A/N: Tässä taas pari osaa lisää. Ficcissä alkaa jo tulla toimintaakin lisää
Osa 5 Apua odottamattomilta tahoiltaSyksy meni ohi rauhallisesti eikä Harryn ja Dracon välilläkään suurempia kahakoita ollut. Luihuisen ja rohkelikon kuudesluokkalaiset kävelivät kohti Hagridin mökkiä, rohkelikot tapansa mukaan edellä luihuisten madellessa perässä. Clarissa asteli viimeisenä haistellen kirpeää ilmaa. Hän oli tarkoituksella jättäytynyt hieman jälkeen toisista, jotta saisi rauhassa nauttia ensilumen kosketuksesta kasvoillaan valkoisen pilvimassan vihdoin päästäessä hiutaleensa vapaaksi.
Oppilaat alkoivat jo kerääntyä Hagridin ympärille kuulemaan minkälaisia ihmeotuksia he tällä kertaa joutuisivat hoitamaan. Valitettavasti he eivät edes saaneet nähdä näitä otuksia, sillä Hagridin avatessa suunsa kuului metsästä kauaksi kantava hirnahdus. Niin kaunis ja niin lumoava hirnahdus, että se vaiensi jokaisen, joka tuolloin seisoi pihalla ja kuuli sen.
Kaikki oppilaat sekä Hagrid kääntyivät katsomaan metsää kohti, josta lumivalkoinen hevonen laukkasi esiin. Jokaisen kasvoilla paistoi syvä ihmetys. Yksisarvinen, joka tunnetusti oli erittäin arka eläin, laukkasi kohti heitä valkoisten lumihiutaleiden laskeutuessa maata kohti. Se laukkasi arvokkaasti näyttäen, että sillä oli tärkeää asiaa, tehtävä, jonka täyttämiseksi sen oli tultava esiin.
Lähestyessään heitä ori hidasti laukkansa raviin, ravasi loppumatkan ja pysähtyi lopulta Clarissan eteen, joka seisoi hieman muista erillään. Hitaasti yksisarvinen kurkotti kaulaansa kohti tyttöä haistellen tämän kaapua ja hamuten vaaleita lumen kuorruttamia hiuksia. Clarissa huomasi pidättävänsä henkeään, kun hevonen veti siron päänsä pois. Se ravasi kierroksen tytön ympäri ja pysähtyi lopulta tämän eteen sivuittain häntä kohti. Siniset silmät katsoivat tyttöä lempeästi ja hopeanhohtoinen häntä heilahteli kutsuvasti.
Clarissa mietti, mitä tuo kaunis sydäntä sykähdyttävä olento yritti hänelle sanoa. Hitaasti hän kuitenkin nosti kätensä ja siirsi sitä varovasti kohti yksisarvisen selkää. Hevonen vain katsoi tyttöä rohkaisevasti, jolloin Clarissa laski kätensä sen silkin pehmeälle selälle.
Koko heitä ympäröivä maailma oli hiljentynyt seuraamaan tapahtumaa, joka lumosi katsojan kauneudellaan ja ainutlaatuisuudellaan. Ainoastaan Draco katseli hieman jännittyneenä ja huolissaan siskonsa sulavaa liikehdintää tämän noustessa yksisarvisen selkään. Yksisarviset olivat kuitenkin hieman arvaamattomia, mutta Clarissa näytti niin haltioituneelta, ettei varmaan edes huomaisi, jos lentäisi selästä.
Yksisarvinen lähti ravaamaan pehmein askelin Clarissa selässään ja nosti pian keinuvan laukan. Se oli kuin unta. Lumenvalkoinen yksisarvinen selässään platinanvaaleahiuksinen tyttö kouluasussaan harmaat silmät loistaen laukkaamassa ympäri Hagridin mökkiä ja oppilaita tihenevässä lumisateessa, joka oli jo luonut ohuen valkean kerroksen maan päälle. Se tuntui kestävän iäisyyden, mutta loputtuaan Clarissasta tuntui, että oli vain käväissyt hevosen selässä.
Clarissa laskeutui yksisarvisen selästä jolloin se laukkasi vielä kierroksen Clarissan edessä ja pysähtyi taas tämän eteen, korskahti ja ravisteli kaunista päätään. Hevosen lempeät silmät katsoivat Clarissaa hetken ja sitten se teki jotain, mikä sai sekä Clarissan että muut läsnäolijat pidättämään henkeään. Se laski päätään hitaasti ja arvokkaasti, kaula komeasti kaarella se kosketti pitkällä sarvellaan Clarissan otsaa.
Clarissa tunsi voimakkaan lämmön tunteen sisällään kuin koko hänen ruumiinsa olisi täyttynyt voimasta, joka kumpusi yksisarvisen sarvesta. Clarissan ja yksisarvisen välillä oli yhteys, lämmin ja rakkauden täyttämä yhteys. Yhteys, joka katkesi, kun hevonen nosti päätään jättäen Clarissan sisälle tunteen, jota hän ei ollut koskaan tuntenut eikä koskaan osaisi kertoa muille. Hevonen katseli Clarissaa hetken, jolloin metsästä kuului toinen hirnahdus. Yksisarvinen kääntyi ja ravasi vähän matkaa, pysähtyi ja kääntyi katsomaan taakseen ja hirnui hyvästiksi. Sitten se laukkasi takaisin metsään jättäen Clarissan katsomaan peräänsä otsassaan lämpöinen tunne kohdassa, jossa sarvi oli koskettanut hänen ihoaan.
Clarissa kääntyi katsomaan Hagridia. Osa oppilaista oli palannut takaisin maan päälle ja kyseli nyt Hagridilta, mitä tarkalleen ottaen oli tapahtunut. Edes Hagrid ei tiennyt, mikä oli saanut yksisarvisen käyttäytymään noin, mutta mutisi jotain siunauksesta, jonka huhujen mukaan yksisarvisen tiedettiin antaneen muutamalle nuorelle naiselle. Loppujen lopuksi koko tunti meni Hagridin vastaillessa uteliaiden kysymyksiin, eikä kukaan saanut tietää, mitä tämä oli sinä päivänä aikonut heillä teettää.
Muiden piirittäessä Hagridia, Draco käveli sisarensa luo. Mitään sanomatta hän katsoi siskoaan tavalla, jota Clarissa ei osannut kuvailla edes itselleen. Katseessa oli huolta, rakkautta ja jotain sanoinkuvaamatonta. Äkkiä poika nosti kätensä ja kosketti Clarissan otsaa. Yksisarvisen sarvesta oli jäänyt lähtemätön kaunis tähden muotoinen jälki tytön otsaan.
”Kuin suuri lumihiutale olisi kiinnittynyt otsaasi ikuisiksi ajoiksi”, Draco kuiskasi siskolleen.
Clarissa ei osannut vastata mitenkään veljelleen, hän tyytyi vain hymyilemään lempeästi.
* * * * *
Clarissa oli pitkään huomion keskipisteenä tapahtuneen takia eikä hänen kohtaamistaan yksisarvisen kanssa unohdettu vaikka yleinen supina väheni. Pansy jaksoi ihastella tapahtumia aina, kun he olivat kaksin ja Clarissa huomasi sekä Dracon että rohkelikon kolmikon katseen viivähtävän välillä hänen otsassaan. Ei tämä tietenkään häntä haitannut ja Pansylle hän kuvaili aina vain uudestaan parhaansa mukaan tapahtumia hänen kuvakulmastaan.
Mutta joulu lähestyi ja joululoma alkoi ja vain muutama oppilas jäi viettämään jouluaan Tylypahkaan Harryn, Hermionen, Ronin ja Clarissan lisäksi, joten Clarissa huomasi pian kaiken palautuvan entiselleen. Dracokin lähti jouluksi kotiin äitiään katsomaan, mutta lähetti Clarissalle joululahjaksi hiuspinnin, jonka koristeena oli kaunis valkoinen lumpeenkukka ja kukan keskellä kalliin näköinen timantti.
Joulupäivänä oli Suureen saliin sijoitettu taas iso pöytä keskelle salia. Clarissa oli istuutunut tähän Hermionen viereen ja katseli nyt, kuinka Dumledore hassutteli muiden opettajien kanssa, joka näytti kieltämättä hieman koomiselta. Kaikkien Tylypahkaan jääneiden syödessä joulupäivällistään tuossa pöydässä, lensi iso valkea pöllö saliin ja pudotti kirjeen Dumledoren syliin. Nauraen Dumledore aukaisi sen, mutta aloittaessaan lukemaan kirjettä, hänen hymynsä hyytyi. Päästyään kirjeen loppuun, Dumledore nousi pöydästä ja pyysi muut opettajat mukaansa välittömästi.
Clarissa, Harry, Hermione ja Ron vilkaisivat toisiaan merkitsevästi ja nousivat pöydästä opettajien poistuessa näköpiiristä. He varjostivat opettajia, mutta joutuivat jäämään ulkopuolelle näiden mennessä rehtorin työhuoneeseen.
”Mitä nyt? Emme ikinä saa tietää mitä siinä kirjeessä on”, Ron huokaisi pettyneenä ja rojahti nojaamaan seinään.
”Jotain Voldemortista, olen varma siitä”, Harry sanoi. ”Näittekö Dumledoren ilmeen? Se on jotain vakavaa.”
”Oli mitä oli, mutta me emme saa sitä selville, Dumledore pitää siitä huolen.” Hermione totesi. ”Vaikka pääsisimmekin tuon ohitse, Dumledore on varmasti kutsunut osan killan jäsenistä ja olen varma, että professori Vauhkomieli on yksi heistä.”
”Joten emme voi tehdä mitään…”, Ron puhahti.
”Ehkä voimmekin…”, Clarissa sanoi mietteliäästi. ”Meidän on löydettävä joku suojaisa paikka täältä läheltä, mielellään jonkun ikkunan luota.”
He seurasivat käytävää ja löysivät ikkunan. Paikka ei ollut hirvittävän suojaisa, mutta ei parempaakaan sillä hetkellä löytynyt.
”Okei, ajattelin muuttua joksikin erittäin pieneksi hyönteiseksi ja lentää tuonne ja saada jotenkin kirjeen sisällön haltuuni. En ole vielä varma, miten sen teen, mutta ei kai tässä ole muutakaan.” Clarissa katsoi jokaista vuorollaan ja lopulta he myöntyivät, sillä heillä ei todellakaan ollut muuta keinoa.
Clarissa alkoi säteillä kirkasta valoa, joka oli jo tullut tutuksi ensimmäisenä koulupäivänä. Kirkas valo alkoi pienentyä Clarissan muuttaessa muotoaan, mutta sitten se yhtäkkiä kasvoi takaisin ja hälveni. Clarissa seisoi kolmikon edessä hieman hämmentyneeltä.
”Mitä nyt, etkö pystykään siihen?” Hermione kysyi hiukan huolestuneena.
”Ei mitään sellaista”, Clarissa vastasi pudistaen päätään. ”Meidän on mentävä tarvehuoneeseen, hengillä on jotain tärkeää asiaa.”
* * * * *
Tarvehuoneen keskellä oli pieni pöytä ja sen päällä hämärästi valaiseva lyhty. Harry, Hermione, Ron ja Clarissa istuivat pöydän ympärillä pehmoisissa nojatuoleissa. Clarissa ei selitellyt paljoa tekojaan, vain olennaisen. Hän käyttäisi voimiaan auttaakseen yhtä henkeä kertomaan heille asian, joka vaikutti hyvin tärkeältä.
Clarissa alkoi taas säteillä valoa, mutta tällä kertaa hän hillitsi valon kirkkautta, jotta muut voisivat katsoa häneen. Asettaessaan kätensä kämmenpuolet ylöspäin syliinsä hän keräsi osan kirkkaudesta kristallipallon tapaiseen häilyvään palloon käsiensä ylle. Pallo valaisi koko huoneen valkealla valolla. Clarissa viittasi katsomaan siihen ja he näkivät pallossa huolestuneet miehen kasvot.
”Merlinin kiitos, toimitte näin ripeästi!” mies sanoi. ”Asiani on tärkeä, enkä aikaile tai Clarissalta loppuu voimat. Voldemort on koonnut lisää kuolonsyöjiä ja huhutaan hänen yrittävän hyökkäystä Tylypahkaan. Tarkkaa aikaa emme tiedä, mutta pyydän teitä valmistumaan. Dumledore tietää, mutta ei välttämättä kerro teille, pyydän teitä olemaan vaiti jos näin käy. Nyt minun täytyy poistua, pärjäile Harry! Me rakastamme sinua!”
Pallo pieneni ja kirkkaus Clarissan ympäriltä katosi. Clarissa painoi päänsä uupumuksesta ja antoi itsensä hengähtää rauhassa ennen kuin kääntyi katsomaan Harrya. Harrya, joka edelleen tuijotti Clarissan käsiä. Järkyttyneenä, mutta ei uutisten takia vaan miehen. Miehen jonka hän todellakin tunnisti. James Potter, hänen isänsä oli tullut varoittamaan häntä, hänen isänsä antoi voimia Clarissalle, olisiko hänen äitinsäkin siellä? ”Me rakastamme sinua!”, kyllä hän oli.
Harry käänsi katseensa Clarissaan, joka katsoi häntä huolestuneena aivan kuten hänen kaksi ystäväänsäkin.
”Olen pahoillani Harry. Minun olisi pitänyt kertoa se jo aikoja sitten. Se ei olisi tullut tällaisena järkytyksenä”, Clarissa kuiskasi hiljaa. ”Henget eivät ole mitä tahansa velhoja, he ovat Voldemortin tai hänen kuolonsyöjiensä tappamia velhoja ja noitia. He kaikki toivovat Voldemortin kuolemaa, ja haluavat auttaa, olen pahoillani, etten kertonut aiemmin, sinun olisi kuulunut tietää…”
Harry katseli Clarissan surullisia kasvoja. Tytön silmät kiilsivät pidätellyistä kyynelistä. Harry halusi lohduttaa, mutta miten? Tuntui kuin hänen huulensa olisi liimattu yhteen. Lopulta Harry teki jotain, joka yllätti hänet itsensäkin. Hän nousi ja käveli Clarissan viereen. Polvistui ja otti tyttöä kädestä kiinni ja puristi sitä lempeästi. Clarissa katsoi Harrya ja heittäytyi lopulta tämän syliin. He halasivat toisiaan lohduttavasti. Molemmat tunsivat yhteyden, joka oli kehittynyt heidän välilleen.
Hermione ja Ron katselivat tuota eriskummallista kaksikkoa vaiteliaana. Kumpikin tiesi, että tuon kaksikon välillä tulisi olemaan vielä jotain muutakin kuin tämä kohtalon määräämä side.
Osa 6 HyökkäysLoma loppui ja oppilaat palasivat normaaliin koulurytmiinsä. Clarissan valta Luihuisessa kasvoi, hän pompotteli muita oman mielensä mukaan aivan kuin Draco, joka seurasi siskonsa puuhia ylpeänä. Clarissaa ei nähty enää käytävillä yksin vaan hänen ympärillään parveili aina joukko luihuisen tyttöjä, jotka halusivat hänen huomiotaan ja ehkä myöskin hänen veljensäkin huomiota. Etenkin Pansy Parkinson oli jatkuvasti Clarissan kyljessä.
Clarissa ja Draco viettivät yhä useampia iltoja yhdessä jutellen menneestä ja suunnitellen tulevaa. He istuivat aina samassa nurkkauksessa, josta kukaan ei voinut kuulla muuta kuin Clarissan helisevän naurun. Draco tyytyi yleensä vain hymyilemään, mutta sai Clarissa hänet joskus nauramaankin. Etenkin kuvaillessaan erittäin värikkäästi Pansyn yrityksiä pyytää Clarissalta apua Dracon hurmaamisessa.
Harry, Ron Hermione ja Clarissa pyrkivät kokoontumaan kerran viikkoon keskustelemaan Voldemortista, mutta eivät he paljoakaan osanneet tehdä. He eivät tienneet milloin ja miten Voldemort aikoi hyökätä, joten heidän oli hirvittävän vaikea keksiä mitään toimivaa puolustusta. He harvensivat yöllisiä kokouksia, mutta lopulta, kevään alkaessa pikkuhiljaa näyttää merkkejä saapumisestaan, ne loppuivat kokonaan.
Lukuvuoden viimeinen huispausottelu, Rohkelikko vastaan Luihuinen, käynnistyi kauniina kevätpäivänä, auringon lämmittäessä vielä hieman viileää ilmaa. Kannustushuudot kantautuivat kauas, sillä pelissä oli palkintona huispausmestaruus voittajajoukkueelle.
Joukkueet olivat hyvin tasaisia ja maaleja tehtiin vuoronperään. Luihuinen oli päässyt jo johdolle, kun kultainen sieppi viuhahti Harryn nenän ohi. Poika suuntasi salamana siepin perään, jolloin myös Draco huomasi sen ja kiihdytti luutansa taisteluun. Draco kiri nopeasti Harryn viereen ja rinnakkain he lähestyivät sieppiä. Harry kurkottautui nappaamaan sitä ja venytti itseään pidemmäksi. Hänen kätensä melkein hipoi tuota pientä kultaista palloa.
Äkkiä Harry tunsi otsassaan hirvittävää kipua. Hänen arpeaan vihloi sietämättömästi ja hän vetäisi sieppiä tavoitelleen kätensä otsalleen. Harry ei pystynyt keskittymään lentämiseen arvesta lähtevän kivun aaltojen takia. Hänen luutansa lähti vaaralliseen syöksyyn kohti maata, mutta suoristautui juuri ennen maata Harryn päästessä vaivalloisesti tilanteen herraksi. Hän laskeutui hallitusti ja nousi luudan selästä, arpi yhä varoittelevasti poltellen hänen otsaansa.
* * * * *
Harryn kadotessa Dracon viereltä tämä tiesi onnistuvansa vihdoinkin. Vikkelästi hän nappasi siepin voitonriemun kupliessa sisällään. Draco pysäytti luutansa leveästi virnuillen ja etsi katseellaan Harrya. Pian hän huomasi tämän laskeutuvan maahan käsi otsallaan. Potter-parka, arpi taisi jälleen pilata kaiken, hän ajatteli ivallisesti ennen kuin hänen huomionsa kiinnittyi taivaalla oleviin mustiin hahmoihin. Kuolonsyöjiä, Draco tunnisti heti. Hyökkäyksen aika oli siis tullut, luudilla lentävät kuolonsyöjät lähestyivät nopeasti ja Draco katsoi parhaaksi laskeutua alas.
* * * * *
Clarissa katseli kisaa tarkkaavaisesti ja huomasi välillä etsivänsä sieppiä. Raivoisasti hän kannusti veljeään tämän syöksyessä Harryn perään. Hän toivoi hartaasti Dracon vihdoin voittavan Harryn kilvassa, mutta Dracon kiertäessä sormensa siepin ympäri, hän ei voinutkaan iloita voitosta.
Samaan aikaan, kun Harryn arpea alkoi poltella kivuliaasti, Clarissa tunsi kivun kouraisevan mahaansa, hänestä tuntui kuin joku olisi työntänyt veitsen siihen ja kääntänyt kahvasta. Kipua kesti vain hetken, jonka aikana Clarissa tajusi kuinka voimakas yhteys heidän välillään oli ja Clarissa tiesi mitä se tarkoitti.
”Voldemort…” Clarissa kuiskasi kauhuissaan.
Hän huomasi kuolonsyöjät, jotka lensivät luudillaan nopeasti kohti huispauskenttää aikeena piirittää se. Clarissa hämmästyi, kuinka nopeasti Voldemort oli onnistunut kokoamaan joukkoonsa niin paljon väkeä. Hän ei aikaillut vaan juoksi alas aitiosta niin nopeasti kuin pystyi, ainoana ajatuksena päästä Harryn luo ennen Voldemortia.
Clarissan päästessä kentälle hän katsahti ylös ja näki Voldemortin laskeutuvan kohti kenttää pienen kuolonsyöjäjoukon kanssa. Nopeuttaen askeliaan hän käänsi katseensa Harryyn ja huusi; ”Harry!”
Harry ja Draco kääntyivät molemmat katsomaan tyttöä, joka oli ehtinyt poikien väliin ja pysähtynyt haukkomaan henkeään. Vasta silloin tyttö huomasi veljensä ja hänen silmänsä rävähtivät täysin auki ja vettyivät.
”Clarissa, mitä helvettiä…” Draco aloitti ihmeissään, mutta lopetti äkisti nähdessään sisarensa kasvot, joilta kuvastui silkkaa surua.
”Olen pahoillani Draco. Tiesin tämän tulevan vastaan, mutta toivon, että ymmärrät…” Clarissa sanoi surullisesti ja perääntyi kohti Harrya. ”Toivon, että ymmärrät…” hänen äänensä särkyi.
Draco tuijotti sisartaan aidosti järkyttyneenä. Hän ei voinut uskoa sitä. Clarissa oli Potterin puolella. Clarissa, hänen sisarensa, oli pettänyt sukunsa, pettänyt hänet…
Hirveä kähisevä nauru veti kaikkien huomion puoleensa. Voldemort oli laskeutunut ja seisoi jonkun matkaa kolmikon edessä Matohäntä ja Bellatrix vierellään ja kolme muuta kuolonsyöjää takanaan. Tyytyväinen virne naamallaan hän nauroi pilkallisesti laskiessaan sysimustan kaavun huppunsa, paljastaakseen verenpunaiset viirusilmänsä.
”Aah, olemme siis vihdoin löytäneet sukunsa pettäjän”, hän sanoi katsahtaen Bellatrixiin. ”Mehän tiedämme mitä pettureille tehdään, eikö vain?” hän katsoi Matohäntää, joka kyyristyi hiukan. Kääntäen punaiset silmänsä Clarissaan hänen suunsa kääntyi iljettävään ja irstaaseen hymyyn.
”Jätä Clarissa rauhaan, minut sinä haluat!” Harry astahti Clarissan vierelle valmistautuen suojelemaan tyttöä. Hänen aivonsa etsivät koko ajan ratkaisua kiperään pulmaansa. Jos hän haluaisi saada sauvansa, hänen täytyisi olla hyvin nopea.
”Ah, Pikku-Potter. Etkö vielä tiedä, ettei Lordi Voldemort jätä koskaan rankaisematta pettureita tai tiensä tukkeita?” Voldemort katseli Harrya ivallisesti. ”Bellatrix!”
Kuului naisen mielipuolista naurua. Musta kaavun helma liikahti ja esiin tuli naisen käsi pidellen taikasauvaa kohti Clarissaa. ”Kidutu!”
Clarissa tunsi hirvittävän tuskan sisällään kuin hänen jokaista soluaan olisi kidutettu yhtä aikaa. Clarissa putosi polvilleen maahan vastustaessaan huutoa, joka yritti purkautua hänen kurkusta. Hän näyttäisi Voldemortille, ettei hän ole heikko. Clarissa pyristeli noin minuutin vastaan, mutta enempää hänen ruumiinsa ei kestänyt ja tuskan kiljaisu karkasi hänen huulilta. Voldemort heilautti laiskasti kättään ja hirvittävä tuska loppui jättäen jälkeensä heikkouden tunteen jokaiseen Clarissan lihakseen. Hän jäi polvilleen, koska tiesi etteivät hänen tärisevät jalkansa kantaisi häntä.
”Olkoon tämä pikku maistiainen sinulle siitä, mitä tulet kohtaamaan, jos vastedes heittäydyt hankalaksi. Minä pyyhkäisen Potterin ensin tieltäni ja sitten on sinun vuorosi anella armoa. Et tule pitämään seurauksista, jos en pidä esityksestäsi”, Voldemortin ääni pursusi silkkaa halveksuntaa.
Hän käänsi huomionsa Harryyn. Harryyn, jonka pelottomat vihreät silmät leiskuivat vihaa niiden kohdatessa Voldemortin punaiset viirusilmät, joilta kuvastui riemu ja koston halu.
”Olet ollut tielläni liian kauan, ja nyt sinä olet kohtaava samanlaisen lopun kuin saastaiset vanhempasi”, Voldemort ärisi nostaessaan taikasauvansa. Ilkkuen hän jatkoi. ”Oletko valmis?”
Harry veti kätensä nopeasti etsimään sauvaansa ja valmistautui vastakiroukseen. Saadessaan sauvan käteensä hän kuuli Voldemortin sanat ja tajusi olleensa liian hidas. Tähän se siis päättyi, hän ajatteli, petin kaikki.
”Avada kedavra!”
Clarissa nosti nopeasti päätään ja näki Voldemortin riemukkaat kasvot tämän jo kuvitellessa itsensä voittajaksi ja maailman hallitsijaksi vihreänä loistavan kirouksen lähtiessä hänen sauvastaan, mutta Clarissa ei voinut antaa sen tapahtua, Harry ei saanut kuolla. Maailma ei saisi joutua tuon mielipuolen käsiin.
”Eeiii!” hän ei edes tiennyt nousseensa maasta ennen kuin huomasi seisovansa Harrylle suunnatun kirouksen edessä. Vihreä kirous lähestyi nopeasti uhriaan. Tämä oli ainoa keino, hän ajatteli nostaessaan kätensä kuin suojakseen kirousta vastaan.
Harry kuuli Clarissan äänen päässään. ”Ette varmaan usko, mutta saatan ehkä pelastaa Harryn hengen vielä.” Kuinka oikeassa Clarissa oli ollutkaan, mutta miksi näin? Hän katseli järkyttyneenä ja kauhuissaan vihreän valon ilahtunutta leimahdusta, kirouksen saadessa uhrinsa kuolettavaan syleilyynsä.
