// Alaotsikko: Harry/Draco K-13
Title: Suuruudenhulluus
Author: Minä itse.
Genre: Luulisin sen olevan drama.
Pairing: Harry tykkää Dracosta ja Draco tykkää Harrysta.
Rating: Ei alle 11-vuotiaille. // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Summary: Harry vierailee Malfoyn kartanolla.
Disclaimer: Hahmot omistaa Rowling, ja kirjoitin tämän saadakseni äidinkielestä numeron. Niin ja toki omaksikin ilokseni. Ja toki lukijoiden iloksi.
A/N: Kröhööm arvoisa Lukija, jos kerran vaivauduin postaamaan tämän tänne vuoksesi, viitsisitkö heittää kommentilla vuokseni? Jos törmäät kirjoitusvirheeseen, olisi kiva jos ilmoittaisit. Ei kun lukemaan >
*
Tuuli puhalsi kerta toisensa jälkeen hänen hiuksensa sikin sokin. Tämä ei haitannut, hänellä ei ollut tapana viettää aamua tutkaillen omaa kuvajaistaan hymynkare huulillaan samalla, kun laittoi hiuksiaan huolellisesti kamman ja geeliputkilon kanssa. Tällainen lentomatka hevoskotkan kanssa olikin, piti vain keskittyä ettei tipahtaisi kyydistä, ja jäisi maahan veriseksi lätäköksi. Toisaalta se kuulosti tavallaan houkuttelevalta vaihtoehdolta, kun Harry jälleen tajusi, mihin olikaan ryhtynyt.
”Sano minun sanoneen, olen hullu ja kohta kaiken lisäksi vainaa…” hän rupatteli hevoskotkan, jota myös Hiinokaksi kutsuttiin, kanssa hermostuksissaan. Se ei vastannut, vaan jatkoi pujottelemistaan pitkin ja poikin maaseutua, jossa siellä täällä, oikeastaan melko vieretysten, oli pieniä ja suurempia taloja. Tuolta jostain heidän oli löydettävä määränpäänsä. Heille oli kyllä luvattu, että kun he tulisivat tarpeeksi lähelle, toinen mies loihtisi taivaalle punaisen kipinäsuihkun, ettei Harry varmastikaan erehtyisi talosta.
Hiinokka inahti. Harry katsoi eteensä. Ei mitään. Ehkä sivulla oli jotain. Hevoskotka osoitti, kääntämällä päätään vasemmalle, kartanoa kaukana vasemmalla. Kaukaa ei erottanut kunnolla, mutta siellä välähteli kipinöitä kuin jästimaailmassa ilotulitteita uutena vuotena. Harry huokaisi hieman hermostuneesti ja oikoi lasejaan muka paremmin, nähdäkseen tarkemmin.
Lähemmäksi tultuaan hän ymmärsi, ettei olisi voinut olla väärässä. Kartano värityksineen oli niin tunnistettavan näköinen: Tummanharmaan kiviseinät sekä useampi kerros, joiden määrää Harry ei jaksanut vauhdissa laskea. Seinillä oli korkeita, mustapiellisiä ikkunoita, joista suuren osan eteen oli kiskottu paksut verhot.
Katto oli korkealla ja korkeimmalla kohdalla heilui tuuliviiri. Pihalla seisoi mies pukeutuneena mustaan kaapuun. Lyhyet, vaaleat hiukset eivät hulmunneet tuulessa, joten juuri kuten Harry oli toivonutkin, pihalla häntä vastaanottamasta oli perheen herroista se nuorempi, jonka takia Harry olikin tänne saapunut.
”Missä hevoskotkaparkki on?” hän kysyi hieman naurahtaen ja toinen osoitti muutaman kymmenen metrin päässä olevaa puusta kyhättyä aitaa. Harry jätti hevoskotkansa aitaukseen ja asteli rennon näköisesti takaisin kohti toista miestä, vaikka oli sillä hetkellä kaikkea muuta kuin rentoutunut ja rauhallinen.
”Tervetuloa”, toinen toivotti ja suuteli kevyesti Harryn kättä. Harryn teki mieli hieman hihittää, kuten ihastuneille teinitytöillä oli usein tapana, muttei viitsinyt, sillä toinen mies asteli ulos kartanostaan.
”Kas, Draco tulikin vastaanottamaan sinua. Minunkin puolesta, tervetuloa.” Mies selitteli ja siisti koko ajan pitkiä vaaleita hiuksiaan pois kasvoiltaan, ulkona kävi melkoisen kova tuuli, vaikka pieneltä se silti Harryn kasvoilla tuntui, kun vertasi äskeiseen liitelyyn hevoskotkan kanssa. Tuo mies palasi takaisin sisälle, jättäen toverukset keskenään pihalle.
”Mahtaisiko isäukkosi pahoittaa mielesi jos pussaisin sinua tässä ja nyt?” Harry kysyi hieman arasti, Malfoyn suvulla oli varmasti monia asioita joita ei saisi tehdä, jotta maine pysyisi yllä.
”Miten hän muka tänne näkisi, miksi hän vakoilisi meitä ikkunasta?” Draco tokaisi ärsyttävän rauhallisesti. ”Ihan vapaasti, jos se olisi mielestäsi mukavaa”, hän virnisti. Harry siirtyi lähemmäs Dracon vaaleita kasvoja, hyväili tämän poskea hetken aikaa, ennen kuin he painoivat huulensa yhteen ja suutelivat toisiaan hieman varovaisesti.
Kumpikaan ei jaksanut laskea sekunteja, tai ehkä minuutteja, kuinka kauan he jatkoivat nuoren lempensä osoittamista, mutta sen jälkeen hekin siirtyivät sisälle. Harry tunsi sisimmässään olon hieman kodittomaksi johtuen kai asunnon ylellisyydestä. Hän tiesi oitis, ettei kuuluisi tänne.
”Draco, opasta hänet huoneeseesi. Liittykää seuraamme illallisella kun Narcissa palaa,” talon isäntä selitti kolkolla äänellään ja ilman pienintäkään vastaväitettä Harry ja Draco kapusivat kierreportaita pitkin yläkertaan, josta he käytävää pitkin kävelivät Dracon huoneeseen.
Harry katseli uteliaana ympärilleen, hän ei ollut koskaan tullut pohtineeksi millainen huone miehenalulla mahtaisi olla. Näytti siltä, että myös Tylypahkan ulkopuolella vihreä väri miellytti hänen silmäänsä. Seinillä oli julisteita ja valokuvia. Toisin kuin ystävällään Ronilla, Dracon seinät eivät olleet täytenään huispausjulisteita ja –lippuja, vaan ison osan pinta-alasta vei suuri, melko yksityiskohtainen tähtikartta, jossa kimaltelevat tähdet hiljalleen liikkuivat. Se osa seinästä, joka ei ollut tapetoitu, joka oli itse asiassa aika iso osa, oli peitetty tummanharmaalla tapetilla, jossa oli hieman vaaleampia pystyraitoja. Huone oli suorastaan häiritsevän siisti. Missään ei näkynyt likaisia vaatteita lojumassa pitkin lattioita. Edes kirjoituspöytä ei ollut epämääräisten paperi- ja kirjakasojen alle hautautuneena.
Kyllä, huone kuvasti pienintäkin yksityiskohtaa myöten Dracoa.
”Miten kummassa sait isäsi suostumaan vierailuuni?” Harry hämmästeli antaessaan katseensa yhä kiertää huonetta. Maisema suuresta ikkunasta ulos oli vaikuttava, vain tiheää metsää ja pieni mökki keskellä sitä.
”Hän selitti aina, että sinun kanssa ystävystymisesi olikin kaikkea muuta kuin turhaa. Hän selitti siitä, miten vaikutusvaltasi saa minut näyttämään entistä hohdokkaammalta muiden silmissä, mikä on tosin kovin ristiriitaista: pysäytithän sentään Pimeyden Ruhtinaan. Tosin, sinähän tiedät isäni, maine ja kunnia kaiken edelle”, Draco selitti hieman naurahtaen. Harry nautti Dracon hymystä. Hän ei ollut oikeastaan koskaan ennen heidän ystävystymistään nähnyt toisen hymyilevän, mikä oli sääli, sillä nuorukaisella oli varsin komea ja hurmaava hymy. Turhankin usein Harry jäi vain katsomaan lumoutuneena, josta Draco usein närkästyi, kuten tälläkin kertaa.
”Tiedätkö, miten turhauttavaa tuo on. Toki tiedän, että minut on siunattu näillä Malfoyn suvun geeneillä, mutta voisit silti välillä ihailla vaikkapa kattoa. Tai lattiaa”, Draco sanoi varsin koppavalla, sarkasmia tihkuvalla äänellä ja alkoi tuijottaa Harrya silmät suurin piirtein pizzalautasen kokoisina, suu auki ja onnistuen juuri estää kuolavanaa kastelemasta suupieliään.
”Dramaattista”, Harry totesi ”Varo, etteivät narskut lennä suuhusi.”
”Narskut? Mikä ihmeen jästikeksintö se on?” Draco ihmetteli, mutta Harry sivuutti aiheen hienoisesti, tai oikeastaan se oli Draco, kuka vaihtoi puheenaihetta, kun huomasi hieman normaalia isokokoisemman hämähäkin liukuvan ohukaista seittiä pitkin alas.
”T-tuo ei ainakaan ole n-nar-narsku?” Hän kysyi lähes hätääntyneenä. Harry katsoi ystäväänsä tarkemmin. Kauhu paistoi tämän jäänharmaista silmistä, ja suu oli jäykistynyt vain kapeaksi viivaksi kasvojen alalaitaan. Hetken aikaa Harry joutui miettimään, mistä moinen reaktio mahtoi olla tuttu, mutta pian hänen mielensä täyttyi toisen vuoden Kielletyssä metsässä seikkailusta ystävänsä Ronin kanssa. Ajat, jolloin Ron oli vielä hyväksynyt Harryn, ennen tämän kaapista ulos tulemista, palautuivat kaikki kuin filminauha hänen päähänsä.
”Älä nyt haaveile, vaan auta minua!” Draco lähes kirkui täristen niin, että koko sänky, jossa Harry hänen vieressään istui, tutisi. Miten kummassa Lucius ei huomannut tätä melua?
”Tuota…” Harry takelteli sanoissaan, ja ilman pienintäkään omaperäisyyttä teoissaan hän kaappasi Dracon syliinsä ja tämä jatkoi edelleen hysteerisenä tärisemistä.
”TAPA SE!” Hän uikutti, vaikka hänen äänestään tuskin sai selvääkään. Jollain tavalla, kaikessa säälittävyydessään, Harry piti toisen käytöstä hellyttävänä.
”Lukkius luikkius”, Harry loitsi, ja pian hämähäkki putosi lattialle. Sen ympärille syttyi pieni sinisenvioletti liekki, jonka mukana hämähäkki paloi pois. Draco rauhoittui hiljalleen.
”Olinko kuulevinani täältä mel…?” Lucius Malfoy kummasteli, kunnes huomasi poikansa istuvan Harryn sylissä. Dracon posket vaihtoivat äkkiä väriä lähes valkeasta kirkuvan punaiseen. ”En ehkä tahdo tietää, mitä teillä täällä on meneillään, mutta siveetöntä tuo on, sanon minä. Draco, mitä kummaa mielessäsi oikein liikkuu? Tule tänne niin, ah...jutellaan hieman”, Lucius jatkoi moitteitaan, hänen kulmansa olivat kurtistuneet alaspäin ja yhtäkkiä otsassa oli monta monituista ryppyä, joihin kukaan ei ollut aikaisemmin tullut kiinnittäneeksi huomiota.
Draco nousi varovaisesti Harryn sylistä ja katsoi tätä silmiin huvittuneesti. Harry yritti pitää kasvonsa peruslukemilla, ja onnistuikin siinä miettiessään, jos hänet karkotettaisiin takaisin jästikotiinsa ”siveettömän” käytöksen vuoksi. Ovi pamahti kiinni.
”Mitä sinä oikein ajattelit? Alahan selittää!” Luciuksen ääni kuului oven läpi selvästi, viha, joka äänestä paistoi, sai Harryn ihon kananlihalle. Tämän jälkeen hän erotti vain yksittäisiä sanoja, kuten ”irstailija”, ”verenpetturi” ja ”kidutuskirous”. Enempää hän ei ehtinyt kuulemaan, kun salamanmuotoista arpea otsassa alkoi vihloa. Kipu oli kovempi kuin aikoihin, se sai Harryn vääntäytymään Dracon sängylle kaksinkerroin tuskasta.
”Arghhh!” Hän karjui, tukahdutti huutonsa sängyltä löytyneeseen pehmeään tyynyn, joka oli peitetty mustalla satiiniselle tyynynpäällisellä. Hän keskeytti huutonsa, kun ovi jälleen aukesi. Draco astui sisälle toinen poski edelleen hohtaen punaisena, ja hän piteli kädellä toista silmäänsä.
”Mitä ihmettä hän teki?” Harry manasi, ja koitti unohtaa viiltävän tuskansa, joka sai hänen koko ruumiinsa kouristelemaan silloin tällöin varsin hölmön näköisesti.
”Kunhan häpesi silmät päästään ’asiattoman käytökseni’ vuoksi”, hän selitteli, mutta Harry huomasi Dracon selittäneen vain puolet totuudesta. Hän ei silti viitsinyt alkaa tivaamaan enempää, sillä tuntui kuin koska tahansa hän olisi voinut vain räjähtää palasiksi.
”Hei, mikä sinulle tuli?” Draco huomasi, että Harry putosi sängyltä alas lattialle ja vaikeroi tuskasta.
”Ei mikään”, hän kuitenkin vastasi hetken kuluttua, kun pahin kipu oli kaikonnut. Draco katsoi häntä epäuskoisena. Draco kuitenkin tajusi itsekin hieman vähätelleen totuutta kertoessaan Harrylle, joten hän piti suunsa vain kiinni.
*
”Lucius puhui jotain illallisesta ja Narcissan odottamisesta, onko teille tulossa vieraita?” Harry kysyi tovin kuluttua Dracolta, kun oli onnistunut unohtamaan arven tuottaman kivun. Harry muisti Malfoyn suvun olleen aina Voldemortin puolella, joten jo pelkkä tieto siitä saattoi riittää arven särkyyn.
”Toki, täällä käy yhtenään vieraita, mikä on melkoisen rasittavaa. Yleensä joudun vain olemaan täällä huoneessani tai esittämään hyväkäytöksistä poikaa toisten silmissä”, Draco selitti ja Harry samaistui tähän oitis, tuo oli juuri kuten hänenkin tuli aina toimia vieraiden kyläillessä.
”Onko sinulla yleensä edes tietoa keitä ne vieraat ovat?” Harry jatkoi uteluaan. Hän tahtoi tietää, mikäli hänen kipunsa olisi johtunut vain vastapuolen velhojen ja noitien läsnäolosta.
”Ei oikeastaan, jotain vanhempieni niin kutsuttuja ystäviä, taikaministeriön ihmisiä ja kuolonsyöjiä, luulisin”, Draco empi. Enempää hänelle ei jäänytkään aikaa pohtia, sillä molempien korvat täytti alakerrasta kuuluva karjaisu. Sanoista ei ottanut selvää, mutta syvää pettymystä se kuvasti. Juuri, kun Harry oli avaamassa suutaan lausuakseen muutama huudosta syntynyttä aatettaan, ovi aukesi jälleen ja jo toistamiseen oven takana oli Lucius.
”Mitä tällä kertaa?” Draco jupisi hivenen närkästyneesti, mutta Luciuksen murhaava katse sai toisen vaikenemaan oitis.
”Meille tulee kohta vieraita, joten parempi olla harrastamatta enempää tuota vastenmielistä touhua ymmärrätte, mitä tarkoitan”, hän vastasi takaisin hyvinkin kolkosti ja näki Harryn katsahtavan Dracoon. ”Ja teillä on ilmeisesti taas jotakin telepaattista viestintää? Tehdäänpä näin. Herra Potter, tule perässäni”, Lucius komensi ja viivyttelemättä sekä kerjäämättä enempää epämiellyttäviä seuraamuksia, Harry lähti kävelemään Luciuksen perässä alakertaan. Draco jäi ovelle katsomaan pienoinen järkytyksen ja pelon sekainen tunne sisimmässään.
Harry ei osannut ajatella, mitä tässä oli tekeillä, mutta jälleen hänen arvessaan oli se sama vihlova tunne. Hän yritti kuitenkin parhaansa mukaan hillitä itseään, ettei olisi jälleen kaatunut maahan. Hän ei myöskään uskaltanut kysyä, minne häntä oltiin viemässä. Huoneet ympärillä vaihtuivat, ensin hieman syrjäinen yläkerran käytävä, portaat johtivat alas ylelliseen ala-aulaan, joka toimi eteisen lisäksi myös olohuoneena. Takassa loimusi tuli, joka kevensi muutoin tilan synkeää tunnelmaa. Sieltä he siirtyivät hieman varjoisampaan tilaan, josta laskeutuivat massiiviset kierreportaat alas. Seinät eivät enää olleet päällystettynä koristeellisilla tapeteilla, vaan nähtävillä oli vain rujoa kiviseinämää. Ensimmäinen ajatus, joka Harrylle tuli tästä mieleen, oli Tylypahkassa tyrmät, jossa muun muassa Luihuisen oleskeluhuone ja liemien luokka olivat.
Lucius kaivoi pitkän mustan takkinsa taskusta suurehkon avaimen, joka oli jo ruosteen peittämä. Hän avasi matalan puuoven ja tönäisi Harryn edeltä sisälle. Lucius tuli itse perässä ja asteli lähemmäs Harrya määrätietoisilla askeleilla. Luonnollisen reaktion seurauksena Harry asteli taaksepäin, kunnes kivinen seinä tuli vastaan.
”Tiedätkös, et taida päästä karkuun”, Lucius naurahti julmasti ja kaivoi taikasauvansa esiin. Harry tajusi kauhukseen unohtaneensa sauvansa Dracon huoneeseen. Hän yritti huutaa, mutta ennen kuin sai sanaakaan suustaan, Lucius oli kääntänyt sauvansa Harryyn.
”Vaietus”, hän lausui ja Harry ei voinut enää äännähtääkään. Sen seurauksena hän alkoi riuhtomaan ja potkimaan ja hakkaamaan seiniä.
”Senkin keskenkasvuinen ipana, koetahan käyttäytyä”, Lucius kehotti jäätävästi ja jollain salaperäisellä tavalla Harryn oli pakko totella häntä. ”Pidetään nyt huoli, että myöskin pysyt täällä. Tainnutu”, Lucius loitsi ja Harry kaatui maahan tajuttomana. Tämän jälkeen Lucius lähti pois omahyväinen virne kasvoillaan, ja lukitsi oven jättäen Harryn yksinään.
Toisaalla Draco istuskeli huoneessaan ja pohti missä kummassa Harry viipyi. Hän oli ollut Luciuksen nuhdeltavana jo ainakin tunnin. Ja mihin kummaan Lucius oli kadonnut? Hänenhän piti kai vaihtaa vain muutama valittua sanaa oven takana? Ei, he menivät kyllä portaita pitkin alas, mutta mitä he siellä? Oliko Luciuksella niinkin paljon moitittavaa? Ei, se ei mitenkään käynyt päinsä. Draco oli vähällä aloittaa keskustelun ääneen itsensä kanssa, mutta tajusi, ettei hän sentään täysin pöpi vielä ollut. Hän nousi ylös kirjoituspöytänsä tuolilta, jossa oli jo hyvän tovin istunut piirtäen kuvaa Harrysta ja siitä, millaiseksi oli hänet kuvitellut ilman paitaa. Draco suuntasi ulos huoneestaan ja liukui alas portaiden kaidetta. Hän ei nähnyt alakerran oleskelutilassa Harrya. Kumma, Draco oli olettanut Luciuksen tuovan hänet sinne. Hetken tutkimusretken jälkeen paljastui, että myöskään keittiöstä, makuuhuoneista tai pesutiloista Harrya ei löytynyt. Draco alkoi olla huolissaan. Hän oli juuri lähdössä etsimään toista poikaa pihalta, kun ovikello soi muutaman kerran ja Lucius kiirehti ovelle pitkät vaaleat hiukset arvokkaasti hulmuten. Hän ei alkanut kurkistelemaan ovisilmästä, vaan päästi toiset suoraan sisälle. Muutama pitkään mustaan kaapuun pukeutunutta ihmistä asteli sisälle, ainakin Draco oletti ne ihmisiksi. Heidän mukanaan oli muitakin olentoja. Ankeuttajia, niistä ei voinut erehtyä. Ne saivat jopa Dracon tuntemaan olonsa kammottavaksi. Hän päätti pyrkiä äkkiä karkuun niiden lähettyviltä. Hän koitti parhaansa mukaan miettiä edelleen Harryn sijaintia ja hortoili epämääräisesti ympäri alakertaa, kunnes Lucius jo hetken kuluttua huomasi hänet.
”Draco, mitä ihmettä etsit? Etkö näe, että meillä on vieraita, sinun pitäisi pysytellä muualla kun puhumme aikuisten juttuja”, hän lausahti ikään kuin ohimennen, välttäen kuitenkin etteivät vierailijat kuulisi. Toisinaan kunnian säilyttäminen muiden silmissä tuntui nousevan suorastaan liian tärkeäksi, lähes kaikki Luciuksen tuntevat ovat jossain vaiheessa joutuneet toteamaan.
”Sekoitin luudanvarttani varten puhdistusliuoksen enkä muista, minne sen jätin viilenemään”, Draco selitteli ja koetti parhaansa mukaan näyttää puhuvansa totta. Hän oli aina ollut hyvä keksimään tekosyitä. Tätä taitoa hän oli jo Tylypahkassa joutunut opettelemaan välttääkseen kamalat kasat jälki-istuntoja, joita hänelle olisi vuoden mittaan muuten useita kertoja rapsahtanut.
”No mene muualle etsimään!” Lucius komensi ja kun hän kääntyi katsomaan vieraitaan, hän yritti parhaansa mukaan kääntää suupielensä ylöspäin ajattelemalla mielessään iloisia asioita, joita Draco ei tahtonut edes kuvitella.
*
Harry heräsi vihlovaan kipuun. Hän olisi huutanut, jos vain olisi pystynyt. Hän kieri ja möyri likaisella kivilattialla kuin kastemato sähköiskun saaneena, mutta se ei tuntunut auttavan. Hetkittäin hänen silmissään kaikki välähti vain mustana epämuodostuneena läiskänä, välillä häneltä taas meni värinäkö kokonaan, ja toisinaan taas ajatukset katkesivat kesken kaiken ajatukseen ”Vielä ei ole liian myöhäistä.”, vaikkei hän tiennyt mistä moinen ajatus pälkähti hänen mieleensä. Hän yritti parhaansa mukaan saada tolkkua siitä missä lojui, mutta turhaan. Jonkinlainen pyöreä tila se oli, ehkä torni? Katossa oli muutamakin hämähäkin seitti. Tästä päätellen tila oli jonkinlainen hylätty varasto. Hänen mielessään oli muistikuvia muun muassa lentomatkasta hevoskotkan kanssa, hämähäkistä Dracon huoneessa, tämän jälkeen Dracosta hänen sylissään ja Lucius Malfoyn vihaisista silmistä. Viimeisin näistä sai Harryn ajatuselimet raksuttamaan. Hänen mieleensä tulvi enemmän muistikuvia. Muutama häneen kohdistunutta loitsua ja väliaikainen tajuttomuus. Tästä päätellen, hän taisi oleilla jossain päin Malfoyn kartanoa. Harry yritti jälleen huutaa, muttei saanut edelleenkään aikaan inahdustakaan. Vaikka hän yritti ryömiä oven luo, onnistuen ainakin siinä loppujen lopuksi, hakkasi päätään ovea vasten, kukaan ei vieläkään kuullut. Hänet oli unohdettu. Niin hän uskoi, ennen kuin vaipui jälleen epämääräisten, järkyttävien muistikuvien valtaan.
*
Draco oli vasta äsken kuullut melua. Mikä se oli ollut? Hän ei ollut varma, eikä hänellä ollut tarkemmin mietittynä edes aikaa arvailla ja pohtia. Hän laskeutui alemmas, nojasi metalliseen kaiteeseen, hän oli jo monet kerrat lentänyt jyrkät portaat alas, ja saanut päähänsä komean rivin kuhmuja, hän ei tällä kertaa halunnut kokea samaa. Portaiden alapäässä hän pysähtyi kuuntelemaan ympäristönsä ääniä. Kaikkialla tuntui olevan täysin hiljaista, kunnes kuuli pienen napsahduksen vasemmalta puoleltaan. Hän ei jäänyt pohtimaan, mikä olisi oikea tapa toimia, vaan ryntäsi pitkin vasenta käytävää etsien ovea. Käytävän päässä oli matala ovi, joka näytti varsin lahonneelta. Draco kosketti messinkistä ovenkahvaa, joka oli jonkin tuntemattoman mönjän peitossa, hän uskoi sen olevan jonkin sortin kosteuden aiheuttaman homeen ja pölyn sekoitusta. Kahva oli jumittunut. Hän potkaisi ovea muutaman kerran, muttei kuullut kuin pienen kohahduksen oven takaa. Draco kaivoi sauvan collegepaitansa taskusta. ”Alohomora.”, tarkkaan valittu sana sai oven suorastaan rävähtämään auki. Draco katsoi sisälle, ja hieraisi silmiään muutaman kerran, kunnes totesi näkevänsä oikein. Hän uskoi, ettei ollut hallusinaatioloitsun alaisena.
Harry säpsähti. Hän kuuli rymähdyksen. Sitten hiljaisen kirkaisun. Pian pari kylmiä käsiä oli kietoutuneena hänen ympärilleen. Harry ei ollut enää täysin tajuton, mutta ei edelleenkään pystynyt puhumaan, eikä juuri liikehtimäänkään, hän oli uupunut ja tämän vuoksi liikuntakyvytön. Hän tunsi tutun tuoksun leijuvan ympärillään. Kirsikan houkutteleva, hieman kitkerä tuoksu. Se ei voinut olla kukaan muu kuin…
”Harry, herää! Draco tässä. Sano jotain, anna edes joku merkki että olet tajuissasi”, tämä Dracoksi tunnistettu henkilö hätäili ja puristi kätensä entistä tiukemmin lähes tajuttoman Harryn ympärille, joka oli kuin jokin vetelä räsynukke. Harry keräsi viimeisetkin voimansa , nyökkäsi päätään ja Draco huokasi helpotuksesta.
”Herpaannu”, hän loihti käsi epävarmasti, kauhun vuoksi täristen. Aika tuntui kuin pysähtyneen. Hetken kuluttua kuului yskäisy. Toinen. Siitä seurasi kokonainen yskäkohtaus, jonka loppu ei tuntunut vielä vähään aikaan koittavan.
”Olet elossa!” Draco huudahti onnessaan ja auttoi Harryn istumaan seinän viereen. Yskiminen alkoi vähentyä pikkuhiljaa. Harry keskittyi lähinnä hengittämiseen ja yskähdysten pidättelemiseen, mutta Draco ei ollut siitä moksiskaan. Kaikki tuo onnesta sekoaminen oli kuitenkin kaikkea muuta kuin turvallista ja kannattavaa.
”Jonkinlainen supersankarileikki täällä menossa?” Lucius kysyi sarkastisesti ja kaivoi jälleen taikasauvansa esille. Draco suojasi Harrya asettumalla parhaansa mukaan tämän eteen.
”Jonkinlainen kuolonsyöjäsopimus itselläsi niin kutsuttujen kavereidesi kesken? Äläpä ala syyttelemään”, Draco puolusteli takaisin ja nosti hänkin taikasauvansa maasta Harryn vierestä. Hetken aikaa isä ja poika vain tyytyivät mulkoilemaan toisiaan vihan valtaamina. Kumpikaan ei voinut olla varma, mitä toisen mielessä liikkui. Ainoa ajatus, mikä heidän molempien päänsä täytti, sisälsi tiedon siitä, että itse oli se joka oli toiminut oikein.
”Karkotaseet!” Molemmat loitsivat juuri samanaikaisesti, loitsut kumosivat toinen toisensa. Seurasi jälleen uusi tuokio, jolloin vaaleaveriköt kilvan yrittivät tappaa toisiaan pelkällä katseellaan. Tällä menolla kilpailu jatkuisi ikuisuuksiin, Harry pohdiskeli täysin ulkopuolisena ja sai viimein avattua silmänsä. Hän koetti pysyä mahdollisimman huomaamattomana oman etunsa puolesta.
“Sektumsempra”, Lucius lausui, ja huitaisi sauvallaan. Draco karjaisi, ja hänen käsivarteensa ilmestyi melkoisen syvä viiltohaava. Hän yritti parhaansa mukaan olla tuntematta kipua ja piti ajatuksensa seuraavassa kirouksessa. Hänen päässään oleva lista osaamistaan loitsuista ei ollut kovinkaan laaja, mutta nopeasti hän löysi tarpeeseensa sopivan.
”Halkinaurus”, Draco loihti ja Lucius lensi taaksepäin, pudoten kontalleen maahan ja tämän jälkeen alkoi nauraa hervottomasti. Draco nauroi isälleen, joka hekotti kuin viimeistä päivää lattialla vedet silmissään, Harry koetti pitää naamansa peruslukemilla, muttei voinut estää pientä hymyä ilmestymästä hänen kasvoilleen.
”Et osaisi mitään kahlitsemisloitsua tai vastaavaa?” Draco kysyi hiljaa Harrylta, joka katsoi Dracoa hieman huvittuneena.
”Tiedätkö, sinulla on hieman huono ajoitus?” Harry huomautti, eikä voinut estää punaa leviämästä poskilleen.
”EI! Anteeksi Harry, tämä ei nyt liity sinuun mitenkään, vaan vanhaan kunnon isäukkooni”, Draco selitti ja Harryn kasvot punehtuivat entisestään. Harryn kasvot alkoivat tässä kohtaa oikeastaan muistuttaa tomaattia, jolla oli silmälasit ja peruukki.
”Anteeksi.” Harry naurahti nolostuneena ”Oikeastaan tiedän yhden.”
Hän otti sauvan Dracon kädestä, ja lausui sanat vain liikuttaen huuliaan, ”Vangitsous.”
”Kiitos”, Draco vastasi ja katsoi, kun hänen edelleen naurava isänsä ympärille kietoutui muutama paksu hamppuköysi, rajoittaen varsin rajusti hänen liikkumistaan. Harry ja Draco yhdessä katselivat hetken aikaa Luciuksen epämääräistä sätkintää maassa.
”Haluaisitko kunnian tainnuttaa hänet?” Harry kysyi Dracolta hymyillen ja Dracon nyökättyään Harry ojensi sauvan kädestään hänelle. Draco tainnutti isänsä ilman omatunnon tuskia.
”Meidän pitäisi kai päästä pois täältä”, Draco totesi hetken kuluttua, ja auttoi Harryn ylös kovalta kivilattialta. Oli kummallista, miten asiat tuntuivat tähän asti sujuneen niin hyvin,ja sitten kaikki tökkäsikin, kun tuli poislähtemisen aika.
”Mutta miten? Jos kuolonsyöjät huomaa, joudun Voldemortin murhaamaksi”, Harry täsmensi tilannetta, mutta aivan turhaan. Dracokin oli jo ymmärtänyt tilanteen todellisen laidan. Ja mikä parempaa, hän oli jo hetken aikaa varma keksineensä loistavan ratkaisun.
”Tulejo vaatekaappi”, Draco lausui ja lähes sauvanheilautuksesta, he molemmat näkivät vaatekaapin tallustavan huoneeseen lyhyillä jaloillaan.
”Draco, mitä sinä…” Harry oli aikeissa kysyä, mutta Draco painoi siron sormensa toisen huulille. Sitten hän asteli korkean, mustaksi maalatun kaapin luokse ja avasi sen ovet. Hetken aikaa Draco etsiskeli, kunnes löysi etsimänsä. Jotain vihreä- ja harmaakuvioista se oli, Harry erotti mustankin värin tuosta vaatekappaleesta. Draco kohotti löytönsä Harryn näytille.
”Ei, et voi olla tosissasi?” Harry kysyi ensin järkyttyneenä ja hajosi sitten totaaliseen nauruun. Kuitenkin, kun huomasi Dracon edelleen olevan vakavissaan, Harrynkin hekotus loppui lyhyeen. ”Siis olit tosissasi?” Draco heitti vaatekappaleen Harrylle. Hän pyöritteli sitä käsissään, kunnes tajusi, että hän näki aivan oikein.
”Hame?” hän kysyi vähintäänkin yllättyneenä. ”Mitä kummaa sinulla on hame vaatekaapissa?”
”Tiedätkös, oletko kuullut sellaisesta skottilaisesta kansallispuvun osasta kuin kiltti?” Draco kysyi huvittuneena, mutta Harry huomasi Dracon olevan hieman nolostunut. Poika oli kyllä hyvä peittämään tunteensa, se täytyi myöntää.
”Mutta kun tämä on sattumoisin hame eikä kiltti. Et kai ole tosissasi tämän kanssa?” Harry lähestulkoon jo uikutti naurusta, mutta Draco katsoi häntä vakavissaan.
”En halua sinun kuolevan joidenkin kuolonsyöjien salaliiton vuoksi”, hän selitti ja hymyili Harrylle arasti. Sillä hetkellä Harry tajusi, ettei hänellä ollut oikeastaan muutakaan vaihtoehtoa, kuin salata henkilöllisyyttään, vaikka joutuisikin tekemään uhrauksia sen vuoksi. Dracossa vain oli sitä salaperäistä vetovoimaa. Hän kiskoi tämän Dracon kutsuman kiltin päälleen, mutta kielsi Dracoa tirkistelemästä, tosin oli varma että tunsi toisen katseen koko ajan takaapäin.
”Katso nyt, ethän sä näytä edes niin pahalta. Ota vielä tämä.” Draco kehui ja katsoi Harrya kieroutunut hymy kasvoillaan. Hän heitti Harrylle isohkon villatakin, joka oli kudottu tummanharmaasta villalangasta. Harry puki senkin nopeasti ylleen, eikä voinut olla huomaamatta vaatteen tuoksuvan aivan Dracolta. ”Laita vielä tämä, etteivät varmasti tunnista sinua”, Draco ehdotti, ja heitti Harrylle vaaleanoranssin peruukin. Harrylle tuli mieleen ystävänsä Ronin sisko Ginny, jonka kanssa oli joskus aikaisemmin seurustellut. Hän halusi nopeasti unohtaa asian ja kiskoi peruukin päähänsä. Harry jätti lasinsa Dracolle.
”Äläkä sano, että näytän aivan ääliöltä?” Harry kysyi, ja koetti parhaansa mukaan estää itseään tukehtumasta nauruun. Ainakin Dracolla oli hauskaa.
”Sen kun tulet perässäni, jos joku kyselee, niin olet tyttöystäväni”, Draco selitti ja virnuili typerästi itsekseen. Harry ei ollut enää varma, halusiko tietää, mitä toisen päässä oikein liikkui. Draco tarttui Harrya kädestä ja lähti kiskomaan toista portaita pitkin ylös. Mikäli Harryn yllä oleva hame olisi ollut yhtään pidempi, hän olisi todennäköisesti kompastellut siihen koko ajan. Portaat kiivettyään he saapuivat suureen oleskelutilaan, jossa lauma kuolonsyöjiä istui kärsimättöminä, ja kaikkien päät kääntyivät Dracoon ja tämän epäilyttävän näköiseen seuralaiseensa. Draco kuitenkin käveli itsevarmasti läpi huoneen, ja Harry tyytyi kävelemään hämillään toisen perässä.
”Kukas tuo vetävän näköinen tytönhupakko on?” Joku kuolonsyöjistä kysyi möreällä äänellä ja muut hänen kanssaan rupatelleet nauroivat katketakseen kuin hän olisi möläyttänyt ilmoille hyvänkin vitsin. Draco yritti miettiä hyvää puolustusta mielessään. Harry kuitenkin sai jo idean. Hän kietoi kätensä omistavasti Dracon ympärille ja moiskautti suudelman tämän huulille. Kuolonsyöjät huusivat kilvan epävireistä ”Uuu!” kun pojat pääsivät jo karkaamaan heidän silmiensä alta.
”Tajuatko, millainen kohu tästä lähtee jos muut tajuavat ettet olekaan tyttö?” Draco kysyi, mutta vaikutti olevan hyvin onnellinen Harryn keksimästä suunnitelmasta.
”Ehkä meidän pitäisi murehtia sitä myöhemmin?” Harry tokaisi kuin ohimennen ja Draco hihitti hieman itsekseen. Hän ei ollut ehkä koskaan aiemmin kuulostanut noin tyttömäiseltä. Tavallaan Harryn teki kuitenkin mieli sulaa jo pelkästään tuon kikatuksen vuoksi.
”Ehkä nyt herra, vaiko neiti Potter, ehtisi opettamaan yksityiskohtaisemmin kahlitsemisloitsun käyttöä?” Draco kysyi kohottaen kulmiaan hyvinkin dracomaiseen tapaansa. Sillä hetkellä molemmat päättivät tarttua hetkeen, ja kilvan säntäsivät Dracon huoneeseen ja viimeiset sanat, joita mahdolliset ulkopuoliset kuulivat, olivat ovenlukitsemis- ja äänieristämisloitsut.
A/N osa 2: Uskallatko kommentoida?
//Korjasin pari bongaamaani kirjoitusvirhettä.
///Betattu versio lisätty edellisen tilalle.
