title: Happityhjiö
rating: k-11
Varoitukset: Itsetuhoisuus
// Beyond lisäsi.beta: Ancka <3
fandom: Virgin Suicides
Yukimura lisäsi fandomin myös alkutietoihin.characters: Lisbonin tytöt, Bonnien PoV
summary: "Sinunkin?"
"Veljeni."
"Miten?"
"Läheiseltä sillalta. Kova virta."
"Miten selvitä?"
"Ei mitenkään."
a/n: Osallistuu
Multifandom-haasteeseen fandomilla
Virgin Suicides. Toivottavasti tämän eksyisi lukemaan edes jokunen kirjan lukenut tai leffan nähnyt
Summary on kirjasta.
From five, they had become four, and they were all the living and the dead, becoming shadows.Bonnie muistaa hyvin selvästi, milloin he puhuivat siitä ensimmäisen kerran.
Se oli sunnuntai. Taas yksi samantekevä sunnuntai, kotiaresti-sunnuntai, vankilasunnuntai, hälläväliäsunnuntai. Taas yksi sunnuntai, joka vei heitä kaueammaksi Ceciliasta; kauemmaksi siitä kauhun päivästä, jona dramaattisin Lisbonin tyttöjen suorastaan välinpitämättömästä viisikosta oli heittäytynyt alas huoneensa ikkunasta ja seivästynyt kuistin koristeelliseen aitaan.
Sunnuntait pyhitettiin lepopäiviksi, mutta Lisbonin tytöille ne edustivat kaikkea muuta kuin rauhoittumista. Niin kauan kuin Bonnie vain saattoi muistaa, olivat sunnuntait edustaneet kaikkea sitä, mikä hänen ja siskojensa niin pintapuolisesti hyvältä näyttävässä elämässä oli ollut kaikista ahdistavinta. Pitkiä sunnuntailounaita; talon suuria, hiljaisia huoneita; paloja kurkussa; tyhjyyttä, joka koversi reikää sisimpään muttei koskaan ylettynyt ulkokuoreen, joka heillä pysyi aina siistinä, virheettömänä, koskemattomana. Posliinina. He olivat kasvaneet täydellisiksi tytöiksi; vaaleiksi, eteerisiksi, hiljaisiksi, ja koska kukaan ei koskaan ollut paiskannut heitä seinään tai edes läimäyttänyt, ei säröjä kai olisi voinut edes odottaa.
Siihen mennessä he olivat menettäneet ajantajunsa, mutta sunnuntai se päivä oli ehdottomasti ollut. Sunnuntain tunnisti aina; silloinkin, kun koko elämä oli muuttunut yhdeksi viikon viimeiseksi päiväksi.
He olivat olleet sisälle taloon lukittuna jo viikkoja, ja sen nimenomaisen viikon puolivälissä he olivat yhdessä lukittautuneet Luxin ja Theresen huoneeseen omasta toimestaan. Päivät olivat sulaneet yhdeksi raukeaksi, tupakansavun värittämäksi uneksi. Happi oli jo loppua heidän vankilastaan; he jouduttivat asiaa polttamalla tupakalla keuhkonsa sairaiksi, mädiksi, heikkokuntoisiksi, täysin korjaamattomiskyvyttömiksi. He lojuivat yöpaitasillaan lattialle levitetyillä, pastellinsävyisillä vilteillä, lukivat toisilleen rispaantuneista kirjoista päivä päivältä synkempiä pätkiä ja lakkasivat kampaamasta hiuksiaan. He kertasivat jo puhki selaamiaan matkaesitteitä ja miettivät, minne pakenisivat. He unohtivat syödä mutta hörppivät sitäkin enemmän Coca Colaa, ja heittivät sitten rutistetut tölkit keskelle sitä alati kasvavaa kaaosta, jota Lux kutsui boheemiksi sekamelskaksi.
Lux keskustelunkin oli aloittanut.
”Mä haluaisin ulos”, hän oli ilmoittanut ja ristinyt kätensä rinnalleen. He makoilivat kaikki yhtenä sekamelskana Theresen ja Luxin parisängyllä. Lux roikotti jalkojaan yli sängynlaidan ja käytti Maryn vatsaa tyynynään. Bonnie silitteli Luxin kiiltäviä hiuksia, setvi niitä käyttäen vasenta kättään haravakampana. Takut juuttuivat välillä sormien väliin, mutta ratkesivat kuitenkin melko helposti; hiukset olivat niin likaiset, että tuntui kuin hän olisi viistänyt kättään läpi veden. Oli jo melkein ilta, heidän katunsa oli maalautunut kultaiseksi ja ikkunan takana kuuliaisesti eteenpäin rullaava maailma oli käymässä yöpuulle. Joskus Bonnie kuvitteli typerästi, että sekin oli pysähtynyt. Vain sarvikorennot lennehtelivät holtittomasti ilmassa, piirtäen näkymään synkän kontrastin.
”Mitä sä tarkoitat?” Bonnie kysäisi epävarmasti. Lux vilkaisi häntä terävästi.
”Tai siis, tarkoitatko ulos livahtamista vai... kenties jotakin toisenlaista?” Bonnie jatkoi vielä epävarmemmin ja päästi irti Luxin hiuksista vaistotessaan toisen hermostuneisuuden. Lux ei kuulunut maailman kärsivällisimpiin ihmisiin, ja vaikka Lux oli hänen pikkusiskonsa, eikä Bonnien niin ollen olisi kuulunut mukautua Luxin jokaiseen oikkuun, hän kuitenkin yleensä teki niin; hän ei kestänyt riitelyä.
Ja oikeassa hän olikin ollut; Lux kohottautui välittömästi istumasentoon, käänsi selkänsä muille, poimi pöydältä tupakan ja sytytti sen. Hiukset putosivat pitkin selkää kuin heinä, makea savu kiemurteli kattoon kuin taas yksi epätoivoinen henkäys.
”En tiedä, miten tästä talosta voisi muuten päästä pois kuin livahtamalla, Bonnie, mutta taidan tietää, mitä Lux suunnittelee”, Mary ilmoitti keveästi ja veti polvensa vasten rintakehäänsä. Siniset silmät välkkyivät väsyneesti; kuin hän olisi yrittänyt näyttää ilkikuriselta.
”No, mitä?” Lux tuhahti kääntämättä päätään.
Mary kumartui eteenpäin kuin olisi aikeissa kertoa salaisuuden, mutta pysähtyi ja vetäisikin sitten Luxia kevyesti hiuksista. ”Lux aikoo jättää meidät kolmistaan ja ratsastaa auringonlaskuun unelmien prinssinsä kanssa. Huomenna illalla”, Mary viittoili dramaattisesti kohti huoneen ikkunaa, ”se odottaa tuolla, ja Lux nousee kyytiin niin kevyesti kuin meitä ei olisikaan.”
”Mary!” Therese huudahti, mutta Lux ei ollut milläänsäkään.
”Tarkoitatko sitä pilveä polttavaa paskiaista, joka näyttää linnunpelättimeltä? Jätän väliin”, Lux totesi synkän ironisesti saaden muut kihertämään. Lux itse ei kihertänyt, istui vain paikallaan kuin patsas, kai tuijotti ikkunasta ulos, kuvitellen taivaalla leijuvan koristeelliset, siniset vaunut. Lopulta kikatus hiipui, tukahtui huoneen tunkkaiseen ilmaan. Lux ei vieläkään puhunut.
”Anteeksi, Lux”, Mary mumisi. ”Mäkin vihaan sitä, ja tuo oli täysin sopimatonta, ja mä vain halusin... en tiedä, miten vain, että onko sulla sitten jonkinlainen suunnitelma?”
Lux heilautti savukettaan tarkoittaen, ettei ollut pahastunut Maryn letkautuksesta. ”Mä vain mietin”, hän mumisi ja pudottautui lopulta sängynlaidalta, konttasi ikkunan alle pystytettyyn laiskanlinnaan ja asetteli muutaman tyynyn huolellisesti niskansa alle. Hän makasi siinä laiskan elegantisti kuin kuninkaallinen, yöpaita laskostui kauniisti kalpeiden reisien väliin, vaaleanpunaiset kynnet välkähtelivät.
”Ei mulla ole suunnitelmaa. Sen enempää kuin kenelläkään muulla... tiedättehän. Mulla on vain aikomus”, Lux lausui haaveellisesti ja tuijotti kattoon. Muut tuijottivat Luxia hetken, ja kuten arvata saattoi, Luxin esitys ei kestänyt kauaa; jo hetken kuluttua hänen kasvoilleen levisi kärsivä ilme. Bonnie inhosi sitä, miten Lux käyttäytyi, kun joku ei ymmärtänyt häntä; kuin hän tämä ollut jonkinlainen kärsivä nero vain sen takia, että hän toisinaan selitti asiansa epäselvästi.
Therese kuitenkin vaivautui vihdoin nostamaan katseensa kirjastaan, joten hän ilmeisesti ymmärsi. Vaaleansinisiin silmiin levinnyt katse oli sekoitus uteliaisuutta, pelkoa ja hitunen epäuskoa.
”Ulos?” Therese lausui käheästi.
”Ulos”, Lux uhmasi ja puhalsi laiskasti muutaman savurenkaan kohti Thereseä. Therese ja Lux näyttivät keskustelevan silmiensä välityksellä; Therese näytti tuimalta, Lux täysin tyyneltä. Mary ja Bonnie seurasivat sisartensa ilmeitä päät kääntyillen, aavistellen.
Lopulta Therese huokaisi vilkaisten Maryyn ja Bonnieen hitusen huolestuneena, vaikka Bonnie oli jo ymmärtänyt; samoin Mary, ainakin tämän laajenneista silmistä päätellen. Sitten Therese lausui hiljaa: ”Hän tarkoittaa... Cecilian tietä.”
Hiljaisuus laskeutui sisarusten välille epämukavana. Inhottavat ideat luikertelivat varmasti jokaisen aivoihin salakavalasti kuin huoneen paksussa ilmassa leijailevat savukiehkurat. Bonnie heilautti kättään kuin olisi voinut siten hätistää häiritsevät ajatukset pois.
”On vain niin hiljaista”, Lux lausui sitten hiljaa. ”Ymmärrättehän te... eikö teistäkin tunnu siltä... Mä tukehdun.”
Mary nyökkäsi hiljaa, heijaten itseään sängyllä eestaas kuin olisi ollut pieni lapsi. Therese tuijotti kirjaansa lasittunein silmin. Sitten Lux nousi rajusti makuupaikaltaan ja kiipesi ikkunalaudalle.
”Katsokaa sarvikorentoja”, Lux totesi kuulostaen yhtäkkiä hysteeriseltä, kuin olisi nauruun purskahtamaisillaan. Hän iski kätensä vasten ikkunaa ja alkoi hivuttaa niitä hiljalleen alaspäin.
He katsoivat, ja ikkunan takana levittyvä näky olikin huikaiseva; sarvikorennot surisivat suunnattoman kokoisina, edestakaisin holtittomasti heittelehtivinä parvina. Jokainen heidän amerikkalaisen esikaupunkialueen säntillisistä, valkoisista taloista oli kadonnut alati liikkuvien ja surisevien tuholaispeitteiden alle. Ja eivät talot olleet ainoita, jotka olivat saaneet osansa; korennot maalasivat myös jalkakäytäviin omia sääntöviivojaan, levittivät myrkkyään ympäriinsä, omaa ruskeaa kuolonsanomaansa. Pian ne kiipeäisivät sisään taloihin ja antaisivat myrkyttää itsensä. Tehdä tuhoa ja antautua sen jälkeen kuolemalle.
Lux valutti käsiään yhä alemmas vasten ikkunalasin tahmeutta, tyrskien kontrolloimattomasti. Hän oli painanut otsansakin vasten sen kylmää, läpinäkyvää pintaa. Ja lopulta, kun vanha mies kadun toisella puolella typerästi avasi ikkunansa, Lux purskahti nauruun ja laskeutui makaamaan leveälle ikkunalaudalle taukoamatta kikattaen. Koko hämärän hetken Lux vain sätki ikkunalaudalla ja piteli kiinni vatsastaan.
Vain nauroi ja nauroi eikä lopettanut.
***********************
Pimeän laskeuduttua hänen sisartensa silmät olivat muuttuneet lasiksi. Kaiken sumun keskeltä Bonnie muisti erityisesti juuri silmät; kuinka ne olivat värjäytyneet tasaisiksi, kylmiksi, läpitunkemattomiksi. Kuin joku olisi kastanut siveltimen tummansiniseen palettiin ja maalannut heidän silmistään piiloon koko sinisen sävyjen kirjon. Theresen silmien vaaleansinisen, Luxin kasvoissa välkehtineen sinivihreän, Maryn silmien ilmeikkyyden. He näyttivät niin kummallisilta, niin vierailta. Kuin he olisivat kadonneet toiseen todellisuuteen. Kuin Bonnie katselisi mykkäelokuvaa; roolihahmojen suut kyllä kävivät, mutta siinä se sitten olikin, ja jäljelle jäivät vain silmät. Niin syvät, niin väärällä tavalla tummat, huumeiset.
Bonnie istui kippurassa keskellä Luxin ja Theresen suurta sänkyä, puristi rintaansa vasten valkoista nallea ja tuijotti sisariaan kuin olisi nähnyt heidät ensimmäistä kertaa. Therese ja Mary olivat kumpainenkin siirtyneet makoilemaan peittokasalle Luxin viereen. Koko kolmikko rupatteli verkkaasti; aina välillä joku avasi suunsa, sanoi muutaman sanan tai tirskahti. Oli pimeää, laavalamppu toi ainoana valonlähteenä huoneeseen oman, avaruusoliomaisen vivahteensa. Bonnie tuijotti muukalaissiskojaan ja mietti, oliko koskaan tuntenut oloaan niin epätodelliseksi.
”Sitten sä työntäisit pääsi uuniin kuten Sylvia Plath...”
”Jep”, Mary kihersi ja kierähti mahalleen, lähemmäs Thereseä, ”ja sä viiltäisit ranteesi auki, kuten se eräs kaunis elokuvatähti... mikä sen nimi nyt olikaan... Tai ahtaisit mahasi täyteen unilääkkeitä...”
”Ajatelkaa loputonta pimeyttä. Kuinka ihanaa olisi vain pudota, pudota, pudota...” Lux mumisi käheällä äänellään ja puhalsi savua ulos pitkänä, raukeana henkäyksenä. Savu oli kuin mustaa sumua, sen läpi katsottaessa hänen kasvonsa olivat naamio; kuin hän puhuisi unen verhon takaa, jo nukahtaneena. Pudonneena. Ja kun Lux alkoi nauraa, pienet ketunhampaat välkehtivät pimeässä. Bonnien käsivarret nousivat kananlihalle.
Lux vaistosi Bonnien katseen, käänsi nopeasti kasvonsa tähän päin ja tuijotti Bonnieta pitkään makuuasennosta. Hänen silmänsä välkehtivät, huulille kohosi pahanilkinen hymy. Sitten Lux nousi hitaasti seisomaan, venytellen kuin kissa. Hän nojautui vasten seinää, ja viereisen laavalampun valossa Bonnie näki hänet selvästi; neljätoistavuotiaan siskonsa, jonka samentunut iho vihersi aavemaisesti ja jonka posket olivat kääntyneet lommolle. Siskonsa, jota hän ei ollut enää tunnistaa.
Lux kallisti päätään. ”Kuule Bonnie”, Lux kuiskasi epätavallisen heleästi, ”oletkohan sä nyt ihan reilu?”
Therese ja Mary alkoivat liikehtiä epämukavasti. Ilmassa leijui lupaus tulevasta Lux-kohtauksesta.
”Mä tiedän, että sä ylenkatsot meitä. Ehkä pidät jopa hulluina. Mä tiedän, että susta mä olen itsekäs, Bonnie. Mutta ketä sä itse ajattelet tällä hetkellä?”
Sinua, Lux. Sinua. Niin Bonnie halusi sanoa, mutta pysytteli hiljaa.
”Mitä Ceciliakaan ajattelee? Joutuu istuskelemaan pilven reunalla päivät pitkät aivan yksinään”, Lux kuiskasi.
”Sillä on aina päiväkirjansa”, Bonnie huomautti tuskin kuuluvasti, ja avasi nallen kaulasta vaaleanpunaisen rusetin. Se liuskahti hänen kädestään, liukui pitsikuvioidun päiväpeitteen päälle kuin käärme veteen. Bonnie nosti samettisen nauhan sormiensa väliin ja sitoi sen uudestaan nallen kaulaan. Sitoi ja avasi taas. Sitoi.
Lux puhalsi savut ulos pitkänä henkäyksenä ja nauroi sitten. ”Sä olet pelkuri. Ja pelkurit – ne ajattelee viime kädessä aina itseään. Niin kuin sä nyt. ”
”Lopeta, Lux!” Therese tiuskaisi lopulta.
Lux tirskahti halveksuvasti, käveli hitaasti sängyn luokse ja istahti aivan Bonnien viereen, kumartui aivan lähelle (hän tuoksui mintulta) hymyillen tulkitsematonta hymyään. Sitten hän pyyhkäisi muutaman Bonnien kasvoille valahtaneen, keltaisenvaalean hiussuortuvan takaisin tämän korvien taakse, kuiskasi säälivästi: ”pentu”, ja hypähti sitten pois Bonnien ulottuvilta.
”Hän on sinun isosiskosi!” Mary tiuskaisi nousten ärhäkästi pystyyn. Sanat paiskautuivat vasten ovelle seisahtuneen Luxin selkää; Luxin, joka oli aikonut poistua huoneesta mutta pysähtynyt kuullessaan Maryn äänen.
”Mikä hemmetti sua vaivaa, Luxie? Miksi sä olet noin ilkeä?” Mary haastoi.
Lux ei kääntynyt. ”Mä menen nyt katolle”, hän kuiskasi äänellä, josta oli hävinnyt kaikki ilkeys ja joka kuulosti lähinnä lannistuneelta ja surulliselta. Hän paiskasi oven perässään kiinni.
”Mitä sä siellä teet?” Mary lausui turhaantuneena kohti suljettua ovea tietäen, että Lux ei kuulisi. Hän pyyhkäisi hiuksensa kärsimättömästi kasvoiltaan ja asettui makaamaan selälleen Bonnien viereen. ”Mitä se siellä tekee?” hän toisti Bonnielle, joka ei ollut liikahtanutkaan sen jälkeen, kun Lux oli sipaissut hänen hiuksensa korvan taakse. Mary siirsi päänsä hitaasti Bonnien syliin ja kuiskasi luomet suljettuina: ”Mä tiedän, että sä tiedät.”
Lopulta Bonnie liikahti; lysähti makuulle pitsipeitteen päälle, jottei hänen olisi tarvinnut kohdata Maryn utelevaa isosiskonhymyä. Pää tuntui niin kovin raskaalta; häntä huimasi ja nukutti samaan aikaan.
”Mä olen varmaan sairas”, Bonnie sanoi lakonisesti.
If I could make a wish...Haikeat soinnut rätisivät yhtäkkiä läpi ilman. Therese oli asettanut vinyylineulan jo lähes puhkisoitetun The Holliesin levyn päälle. Heidän musiikkimakunsa poikkesivat melko paljon toisistaan, mutta The Holliesista he pitivät kaikki.
”Kaikkihan me ollaan”, Mary kuiskasi lopulta, vaikka Bonnie oli jo kuvitellut Maryn aikovan sivuuttaa hänen yrityksensä vaihtaa aihetta.
”Mä tiedän, että sä tiedät, Bon”, Mary jatkoi. ”Kyllä sä vielä kerrot.”
Bonnie tiesi. Hän ei vain jaksanut ajatella Luxia juuri nyt. Juuri nyt hän ei jaksanut pitää huolta pikkusiskostaan, vaikka siihen olisi ollut aihetta enemmän kuin koskaan.
Bonnie sulki silmänsä ja vajosi hiljalleen uneen The Holliesin säestyksellä. Unessa hän istui tulivuoren kraaterin laidalla ja heilutteli jalkojaan. Ensin hän oli yksin, mutta sitten hänen sisaruksensa tulivat. Heillä ei ollut kasvoja, ja yksi kerrallaan he astuivat tyynesti laavamereen. Bonnie yritti huutaa, mutta ääntä ei tullut.
Sometimes... all I need is the air that I breathe and to love you...***********************************
He puhuivat asiasta toisen, kolmannen ja neljännen kerran. He sivusivat aihetta aina tunnustellen, ja lopulta se oli Therese, Mary tai Lux, joka nosti kissan pöydälle, siivuutti vihjailut ja alkoi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Se oli raakaa, sellaiset puheet eivät sopineet heidän suihinsa; mutta ei mikään muutenkaan ollut koskaan sitä, mitä se vaikutti olevan. Hyvätuloiset perheet ripustivat esiripun perhedraamojensa eteen maalaamalla talonsa valkoisiksi ja pitämällä suunsa supussa silloin kun niin vaadittiin. Kaikki oli vain yhtä suurta näytelmää, eivätkä Lisbonin tytötkään siksi olleet sitä, miltä näyttivät, tai sitten Bonnie ei osannut nähdä heitä niin. Hän ei nähnyt hikipinkoa; ei fiksua mutta yleisesti tyhjäpäätä esittävää cheerleaderia; ei liian tiukan kasvatuksen tukahduttavasta pihtiotteesta irti rimpuilevaa, sisarnelikon hulluimpana pidettyä ja koko koulun poikien päiväunissa esiintyvää kultatukkaa. Hän näki vain seitsemäntoistavuotiaan kalpeakasvoisen Theresen, joka oli auttanut häntä läksyissä niin kauan, kun hän vain saattoi muistaa; hän näki sarkastisen Maryn, joka oli aina saanut hänet nauramaan. Ja sitten oli tietenkin Lux, joka koviskuorensa takana oli herkkä kuin mikä ja yhä täysi pentu; Lux, joka järjesti nukkeleikin keskelle huoneen lattiaa tai joka ryömi öisin täristen hänen viereensä silloin kun luuli hänen olevan jo unessa, tuoksuen yöilmalta, tupakalta ja miehen syliltä.
Itse hän saattoi olla pelkuri, mutta hänen siskonsa eivät näyttäneet lainkaan siltä, mitä heidän sanottiin olevan. Bonniesta he näyttivät vain hänen siskoiltaan.
*************************************
Lopulta ei voitu puhua enää kerroista. He olivat ajautuneet siihen pisteeseen, että puhuivat asiasta jatkuvasti.
*********************************
Vasta silloin, kun he sopivat päivämäärästä, Bonnie tajusi sisartensa olevan tosissaan.
Bonnie ei tiennyt, mitä ajatella.
Hän kyllä tiesi, mitä hän olisi halunnut sisarilleen sanoa; hän ei vain osannut muotoilla sitä oikein.
Bonnie olisi halunnut sanoa Thereselle, että kuolema ei ollut tieteellinen koe, josta hän saisi huippupisteet ja joka auttaisi häntä pääsemään Yaleen.
Bonnie olisi halunnut sanoa Luxille, että kuolema ei paininut samassa sarjassa kuin pilvi, lunttaaminen tai seksi auton takapenkillä, että kuolema ei tulisi muodostumaan taas yhdeksi Luxin jännittävistä kokeiluista.
Bonnie olisi halunnut sanoa Marylle, että jos hän kuolisi 16-vuotiaana, hänestä ei ikinä tulisi huippucheerleaderia.
Bonnien olisi pitänyt sanoa Cecilialle, että ylenpalttinen kuoleman romantisointi kuului satojen vuosien takaiseen historiaan, ja mitä luultavimmin Euroopan sellaiseen, ei 1970-luvun Amerikkaan. Hänen olisi pitänyt vakuuttaa tälle lujemmin, että tämä kuului maailmaan, elävien joukkoon, että tuonpuoleinen ei kutsunut häntä, hän oli nuori, lapsi vielä, hänen mielikuvituksensa vain oli liian vilkas. Hänen olisi pitänyt nukkua siskonsa vieressä ja hätistää tämän painajaiset pois rauhoittavalla läsnäolollaan.
Mutta Cecilia oli nukkunut aina niin hiljaa, kuin pieni lapsi, liikahtamatta. Ei sellaisesta voi aavistaa. Miten olisi voinut?
Hän ei ollut onnistunut, ja nyt hänen siskonsa janosivat kuolemaa. Kukaan heistä ei koskaan ollut tunnettu vastuuntuntoisuudestaan; he rakastivat toisiaan yhtä kaikki, mutta olivat kovin huolettomia.
Bonnie huolehti eniten. Hän olisi halunnut sanoa heille kaikille, että kuolema olisi peruuttamaton ratkaisu. Hän ei ollut aivan varma, olivatko muut sen todella ymmärtäneet.
Bonnie halusi sanoa heille kaikille, myös itselleen, että kuolemasta ei ollut paluuta.
****************************************************
Bonnie oli se, joka jäi sivuun keskusteluista, joka sai osakseen pitkän siivun Luxin pilkallisista vilkaisuista ja jonka päivän tekemiset olivat tiivistyneet hänen sisartensa kuuntelemiseen, tupakan polttamiseen, kokiksen litkimiseen ja kattoon tuijottelemiseen.
Hän oli vihdoin saavuttanut norsunluutorninsa, jonne ei ollut koskaan halunnut. Nykyään hän jo tunnisti siskonsa; nykyään hän oli se, jota mulkoiltiin kuin avaruusoliota.
Oli kuitenkin yksi asia, jota Bonnie ei kertonut siskoilleen; toisinaan kuoleman ääni kuulosti hänenkin korvissaan kiehtovalta, kiinnostavalta, houkuttelevalta. Ja kuinka ironista kuin se olikin, eläväiseltä. Nykyään mikään ei tuntunut enää miltään. Oli kuin Bonnie olisi katsonut maailmaa lasin läpi, ja sitkeää se lasi olikin; eikä sitä edes saanut rikki nyrkillä, koska hän ei paikantanut sitä. Ehkä lasi oli liukunut silmien verkkokalvon päälle huomaamatta. Tai ehkä lasi ei ollutkaan hänessä, ehkä se oli toisissa ihmisissä; heidän katseissaan, eleissään, sanoissaan; isän laahustavissa askeleissa ja tyhjissä olutpulloissa; äidin purkautuvissa yöpaidanhelmoissa; ehkä jopa hänen siskojensa käryävissä tupakantumpeissa. Tai sitten hänen kyyneleensä olivat jäätyneet paikoilleen, muodostaneet rikkumattoman kalvon, ja ehkä juuri siksi hän ei enää pystynyt itkemään. Cecilia olisi pitänyt sellaisesta vertauskuvasta.
Hiljaisuuksia oli olemassa montaa laatua, ja vaikka toiset niin uskoivatkin, oli Bonnie melko varma, että kuolema ei tulisi tarjoamaan niistä täydellisintä. Luultavasti se kiljuisi korvaan, sylkisi kovaäänisesti pärskien myrkkyä kasvoille, viettelisi omakseen, kuristaisi, tönäisisi pilkkopimeään kuiluun, joka ei koskaan loppuisi. Nauraisi vielä perään.
Luxin unelma ei koskaan toteutuisi; hän ei enää koskaan hengittäisi puhdasta ilmaa keuhkoihinsa, joita tupakka ei kovista yrityksistä huolimatta ollut vielä ehtinyt turmelemaan. Kun he olivat äänestäneet, minne maahan he pian matkustaisivat, Lux oli ympyröinyt huolella nimen Mont Blanc ja puhunut siitä asti Ranskan parantavasta vuoristoilmasta. Viime aikoina puheet olivat hiipuneet, ja jostakin syystä aiemmin huolella vaalitut matkaesitteet olivat kadonnet jonnekin tavarakasojen alle.
”Ihan kuin täältä maan ytimestä jaksaisi jonnekin helvetin vuorelle kiivetä”, oli Lux todennut pelottavan sävyttömällä äänellä ja antanut esitteen pudota päästäen irti siitä siten, kun ihmiset yleensä päästävät irti jostakin sellaisesta, josta eivät välitä enää pätkääkään.
**************
Jossain vaiheessa Bonnie myöntyi.
*********************
Bonnie myöntyi, koska ei olisi kestänyt enää yhtäkään Luxin inhoavaa katsetta.
*******************
Pakolla tehty myöntyminen taipui lopulta sydänverellä valelluksi, aidompaakin aidommaksi haluksi kuolla.
Sumu kiertyi sankemmaksi ja nielaisi hänetkin, eikä Bonnie lopulta enää ymmärtänyt, miksi oli alun perinkään yrittänyt kääntää sisartensa kasvot takaisin elämään.
******************************
Bonnie seisoo matkalaukun päällä ja hytisee kellarin kosteassa ilmassa. Kosteus kietoutuu hänen ympärilleen kuin sankka huopa, kuin olisi jo itsessäänkin valmis tappamaan hänet. On vaikea hengittää.
Lux puhui aina hengittämisestä, suorastaan jauhoi ja jauhoi; Bonnie muistaa sen nyt, muistaa, kuinka hengittäminen oli suorastaan Luxin pakkomielle. Ehkä juuri siksi Lux halusi olla se, joka vetäisi itse kuoleman sisäänsä; häkätyttö, joka löydettäisiin levollisena makaamasta heidän vanhempiensa kiillotetun auton takapenkiltä. Ihan kuin kuolemaa voisi kontrolloida. Lux oli aina ollut niin hemmetin itsepäinen.
Hän kuuntelee ääniä yläkerrasta, heidän monimutkaista ja huolella suunnittelemaansa salakieltä, vaivihkaisia merkkijonoa, salapolkua matkalla suureen tuntemattomaan, täydelliseen päätepisteeseen. Therese sanoi, että lopulta he kaikki olisivat tässä yksin. Bonnie ei aivan ymmärtänyt.
Hän ymmärtää nyt. Hän kohentaa ribbisukkiaan, kiskoo niitä ylemmäs kohti luisevia polvia. Häntä ei tultaisi muistamaan Makkarasukkatyttönä.
Vihdoin oikea koputusrytmi kuului yläkerrasta. Kolme vaimeaa tömähdystä ja viisi nopeaa koputusta. Bonnie melkein pelästyy äkillisiä ääniä, ne kuuluvat niin kummallisen terävinä. On niin sumuista, Bonnie tuskin näkee ympärilleen. Kuin lumottuna hän kohottaa kätensä ja ottaa katosta riippuvan köyden käteensä. Se narisee aavemaisesti kiinnittyskohdastaan. Hän asettaa köyden kaulaansa.
Se tuntuu sileältä, ei ole ehtinyt rispaantua juuri laisinkaan; köysi on kuin kaunissuomuinen käärme, joka kietoutuu aistillisen viettelevästi hänen kaulaansa.
Kuin Bonnie olisi hieno nainen minkkipuuhkineen.
Nyt ei auta alkaa miettiä mitään syvällisempää; ainakaan sitä, miten ratkaisuja ei lopulta oteta monin harppauksin vaan aivan pienin askelein. Askel tuonne, askel tänne. Ei hän mietikään. Ajatus lävistää Bonnien mielen sumun vain juuri ja juuri.
Hän sulkee silmänsä ja ajattelee Ceciliaa. Punattuja huulia, revittyä hääpukua, lukuisia rihkamakoruja viillettyjen ranteiden peittona. Laahustavia askeleita yläkertaan, niitä, joita hän ei musiikilta koskaan päässyt kuulemaan. Äidin kirkaisua, sitä, joka on halkonut hänen uniaan pistävänä viimeiset kuukaudet, vainonnut, pilkkonut hänen valveillaolonsa sirpaleiksi, joita hän ei pysty enää kasaamaan kokoon.
Isää, joka piteli Ceciliaa käsivarsillaan kuin pudonnutta enkeliä.
Hän ajattelee, että askel tyhjyyteen on vain välietappi.
Ajattelee yhteen liittyviä käsiä; piiriä, josta tulee taas kokonainen, symmetrinen, täydellinen sisarkunta.
Hengittää kosteaa ilmaa syvälle henkeen ja kuuntelee käärmeen tyytyväistä sihinää; se tietää jo voittaneensa.
Sitten hän lopettaa ajattelemisen ja potkaisee matkalaukun altaan.
