävät hänen päänsä ja saaden hänet seisomaan ylväänä Valedron edessä.
”Sinä helvetin ämmä!” Valedro karjahtaa ja syöksyy Meropen kimppuun. Merope ei ehdi reagoida ja hänen sauvansa putoaa liian etäälle. Valedro lyö Meropea ja ryntää sitten eteiseen.
”TOM!” Merope huutaa, muttei pysty kivultaan liikkumaan. Samassa hänen poikansa on hänen vierellään.
”Äiti!” Tom huutaa. Ovi paukahtaa ja Tom näkee Valedron syöksyvän kadulle ja katoavan etäämmäs.
”Äiti!” Tom huutaa nähdessään äitinsä katseen hämärtyneen.
”Tom...minun poikani”, Merope mutisee. Tom tuntee kyynelten valuvan poskillaan.
”Äiti...”
”Tom, me olemme – Luihuisen jälkeläisiä. Peverellien jälkeläisiä. Minulla – minulla oli medaljongi, mutta – mutta Valedro myi sen vuosia sitten... Tom, muista, olemme –”, Merope sulkee silmänsä kesken lauseen, eikä enää liiku.
”ÄITI!” Tom huutaa, vaikka tietää Meropen jo kuolleen.
”Valedro”, mustan kaavun kätköissä oleva mies mutisee. Tom Valedro katsoo kauhuissaan miestä, joka juuri äsken tappoi vihreällä valolla hänen vanhempansa.
”Kuka sinä olet?” Valedro kysyy kauhuissaan.
”Mikä sinun nimesi on?” synkkä poika kysyi istuessaan junaosastoon.
”Valedro. Tom Valedro”, Tom mutisi.
”Olen kuullut sinusta. Äiti kuoli sen jästin käsissä, eikö?” poika sanoi. Tom tyytyi nyökkäämään.
”Kuule, sinuna minä haluaisin kostaa sen”, poika sanoi.
”Kostaa?”
”Niin. Saastainen jästi tappoi sinun äitisi. Minä janoaisin kostoa.”
”En minä halua tappaa ketään.”
”Varmasti haluat. Sen näkee kasvoistasi.”
Poika hymyili, mutta kun Tom ei sanonut mitään hän lähti pois. Tom tuijotti ohi vilahtavia maisemia mietteissään. Kosto. Sitäkö hän haluaa?
”Etkö tiedä? Etkö vieläkään arvaa sitä?” mies kysyy pilkallisesti. Valedro tärisee edelleen mieleensä työnnetyistä kuvista. Ne olivat muistoja, joita hän ei halunnut omistaa.
”Mitä sinä haluat?” Valedro kysyy.
”Koston”, mies nauraa pilkallisesti. Nauru on kimakkaa, luonnotonta.
”Koston? En minä ole tehnyt mitään”, Valedro sanoo.
”Mielenkiintoista. Tämähän on helppo lajitella”, lajitteluhattu mutisi.
”Helppo?” Tom kysyi mielessään.
”Niin. Sinusta oikein palaa Luihuinen. Osaat kärmeskieltä, janoat kostoa, olet Luihuisen jälkeläinen. Kyllä, sinun tupasi on LUIHUINEN!”, lajitteluhattu huusi.
Tom asteli hurraavien luihuisten luokse mietteissään. Nyt hänen tiensä oli päätetty. Luihuisen tupa sen päätti.
”Valehtelet. Tapoit minun äitini, hylkäsit minut, teit elämästäni helvetin. Ja nyt saan kostoni Valedro”, mies nauraa. Nyt Valedro ymmärtää, kuka hänen edessään seisoo.
”Ei”, Valedro mutisee.
”Kyllä”, Tom Valedro Jr. nauraa laskiessaan huppunsa ja katsoessaan tummilla silmillään isäänsä.
”Miltä nyt tuntuu Valedro?” Tom kysyy. Valedro ei saa sanaakaan suustaan. Tom tuhahtaa ja osoittaa tummalla sauvallaan isäänsä.
”Kuole nyt”, Tom murahtaa. ”Avada kedavra.”
Valedro näkee vihreän valon ja ehtii mutista viimeisellä henkäyksellään kirouksen iskeytyessä häneen:
”Minun poikani.”
A/N: Kommenttia kenties jos saisin?
