Kirjoittaja: Daraganyan
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Severus
Tyylilaji: Angst, Romance
Vastuunvapaus: Eip, en omista niitä hahmoja, jotka tunnistatte olevan kirjoista, ne kuuluvat J.K. Rowlingille ja niiden suomenkieliset nimitykset Jaana Kaparille. Mutta juoni, ja muutama muunneltu totuus ovat kyllä minun.
Yhteenveto:
Hahmot kohtasivat. Varjot näkivät sen selvästi, hiljenivät kuuntelemaan, katsomaan. Kädet etsivät toisiaan, toinen painoi otsansa toisen otsaa vasten. Hiljaisia, pehmeitä sanoja, eivätkä edes varjot niitä kuulleet. Valo sai kyyneleen kimaltamaan toisen silmäkulmassa. Kirjoittajan sana:
Vastaa haasteeseen kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa,
tällä kuvalla. Ja tuota... Sekava se on, ja kummallinen, mutta teki mieli kirjoittaa ja julkaista kuitenkin. Yrittäkää ymmärtää. Ja kommentoida, kiitos.
Varjojen laulu
Kalpea kuu loi valonsa metsään. Sen säteet kohtasivat puiden oksat, kulkivat niiden ohitse koskettaakseen maata. Valonsäteiltä ei tällä kertaa ollut kielletty pääsyä, ei edes siihen metsään. Ja ne leikkivät iloissaan, nuo epäselvät, sinisävyiset valonsäteet. Sumu kohosi niitä tervehtimään, ja yhdessä ne loivat puiden lomaan aavemaisen valon. Toivat esiin puiden tummat rungot, saivat kasteesta märät lehdet kimaltelemaan. Vaalensivat varjoja.
Valonsäteet kohtasivat miehen hahmon. Ne eivät olleet tarpeeksi kirkkaita todella valaistakseen, tuodakseen miehen piirteet näkyville – tämä oli vain tumma siluetti. Nojasi puun runkoa vasten, oli painanut päänsä alas, kädet ristissä rintakehällä. Kuriton, iloinen länsituuli tuli ystäviään tervehtimään, pyöritti mennessään miehen viittaa. Kuului vain hiljaista puiden oksien kahinaa, toisinaan pöllön siipien kevyt ääni niiden liitäessä metsän puiden välissä.
Nämä sumeat valonsäteet eivät miestä tunteneet, ei liioin sumu muistanut tämän miehen nimeä. Edes länsituuli ei ollut kuullut uutisia tästä. Mutta metsän varjot, vaikkakin valon vaalentamat, tunsivat tämän. Tunsivat miehen oikein hyvin. Kuiskivat tämän nimeä ohi kulkiessaan kuin rakastetun nimeä, lauloivat hänen kunniaansa joutuessaan jälleen väistämään veljensä, valon, tieltä.
Mies ei kuitenkaan laulanut varjojen kanssa, vaikka ne usein kutsuivat sitä liittymään kuoroonsa. Tämä vain seisoi, seisoi kielletyn metsän puiden alla. Hiljaa, eleettä, jotain odottaen. Hymynkare, juuri ja juuri havaittava, kohosi hänen kasvoilleen. Ja valo puhkesi laulamaan, kohotti kirkkaan äänensä veljensä äänen ylle, kuten se teki niin usein.
Sillä nyt lähestyvän hahmon se tunsi, voi kuinka hyvin se tunsikaan tuon! Iloisin askelin pienelle aukiolle ravasi suuri koira, jonka varjo piirtyi maahan vielä suurempana. Siisti se ei ollut, ei missään nimessä, eikä oikeastaan edes kovin kaunis tai suloinen. Sen turkki oli aivan sekaisin, häntään oli tarttunut puun oksa. Ja tuo koira pysähtyi miehen eteen ja istui maahan, ylös katsoen. Valo välkähteli voimakkaampana, kuin nauraen. Pitkään he tuijottivat toisiaan, mies ja koira, kummatkin mustia. Valo ja varjo pyörivät heidän ympärillään, uteliaina. Nuo leikkisät kaksoset kisailivat taas keskenään, kumpi joutuisi väistämään? Ehkä ei kumpikaan.
Koiran tumma hahmo muuttui, kasvoi, lakkasi oikeastaan olemasta koira. Ja yhä voimakkaammin yritti valo tavoittaa tämän hahmon puiden oksastojen välitse. Se muisti kaiken, kuten luonnolla on tapana. Se muisti ilon, hymyn, ystävyyden. Se muisti kaiken tämän, kaikki tunteet, jakoi lähes kaikki miehen muistot. Silti se ei voittanut veljeään, ei lähellekään. Varjojen laulu voimistui hiljalleen. Nämä kaksi miestä olivat kummatkin sille tuttuja, yksinäisyydessään, vihassaan ja pelossaan. Kummankin vierellä se oli laulanut yön pimeydessä, laulanut sitä ainoaa laulua jota varjot osaavat laulaa. Se lauloi unohduksesta ja pelosta, se lauloi surusta ja yksinäisyydestä. Se kutsui näitä kahta hylättyä luokseen, unohtaen, että näin tehdessään se kutsui heidät myös toistensa luokse.
Hahmot kohtasivat. Varjot näkivät sen selvästi, hiljenivät kuuntelemaan, katsomaan. Kädet etsivät toisiaan, toinen painoi otsansa toisen otsaa vasten. Hiljaisia, pehmeitä sanoja, eivätkä edes varjot niitä kuulleet. Valo sai kyyneleen kimaltamaan toisen silmäkulmassa. Ja hetken kuluttua hiljaisuutta ei enää ollut. Ilmassa väreili viha, syytös. Kipu, ehkä kärsimys. Vain yhden sanan veljekset tunnistivat ihmisten kielestä. Miksi? Lopun ne saattoivat arvata. Miksi menit, miksi unohdit, miksi olin yksin. Etkö enää muista? Valo himmeni jälleen, ei ollut enää sen aika. Ja näin varjot kietoivat sisälleen nämä kaksi miestä, jotka piirtyivät yhä tummempina siluetteina valoa vasten.
Huulet kohtasivat parinsa vihaisina ja vaativina. Kädet sekoittuivat hiuksiin, nykivät, hampaat osuivat toisiinsa. Rakkaus ja viha sekoittuivat toisiinsa, eikä niitä enää voinut erottaa toisistaan. Viha ei kuitenkaan ollut kohdistunut keneenkään ihmiseen – se kohdistui koko maailmaan. Miesten hengitys kiihtyi, huulet muodostivat merkityksettömiä sanoja jotka saattoivat muuttaa näiden kahden ihmisen maailmaa. Huulet kohtasivat jälleen, pehmeämmin, rauhallisemmin, aika unohtui. Pieni, kylmä naurahdus, muutama terävä sana. Vino hymy, silmät, joiden katse ei enää ollut niin kylmä ja pelottava kuin se joskus, jollekin, oli ollut. Toinen vastasi pudistamalla päätään, pitkät, takkuiset hiukset putosivat kasvoille. Eikä tuuli ehtinyt niitä pyyhkäistä sivuun, sillä heti kohosi miehen käsi toisen kasvoille. Viipyi, hyväili, lopulta väistyi pehmeiden huulien tieltä. Kiire katosi, oli vain aikaa, rajattomasti aikaa.
Kumpikaan ei enää sanonut mitään. Sanoja ei tarvittu, kosketus, ilmeet, eleet riittivät, vaikka niitäkään ei selvästi nähnyt. Tunne oli kaiken yllä, voimakkaana ja vaarallisena, sallimatta minkään vaarantaa olemassaoloaan. Eikä tuo tunne ollut viha, ei pelko, ei ehkä varsinaisesti rakkauskaan. Se oli turvallisuus ja rauhallisuus. Varjo ei laula rakkauslauluja.
Ja viimein oli heidänkin jälleen myönnettävä ajan olemassaolo. Varjon laulu vaimeni, valo kohotti äänensä voimakkaana sen ylle. Mutta se ei vieläkään ehtinyt nähdä kahta miestä selvästi, ei ehtinyt heitä sen paremmin muistaa, sillä kun valo kohosi kirkkaampana taivaalle, olivat miehet jo menneet.
Sumu hälveni puiden lomasta. Aurinko kohosi taivaalle, pohjoistuuli puhalsi tuoden mukanaan kotkan korkean huudon.