Nimi: Puolitotuuksia
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Paritus: lievähkö Severus/Lily
Genre: Fluffish
Yhteenveto: Lily ja Severus kertovat toisilleen totuuksia, mutta pystyykö totuutta kiertämään valehtelematta?
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Neljä vuotta sitten tänään julkasin tänne ekan kerran ficin (joka sattui olemaan snily-ficci). Vaikka en ajatellut kirjottaa mitään sen kummemmin, sain tänään ajatuksen, etten oo elämässäni tavannut ketään, jonka lempiväri on valkonen
(jos teitä on, ilmoittautukaa)
Siitä syntyi sitten tämä. Osallistuu haasteisiin
Neljän tuvan haaste III,
Teelusikan tunneskaala II,
Kerää kaikki hahmot II ja ff100
Puolitotuuksia”Valkoinen?” Severus toisti hämmentyneenä. ”Sinun lempivärisi on valkoinen?”
”Niin”, Lily vastasi niin kuin siinä ei olisi mitään ihmeellistä ja otti jokamaunraepurkin käteensä voidakseen kalastella turvallista vaihtoehtoa.
”Ei huijaamista”, Severus huomautti. Lily näytti hänelle kieltä, mutta laski rasian takaisin heidän väliinsä ikkunasyvennyksessä, jossa he istuivat. He pelasivat sellaista peliä, että ottivat vuoron perää jokamaunrakeita ja jos sai hyvän makuisen, sai kysyä toiselta kysymyksen, mutta jos sai pahan, toinen sai kysyä kysymyksen. Peliä elävöitti se, että he olivat loitsineet taian, joka paljasti, jos toinen valehteli kysymyksensä vastauksessa.
”Kenenkään lempiväri ei ole
valkoinen”, Severus huomautti epäillen.
”No minun on”, Lily sanoi itsepäisesti ja siristi silmiään leikillään. ”Vai olenko minä sinusta
ei kukaan?”
”Olet”, Severus naurahti leikillään, johon Lily näytti kieltää. ”Miksi ihmeessä se on sinun lempivärisi?”
Lily kohautti olkiaan. ”Minusta se on niin nätti. Puhdas. Se sopii kaiken kanssa. Ja pidän talvesta. Tai siis katso nyt miten kaunista tuolla on”, Lily sanoi ja viittoi ikkunasta ulos.
Severus vilkaisi kuurakuvioiden peittämästä ikkunasta ulos ja hänen oli myönnettävä, että hän ymmärsi, mitä Lily tarkoitti. Maa oli täysin kinosten peitossa ja Tylypahkan tilusten muutamat puut olivat painuneet tykkylumen alle. Näytti jotenkin maagiselta, että pihalla vallitsi yksi väri niin vahvasti. Severus käänsi kasvonsa taas Lilyn puoleen, sillä ikkuna hohki kylmää kasvoille. He olivat onneksi kääriytyneet paksuihin viittoihin peliä varten.
”Mustakin sopii kaiken kanssa”, Severus huomautti ennen kuin tajusi, että tiesikin oikeastaan aika paljon ihmisiä, joiden lempiväri oli musta.
Lily kohotti kulmaansa. ”Sekö on sinun lempivärisi?”
”Ei. Oikeastaan vihreä on”, Severus vastasi.
Lily hymähti ja kohotti toista kulmaansa. ”Niin kuin luihusenvihreä? Minä luulin, että olet vähän ainutlaatuisempi kuin tupaväriensä rakastajat.”
”Oikeastaan sellainen kesänvihreä. Ruohonvihreä. Lehdenvihreä”, Severus tarkensi ja vilkaisi sitten jokamaunraepurkkia, josta Lily ei ollut vielä ottanut omaansa. ”Ei muuten ollut sinun kysymysvuorosi”, hän muisti.
”Mitäs et huomannut”, Lily naurahti ja otti yhden satunnaisen rakeen ja viskasi sen suuhunsa ilmasta, saaden sen juuri ja juuri kiinni. Lily pureksi sitä hetken aikaa. ”Mansikka. Minun kysymykseni.”
”Tuo äskeinen oli jo sinun kysymyksesi”, Severus huomautti.
”Ei ollut. Minun vuoroni. Oletko sinä ihastunut kehenekään?” Lily kysyi.
Severukselta meni pasmat sekaisin. ”Tuo on tyhmä kysymys.”
”Menit ihan punaiseksi. Olet siis”, Lily nauroi.
”Entä sitten, minun vuoroni”, Severus sanoi ja ojensi kättään rasiaa kohti, mutta Lily ehti napata sen.
”Ai olet?” Lily kiusoitteli.
”No olen, okei. Minun vuoroni.”
”Kehen?”
”Ei kuulu sinulle, vastasin jo kysymykseesi”, Severus sanoi riisti purkin Lilyn kädestä.
”No minä tiedän sitten mikä on seuraava kysymykseni”, Lily virnisti ilkeästi.
Severus nappasi yhden rakeen ja pystyi vain vaivoin pitämään pois kasvoiltaan irvettä, sillä se beigen värinen rae oli ollut napanöyhtää. ”Toffee”, Severus sanoi mahdollisimman vaikuttuneena. ”Oletko sinä ihastunut kehenkään ja jos olet, kehen.”
”Siinä on kaksi kysymystä, ei sallita”, Lily huomautti.
”Selvä, kysyn sitten; kehen sinä olet ihastunut?” Severus sanoi.
Lily mutristi huiliaan laskelmoiva ilme kasvoillaan. ”Mutta et tiedä olenko ihastunut kehenkään.”
”No eiköhän se selviä vastattuasi.”
Lily kohotti kulmaansa mutta huokaisi. ”Hyvä on. En ole ihastunut kehenkään”, Lily sanoi ja kauhoi itselleen sinisen rakeen.
”Etkö muka.”
”En”, Lily sanoi päättäväisenä. ”Kehen muka olisin?”
Severus kohautti olkiaan.
”Niinpä”, Lily sanoi pirteästi. ”Mustikka. Kehen sinä olet ihastunut?”
Severus puri poskensa sisäpintaa. Ei kai hän voisi kertoa totuutta? Mutta jos hän nimeäisi jonkun muun, Lily takulla menisi juttelemaan tälle ja yrittäisi järjestellä jotain treffejä tai jotain, eikä Severus halunnut treffeille kenenkään muun kuin Lilyn kanssa. Mutta jos hän valehtelisi, taika ilmoittaisi siitä. Paitsi jos…
”En kehenkään”, Severus mutisi punastuen vielä enemmän. Hänen ihmeekseensä taika ei ilmoittanut hänen valehdelleen. Miten helpottunut hän olikaan, että hän oli tullut vitsaillakseeksi että Lily oli
ei kukaan hänen mielestään.
”Oletpas, vastasit aikaisemmin, että olet ihastunut johonkuhun!” Lily huomautti.
”En valehdellut, taika ei ilmoittanut siitä”, Severus huomautti.
Lilyn otsa rypistyi. ”Se ei varmaan toiminut”, hän sanoi ja otti uuden rakeen ja irvisti. ”Jäteastia. Kysy minulta jotain helppoa niin valehtelen.”
”Onko nimesi Lily?”
”Ei”, Lily vastasi, mutta vastatessaan sen, hänen suustaan ilmestyi punaista valoa ja pitkä piippaus. Lily sulki suunsa hämmentyneenä.
”Kyllä näyttää toimivan”, Severus sanoi omahyväisesti.
Lilyn kulmat kurtistuivat kun hän yritti miettiä kumpaan kysymykseen Severus oli valehdellut tai miten tämä oli huijannut. Lopulta hän risti kätensä rinnalleen ja hyppäsi alas ikkunasyvennykseltä. ”En halua pelata enää”, hän murahti.
”Selvä”, Severus sanoi ja sulki raeastian. Hän kaivoi taikasauvansa esiin ja lausui loitsun, joka lopetti pelin.
”Kerro nyt, miten sinä huijasit?” Lily pyysi huokaisten, Severuksen hypätessä hänen viereensä. He lähtivät kävelemään ruokasalia kohti, sillä oli melkein illallisaika.
”En”, Severus myhäili. ”Itsekin huijasit”, hän arvasi, ”siinä, että minkä makuisia rakeita sait.”
”Vain kerran”, Lily myönsi. ”Se mansikka oli oikeasti saippuan makuinen.”
”Minun toffeeni oli napanöyhtää.”
”Hyi”, Lily naurahti. ”Miten sait pidettyä ilmeesi kurissa?”
”En tiedä”, Severus naurahti myös ja irvisti sitten perään. ”Suussani on nyt ihana napanöyhdän maku.”
”Mennään sitten äkkiä syömään. Minunkin suussani on ripaus saippuan makua.”
”No tiedäthän sinä mitä valehtelijoille tehdään: heidän suunsa pestään saippualla”, Severus virnisti.
Lily pukkasi Severusta kylkeen. ”Sinä olet yhtä lailla valehtelija sitten. Varo vain, niin pesen sinunkin suusi saippualla!”
Kaksikko suuntasi naureskellen suureen saliin. Vaikka Severus oli helpottunut siitä, että hänen pieni totuuden kiertämisensä oli toiminut, häntä tavallaan myös harmitti. Ehkä jonain päivänä hän kertoisi Lilylle koko totuuden, eikä vain puolitotuuksia.
