Nimi: Hänen rakas äitinsä
Kirjoittaja: Kupla
Genre: Drama, omintakeinen humour
Paritukset: Lucius/Narcissa
Ikäraja: S // Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjä
Vapausvastuu: En omista tässä tekstissä mainittuja henkilöitä, paikkoja tai muita asioita. Ne kuuluvat J. K. Rowlingille. En saa tästä rahallista korvausta.
Tiivistelmä: ”Tee käy hyvin”, lipsahti huuliltani, ennen kuin ehdin tarkemmin miettiä sanojani.
”Sinä siis todellakin juot kahvia kotonasi? Minä hieman epäilinkin sitä. Olen kuullut, että kahvi aiheuttaa kasvaimia ja saa taikavoimat arvaamattomaksi. Varo vain ettet räjäytä mitään taikoessasi.”
A/N: Osallistuu Kolmen sanan tragedia –haasteeseen, sanoina soittorasia, laivastonsininen ja virrata. Ja tietenkin FF100:an.
Sana: 024. Perhe.
Siihen meni tasan kaksi vuotta. Päivälleen kaksi vuotta. Kaksi vuotta kukkavihkoja (ruusuja, tulppaaneja, liljoja, kieloja, metsäkukkia), suklaarasioita (suuria, pieniä, tryffeleitä, käsintehtyjä, heräteostoksia) ja kaulakoruja (helmiä, timantteja, hopeaa, kultaa, opaaleja, ametisteja, smaragdeja, akvamariineja) unohtamatta muita lahjoja (pukuja, viuhkoja, huiveja, hattuja, koriste-esineitä, kanarialintu). Kaksi vuotta mitä tahansa, mikä kertoi Lucius Malfoyn varakkuudesta, halukkuudesta, innostuneisuudesta ja ihastuksesta. Kuka tahansa olisi langennut. Kun vihdoin seurustelumme alun toisena vuosipäivänä hän polvistui eteeni, kaivoi povitaskustaan kultaisen sormuksen, jossa oli suuri, syvänvihreä smaragdi ja kolme pientä timanttia sen molemmin puolin, sanoin kyllä. Enkä edes epäröinyt.
Kun hän lupasi viedä minut tapaamaan vanhempiaan seuraavana päivänä, silloin epäröin.
Hänen oli tarkoitus tulla hakemaan minua iltapäivällä kahden maissa. Olin niin hermostunut, etten saanut aamulla nieltyä palaakaan. Mietin koko ajan, mitä pukisin. Silkkiä vai satiinia, rentoa vai virallista, vaaleaa, tummaa, koristeellista, yksinkertaista. Valitettavasti minulla oli vara valita millaista tahansa. En pystynyt päättämään. Kiskoin pukuja yksi kerrallaan vaatekaapista. Epäsopivat heitin lattialle, hyvät puolestaan kullanvärisen päiväpeiton peittämälle katosvuoteelleni. Lattialle päätyivät kaikki tanssiaispuvut, ihana, Luciuksen hankkima vaaleanpunainen sifonkiunelma, kulahtanut mutta mukava sininen kotipuku ja lukemattomat muut mainitut vaatekappaleet. Sängylle heitin oliivinvihreän satiinipuvun, mustan pitsillä koristelun puvun, jota käytin hautajaisissa, taivaansinisen rypytetyn puvun ja vähintään kymmenen muuta. Aloin olla epätoivoinen. Mikään sängyllä olevista ei varsinaisesti kutkutellut mieltäni, ei huutanut ”pue minut” tai herättänyt muuten kiinnostustani.
Ja minä vain halusin näyttää edustavalta. Halusin näyttää siltä, että olin rikkaasta suvusta, mutta en tuhlaavainen hepsankeikka. Että minulla oli hyvä maku, mutta en ostellut sataa pukua kuukaudessa tulevan aviomieheni kustannuksella.
Vaatekaappini tyhjeni uhkaavasti. Kaikki eteen sattuneet puvut alkoivat olla joko vanhoja, rikkinäisiä, liian pieniä, suuria tai muuten vain kaapin perille hylättyjä. Kunnes lopulta näin sen oikean.
Sillä hetkellä vaatteita rakastava sydämeni löi yhden lyönnin liikaa. Miten olin saattanut unohtaa jotakin noin kaunista?
Vaateripustimella roikkui niin vaaleansininen puku, että sen väri muistutti melkein valkoista. Kun valo osui sen helmaan, se läikähteli sateenkaaren väreissä. Kangas oli kiiltävää ja sileää. Malli oli kuitenkin yksinkertainen; hihat olivat puolipitkät, ja niissä oli tiukka rypytys. Yläosa nuolisi kurvejani tekemättä minua kuitenkaan halvan näköiseksi, ja kaula-aukko oli nelikulmainen olematta kuitenkaan liian iso tai liian pieni. Itse hame laskeutui kauniisti. Nostin helmaa, ja onnekseni huomasin, että hameen mallia tukisi ohuen ohut alushame.
Huokaisin miltei käsityskykyni ylittävän kauneuden edestä ja vedin puvun pois ripustimelta. Se oli pehmeä, se oli liukas. Se tuoksui kaapilta ja joltain hajuvedeltä, jota olin pirskotellut päälleni kauan sitten. Puku oli yksinkertaisesti täydellinen. Käänsin sen ympäri, annoin silmieni laskeutua pitkin ihanaa kangasta.
Kunnes törmäsin valtavaan, reunoiltaan mustuneeseen reikään. Reikään upean pukuni helmassa. Sellaiseen reikään, jota ei voi korjata ilman näkyvää paikkaa.
Minun teki mieli huutaa ja polkea jalkaa, mutta vedin henkeä ja ajattelin tyynen rauhallisena, että tässä syy rakkaan pukuni kaapin perällä olemiseen. Kirosin kotitontut alimpaan helvettiin ja harkitsin pukuni helmaan hirttäytymistä. Sen sijasta kuitenkin vilkaisin pöytäkellooni. Aivan liian paljon. Nopeasti aloin penkoa loppuja rääsyjä kaapissani. Minulla ei ollut enää aikaa jäädä laiskottelemaan. Parin hirvityksen jälkeen löysin ensimmäisen, joka oli edes hieman plussan puolella äskeisen puvun jälkeen.
Sitä ei voinut sanoa ihastuttavaksi tai upean hienostuneeksi, mutta se oli vähän käytetty, sopivan kokoinen ja säädyllinen.
Muistellen sateenkaaren väreissä vivahdellutta unelmapukuani vedin laivastonsinisen puvun käteeni. Siinä oli myös nelikulmainen kaula-aukko, mutta sen hihat olivat pitkät ja alhaalta leveät. Kaula-aukon reunoista lähti kaksi valkoista silkkinauhaa vyötäröä kohti. Koristus toistui jokaisessa reunassa. Kaiken kaikkiaan puku oli aivan riittävä.
Kun lopulta olin saanut puvun päälleni, valinnut miltei sävy sävyyn olevat kengät ja laittanut yksinkertaisen Luciukselta saadun hopeakorun kaulaani, istuin pukeutumispöytäni edessä ja katselin tarkkaavaisesti kalpeita kasvojani. Hiukseni olivat nutturalla niskassani, ja olin tarkoin harkiten valinnut pari suortuvaa kehystämään poskipäitäni. Tummansiniset silmäni tuijottivat minua peilin kautta suurina ja pelästyneinä. Antaakseni itselleni edes hieman lisää itsevarmuutta kaivoin esiin poskipunani. Tupsuttelin poskilleni heleää punaa. Poskipunan avulla näytin normaalimmalta. Jos Luciuksen vanhemmilla olisi erittäin huono näky ja tapaisimme pimeässä kaapissa, heidän edessään seisoisi ruusuinen sulotar.
Merlin.
Jotenkin minusta tuntui, ettei Luciuksen vanhemmilla olisi huonoa näköä, emmekä tapaisi kaapissa. Vilkaisin kelloa, enkä voinut estää huokausta karkaamasta huuliltani. Vielä puoli tuntia siihen, että Lucius tulisi hakemaan minua. Ajankulukseni punasin huuleni. Vaikka käytin tuohon yksinkertaiseen tehtävään niin kauan kuin vain saatoin, kello oli silti liian vähän.
Nappasin pöydältä posliinisen soittorasian ja väänsin sen avainta. Kun asetin sen takaisin pöydälle, se alkoi soittaa alakuloista valssia. Pyöreän jalustan päällä pyöri kaksi neljän tuuman pituista hahmoa. Lucius oli loitsinut patsaat näyttämään meiltä kahdelta. Hymyillen katselin, kuinka häntä kuvaava hoikka posliinimies piteli tiukasti lumivalkoisen ihon omaavaa naista sylissään ja pyöritti häntä ympäri yhä uudelleen ja uudelleen. Nainen oli aivan minun näköiseni, se oli pakko myöntää. Patsaiden korut ja silmät oli tehty aidoista korukivistä. Silmät kimalsivat valossa aina, kun jompikumpi pyörähti kasvot ikkunaan päin. Patsaat tuijottivat toisiaan silmiin ja olivat niin ilmiselvän rakastuneita, että sydäntä särki.
”Narcissa?” ääni kysyi ovelta. Hermostunut hymy kohosi kasvoilleni, kun käännyin katsomaan Luciusta. Hän katseli minua hienoinen hymy huulillaan. ”Oletko valmis?”
”Olen”, vastasin ja nousin seisomaan. ”Voisitko ojentaa viittani?”
Viittasin kädelläni tuolinselällä olevaa lyhyttä viittaani. Se oli uusimman muodin mukainen, kevyt ja kiiltäväpintainen. Lucius nappasi kiireesti viitan ja tuli vielä auttamaan sitä harteilleni. Sulkiessani viitan solkea hän veti minut rintaansa vasten ja suuteli niskaani.
”Hermostuttaako?” hän kysyi eleettömällä äänellä.
”Ei”, mutisin. ”Ei todellakaan.”
***
Olin käynyt Luciuksen kotikartanossa useampia kertoja, mutta joka kerta hänen vanhempansa olivat matkoilla tai muuten poissa kotoa. Silloin talo tuntui jylhältä ja hieman kylmältäkin, mutta kun tällä kertaa astuin ovesta sisään, minua kohtasi todellinen jäätävyyden muuri. Lucius ei tuntenut tai noteerannut tunnetta, mutta minua se häiritsi senkin edestä.
En ehtinyt seistä eteisessä kuin pari sekuntia. Siinä samassa Luciuksen isä asteli huoneeseen. Hän oli huomiota herättävä mies. Ikää oli jo varmasti yli viidenkymmenen, mutta silti hänestä suorastaa virtasi elinvoimaa. Hänellä oli iän harmauttamat, pystyssä törröttävät hiukset ja terävät kasvonpiirteet. Ne olivat ilmiselvästi periytyneet myös Luciukselle. Hän ontui toista jalkaansa ja nojasi kävelykeppiin. Hänellä oli muutamia lisäkiloja, mutta ne eivät tuoneet hänelle minkäänlaista hyväntuulista tai leppoisaa leimaa.
”Lucius”, hän tervehti ensin poikaansa, nyökkäsi tälle ja suuntasi sitten kirkkaansiniset silmänsä minuun. Katse oli läpitunkeva, mutta vastustin haluani paeta sen alta. Hänen katseensa kulki päälläni päästä varpaisiin. Lopulta hän nyökkäsi pienesti. Otin sen rohkaisuna ja astahdin eteenpäin.
”Herra Malfoy, hauska tavata”, sanoin ääni täristen ja ojensin käteni. Hänen kädenpuristuksensa oli jämäkkä.
”Narcissa, en voi ilmaista iloani sanoin tästä tapaamisesta”, hän julisti juhlallisesti, kasvot kuitenkin ilmeettöminä. Ristiriita oli niin vahva, että minun teki mieli tirskahtaa. ”Lucius, hakisitko äitisi.”
Lucius nyökkäsi, mutta myöhästyi.
Yhtäkkiä edessäni seisoi hänen äitinsä. Vihasin ihmisiä, jotka kulkivat äänettömästi ja ilmestyivät yllättäen eteeni. Hän oli juuri sellainen.
Myös hän oli viidenkymmenen, tai ainakin lähelle sitä. Hänellä oli korkeat poskipäät, vaalea iho ja jäänharmaat silmät. Hiukset olivat tismalleen samaa sävyä kuin Luciuksella. Kyllä, Lucius oli ehdottomasti vanhempiensa lapsi. Nainen – minun oli vaikea sanoa häntä mielessäni Luciuksen äidiksi – oli minua lyhyempi, hoikka mutta aavistuksen romuluinen. Hänellä oli kaunis, metsänvihreä puku.
”Narcissa”, hän sanoi hymyillen. Hymy kiristi hänen kasvojaan oudosti eikä todellakaan ylettynyt silmiin. ”Miten mukava nähdä sinut.”
”Päivää”, mutisin, tunsin kalvenneeni ja ojensin käteni. Hän yritti ilmiselvästi murskata kämmenluuni, niin kova kädenpuristus oli.
”Sinullapa on kaunis kampaus”, hän sanoi. ”Joskin muutama hius on päässyt siitä irti. Ja kenkäsi – oikein tyylikkäät. Tosin eivät aivan samaa sävyä kuin hameesi.”
”Kiitos”, mutisin.
”Hei Lucius”, hän tervehti sitten Luciusta ja vaihtoi jäätävät poskisuudelmat poikansa kanssa. ”Tee on valmis.”
”Teillä on kaunis koti, rouva Malfoy”, totesin, kun hän katsoi minua viileän odottavasti.
”Niin, olet varmasti nähnyt sen monesti. Vai oletko käynyt täällä aikaisemmin? Lucius ei ole kertonut”, hän vastasi. Erittäin piikikkäästi. ”Hän ei ole edes pyytänyt apuani, kun on valinnut sinulle koruja, huomaan. Vai onko tuo sinun itsesi ostama?”
”Ei, se tosiaan on Luciuksen hankkima.”
”Aivan Luciuksen tapaista”, nainen sanoi. ”Ostelee koruja ja muuta rihkamaa kuin heikkopäinen.”
”Niin no”, mumisin.
”Aina naisia liehittelemässä”, Luciuksen äiti naurahti ääni jäätävän kylmänä. Hän pudisti päätään mukamas leikkisästi. En vastannut. Kun herra Malfoy alkoi puhua Luciuksen kanssa jostain liiketuttavasta, sulkeuduin keskustelusta täysin vapaaehtoisesti. Meidät ohjattiin teepöytään, eikä kukaan sanonut mitään minulle, ennen kuin pääsin istumaan.
”Sinä varmaan haluaisit kahvia”, Luciuksen äiti totesi yhtäkkiä. ”Minä olen ehdottomasti sitä mieltä, että kahvi ei tule koskaan korvaamaan teetä. Jotkut lisäilevät kahviin kaikkea sopimatonta.”
Nainen maiskautti huuliaan.
”Tee käy hyvin”, lipsahti huuliltani, ennen kuin ehdin tarkemmin miettiä sanojani.
”Sinä siis todellakin juot kahvia kotonasi? Minä hieman epäilinkin sitä. Olen kuullut, että kahvi aiheuttaa kasvaimia ja saa taikavoimat arvaamattomaksi. Varo vain ettet räjäytä mitään taikoessasi.”
”Ehei, en juo kahvia”, sanoin nopeasti. ”En.”
”Oletko sitten väkijuomien ystävä? Ja vielä noin nuorena. Narcissa-kultaseni, meidän täytyy todellakin keskustella asiasta. Ei käy laatuun, että noin hyvän velhosuvun vesa joutuisi hunningolle. Ja saatat kenties tulevaisuudessa olla osa miehenikin sukua. Sinun täytyisi hieman – ”
”Äiti. Narcissa ei juo väkevämpää”, Lucius pusersi yhteen puristettujen huuliensa välistä.
”Ai! En tiennytkään. Olinpas minä hupsu. Ajattelin vain, kun hän näyttää maalavan kasvojaankin varsin paljon. Kultaseni, kasvojen ylenmääräinen maalaaminen kielii yleensä siitä, että kyseessä on huono nainen. Mutta sinun tapauksessasi en tietenkään tarkoita, että olisit sellainen naikkonen.”
Luciuksen äiti ei kuulostanut yhtään hämmästyneeltä, nolostuneelta tai katuvalta.
”Me olemme jo päättäneet hääpäivänkin”, Lucius totesi julmasti. Hänen äitinsä oli hetken aikaa hiljaa.
”Narcissa”, hän aloitti ja hymyili minulle myrkyllisen suopeasti. ”Toivottavasti ymmärrät, että jos yrität hankkia valtavan omaisuuden tällä naimakaupalla, olisit luultavastikin paremmissa varoissa jos et menisi Luciukseni kanssa naimisiin.”
Minä en edes nyökännyt, en myöntänyt enkä kieltänyt. Sen sijaan nautiskelin koko loppuvierailun ajan ajatuksella, siitä, miltä Luciuksen äiti näyttäisi, jos tarttuisin kermakkoon ja kippaisin sen hänen päähänsä.
***
Kun Luciuksen äiti kuoli, myrkytettyään elämääni kolme vuotta, Lucius kehtasi kysyä minulta, miksi kieltäydyin pitämästä surupukua säädyllisyyden vaatiman ajan jälkeen. Olihan kyseessä sentään hänen rakas äitinsä.
Paljon vettä saisi virrata sillan alitse, jotta minä alentuisin suremaan sitä narttua.
