Osa kaksi on tällä ja vieläpä ihan ajallaan!
ONNEA NEITHAN!
Velhokarkuri
2/2
Maryse nuokkui eteisessä kukkatakki kurtulla kaksoisleuan kalkkunanheltassa ja pussipöksyt satiinihelman alta vilkkuen – joko viisikymmentäluvun pitsipuntit olivat jälleen palanneet muodin toptrendeihin munamonokkelien sun muiden terveyskenkien ohella, tai sitten Instituutin ainoa pesukone vain oli päättänyt alkaa reistailla juuri liivilinkouksen ryöppäyskatkolla – krunts kuppi kikkareena pesurummun pohjalla tangojen seassa. Maryse nuokkui kerällä kenkäritilällä, koivet koukussa rajuilmasta raijatulla kynnysmatolla. Maryse käänsi kylkeä, antoi tumman tukan valua verhoksi kasvojen punaisille läikille – vihalle, joka ei ottanut laantuakseen. Maryse painoi kynnet kämmeniin, ripset varjojen ruoppaamiin avantoihin alaluomilla. Maryse nuokkui kaula kuoliossa ja nenä tungettuna saappaanvarteen jalkahikeä haistelemaan – Jacen saapas oli saappaista pahin, omakehu kun tuppaa löyhkäämään kilometrien säteelle, eikä Marysen sierainperuukin etäisyyttä haisulivirsusta olisi voinut laskea edes senttimetrimitalla. Saappaanraadon sulotuoksut suorastaan kutittelivat sieraimia kuin vuosituhannen etikassa muhinut valkohomegouda – kyllä vähemmästäkin olisi tullut vessanraikastinta ikävä. Maryse piti vessanraikastimista, etenkin kävynkatkuisista – korventunut haltia on tuoksuista tunteikkain, voitonriemuisin. Maryse nuokkui kainalokarvat pusikkona, kulmat kurtussa, silmät painajaiseen puristettuna.
Maryse nimittäin näki painajaista – painajaista, josta herääminen ei ollutkaan osoittautunut aivan niin yksinkertaiseksi kuin vahtivuorojen euforiaunista yleensä. Vaan eipä sillä, mielelläänhän Maryse lettipäitä listi, unissaan siinä missä päivänvalollakin, tai pikemminkin juustopallon kuukumotuksella – haltiaheikit kun olivat kaulinkokemusten kautta osoittautuneetkin yöeläjiksi, eivätkä auringon siveiksi lapsosiksi, toisin kuin tottumattomampi tappaja olisi voinut kuvitella. Jos Maryse jostakin piti, niin takkutukkien teilaamisesta, piti oikein todella. Mutta tänä yönä ei ollut tullut kysymykseenkään – tänä yönä Maryse oli virunut tuntikausia vihansa kourissa, painajaisessa. Kerran jos toisen Maryse oli nipistänyt, napsinut, naputtanut, seurauksena vain helakanpunainen veripuuro jauhelihaksi kynsityllä kyynärvarrella. Maryse oli repinyt, raastanut, riipinyt ranteensa ruvelle, riuhtonut ihon silpuksi vain irrottaakseen otteensa unesta, joka ei sitten ollutkaan osoittautunut uneksi. Maryse oli parhaansa mukaan yrittänyt avata silmänsä yöhön, jona Alec ei olisikaan ollut livahtanut ulos pimeään Brooklyniin saapaspatikassa. Maryse oli yrittänyt raastaa luomensa levälleen eteisen hämärässä, vain huomatakseen, että Alec oli poissa, aidan toisella puolen, siellä, missä velhot olivat vihreämpiä ja portsarit pakkolomalla.Vasta aamuyön aikaisilla tunneilla Maryse oli ymmärtänyt, ettei uni ollutkaan unta, pelkkää painajaista.
Ja Maryse oli tottavie tehnyt kaikkensa pyydystääkseen Alecin pyjamabilebailuistaan kaappinsa uumeniin krapuloimaan. Glitterkrapula saattoi olla kova, mutta äitimuorin tohvelipotku perseelle oli vieläkin kovempi, ilmalentoa seuraavasta pyllypamauksesta puhumattakaan – kaapinkulma oli todistetusti kovin kaikista. Ja kaappiin Alec tästedes kuuluisi – syvälle sinne, minne kaasupallo ei paistanut. Alec piti piilottaa kauas pois ja monen munalukon taa – tosin ensin poika pitäisi kaapata väkivalloin velhonsa kainalosta, kyseinen velho kun tuskin vapaaehtoisesti päästäisi saalistaan homehtumaan hattuhyllylle säihkysormiensa ulottumattomiin. Alec pitäisi survoa syvälle komeroon, marssittaa inkvisiittorinkestävään pommisuojabunkkeriin, jonka hätäuloskäyntipolitiikka oli nollatoleranssitasoa. Alec pitäisi raijata far away velhonsa luota, linnun tietä mailikaupalla etelänavalle igluilemaan. Alec pitäisi vieroittaa katsekontaktia intiimimmästä kanssakäymisestä ja pian sittenkin. Alec pitäisi eristää Klaavin kyttyräselkäsedistä – Alec ei saanut riehua vapaana maailmalla homoilemassa Lightwoodien kunnollistakin kunnollisemman ja heteroakin heteromman suvun mainetta lokaan. Alec ei nuoleskelullaan saanut tuhota valta-asemaa, jonka saavuttamiseen Maryselta oli mennyt vuosi jos toinenkin Inkvisiittoria mielistellessä.
Vaan Alec oli poissa, pimeässä yössä, tai pikemminkin aamussa, joksi aurinko oli jo tähtikartan ehtinyt rullaamaan. Alec oli kaukana paheen pesässä Brooklynin kerrostaloryteikössä, josta ei neitsyenä ollut paluuta, ei edes varjometsästäjäpojalla, jonka sosiaaliset taidot tuntuivat rajoittuvan smalltalkin sijaan pikemminkin smallwalkiin; pikaiseen poistumiseen paikalta heti, kun joku uhkasikin avata suunsa muuten kuin haukotellakseen. Olisi luullut, ettei läheisyyskammoisella kakaralla olisi ollut kysyntää Broklynin parituspiireissä, sen varaan Maryse olikin kai laskenut, siihen Maryse oli hyväuskoisena luottanut.Tosin Alecin yötilastot ja parisenkymmentä rännimurtumaa kielivät pitkäaikaisesta sänkysumoharrastuksesta – mitään ei olisi enää tehtävissä, mikäli Alec oli hypännyt velhon seuraksi vällyjen väliin jo kuukausitolkulla ennen ratsiaa. Tosin Maryse oli joka tapauksessa yrittänyt telekinosoida Alecin kimaltavanlilan makuupussin syövereistä tämän ikioman pinnasängyn pussilakanapesään silkalla ajatuksen voimalla siinä kuitenkaan onnistumatta. Instituutin katto oli edelleen vailla varjometsästäjänmenevää reikää – aivan yhtä ehjä kuin kello kolmelta keskellä yötä, sääli sinänsä. Mutta sentään Maryse ei ollut feromoneja purkista napsiva velho, kiitos Inkvisiittorin sienimetsikköisen varpaankynnen, olkoonkin, että kipinägps-paikannin olisi ollut käypää valuuttaa Alecin salametsästyksessä – ties missä murjussa puolidemoni bisneksiään tätä nykyä hoiteli.
Maryse oli soittanut ja soittanut – ring ring ring ja titityy. Tai ties vaikka Alecin puhelin olisi vanhan kunnon telefoonitärinän sijaan huutanut jonkin sortin gay baria, Maryse kun ei enää pojastaan mennyt takuuseen. Alec ei ollutkaan ollut niin tohvelin alla, Alecilla oli oma tahto. Alec ei ollutkaan ollut niin ennalta-arvattava, Alec oli homokapinallinen. Alec ei ollutkaan ollut niin ypöyksinäinen, Alecilla oli rakastaja – Alec itse oli rakastaja. Alec ei ollutkaan ollut niin kokematon, Alec osasi huijata, hämätä, hiipiä, vaikka olikin lopulta jäänyt satimeen, paljastanut itsensä. Hyvä inkvisiittori, Marysen poikahan oli itsensäpaljastaja! Eikä Alec enää yhtäkkiä ollutkaan tavoitettavissa kellon ympäri, Alecilla oli omaa elämää, tosin kyseenalaistakin kyseenalaisemmalla seuralla varustettuna – Alecilla oli omia öitä. Alecin puhelin tuntui olevan kuollut ja kuopattu, tai vähintäänkin koomassa, värinähälytyksen rytyytysvirheestä puhumattakaan. Alecin puhelin pysyi mykkänä, mitä nyt silloin tällöin varattu naikkonen intoutui latelemaan poissaolotiedotelitaniaansa. Maryse oli soittanut yhä uudelleen ja uudelleen, antanut Alecin puhelimen piristä oikein urakalla – tuloksetta. Maryse oli laskenut luurin kourastaan ja hävennyt oikein olan takaa – mitä Inkvisiittorikin olisi Marysen velhomaailman rattopojaksi käännytetystä esikoisesta ajatellut? Maryse oli pirautellut puolenminuutin välein, jättänyt luurinsa tuuttaamaan varattua ja lysähtänyt peukalot ohimoilla vasten seinää, pelännyt pelkäämästä päästyää.
Mitä muutakaan Maryse olisi voinut tehdä, kuin pelätä, purra kynnet palasiksi, panikoida – Alechan oli Marysen ulottumattomissa, vaan sitä vastoin velhonsa ulottuvilla, tyrkyllä tuikittavaksi. Mitä muutakaan Maryse olisi voinut tehdä, kuin rypeä itsesäälissä, johon Alec oli hänet yrittänyt hukuttaa. Mitä muutakaan Maryse olisi voinut tehdä, kuin porata silmänsä päästä ja pillittää. Mitäpä muutakaan Maryse olisi voinut tehdä, kuin sadatella pikkupoikansa petturuutta – Alec oli valinnut velhon, saastaisen puolidemonin, ja vieläpä vapaaehtoisesti. Maryse oli vihaisempi kuin koskaan ennen, Maryse oli raivoissaan, näki punaista kuin aurinkorasvaa boikotoivalla nudistirannalla steppaileva härkä. Maryse oli katkera kuin ehtoollisviininsä jukkapalmulle ilmakiväärillä uhattuna lorauttanut Jace. Maryse oli katkera, kuin oliivipiparipellin pohjaan polttanut Isabelle. Mitä muutakaan Maryse olisi voinut tehdä, kuin punastua häpeästä – Alechan oli jossain kaukana, kaukana siveän elämän tuolla puolen, missä velhot istahtivat estoitta uhriensa lanteille, ja siihen myös jäivät, kunnes nostokurki olisi puhunut. Alec oli jossain kaukana, kaukana kanariankeltaisessa lemmenpesässä, velhonsa kyljessä kippuralla. Alec oli kaukana siellä, minne Maryse ei ollut pääsylippuja jaellut. Alec oli kaukana siellä, mihin Alecilla ei olisi ollut asiaa livahtaa. Alec oli peuhaamassa päävelhon lepolassella, mitäpä sitä oli kieltäminen.
Maryse kiristeli hampaitaan häpeänhiki otsalla, pisarat pitkin poskea pulputen. Marysea hävetti, hävetti enemmän kuin koskaan ennen. Marysea hävetti enemmän kuin silloin, kun Jace oli pikku pojankoltiaisena, viistoistavuotiaana uhmaikäisenä, liimannut viikset ikvisiittorin vaalimainokseen trimmaavin seuraksin. Marysea hävetti enemmän kuin silloin, kun Isabelle oli pyöräyttänyt pikkuleipiä Klaavin hyväntekeväisyystanssiaisiin – saldona seitsemättoista tekarit ja kuusi keksimyrkytystä ambulanssiajeluineen päivineen plus muutaman suolentukoksen suolaliemiliuotus kaupan päälle. Marysea hävetti enemmän kuin silloin, kun ensimmäisen haltian kallo oli possahtanut pirstaleiksi keittiön lattialle, ja Robert oli luullut töhnää suolakurkuiksi anafylaktisen allergiasokin saattelemana – haltioiden aivot kun olivat aivan liian hapokkaita kerralla nieltäviksi, tai nieltäviksi ylipäätään ollenkaan. Marysea hävetti jopa enemmän kuin silloin, kun Robert oli napannut hänet itseteosta katselemasta High School Musical kolmosta kyynelet silmissä ja Maxin pehmopaavopesusieni kainalossa, nessupaketillinen kolmikerroksista roskakorin juurella. Ja Marysea tottavie hävetti saippupaskaroskan katselu – Maryse oli vain liian koukussa päästäkseen irti teinidraamasta, tosin homodraama häntä ei olisi kiinnostanut Churchin pierun vertaa. Maryse häpesi Alecia, häpesi oikein todella ja lähes aidsintasoinen migreeni takaraivossa jyskyttäen.
Kuinka vessapaperissa Maryse kakaisisi totuuden poikansa petipuuhailusta Inkvisiittorille, vai kakaisisiko ollenkaan? Taistelusuunnitelma sotastrategian perään oli joutanut jäähylle Marysen aivolohkojen biolankompostiin, toimeenpano kun oli poikkeksetta osoittautunut mahdottomaksi ilman asianosaisen poikalapsen jallittamista pakkopaitaan. Eikä Alec ei ollut yhteistyökykyinen, ei enää. Ensimmäistä kertaa olemattomassa elämässään Alec oli kapinoinut kotiintuloaikapolitiikkaa vastaan, haistattanut paskan Marysen aukroriteetille. Ensimmäistä kertaa elämässään Alec oli viisveissanut äitimuorinsa järjen äänestä, pyynnöistä, armeijaäänenpainolla ladelluista käskyistä. Ensimmäistä kertaa elämässään Alec oli karannut kauas pois petiin, jota hallinoivaan homppeliin tällä ei olisi ollut asiaa koskea pitkällä tikullakaan. Alec ei aikonut hevillä luovuttaa taistelua, jonka tuoksinaan oli viimein loikannut. Alec ei aikonut päästää irti – Alec oli koukussa velhoonsa kuin Jace vodkaan. Alec luuli olevansa rakastunut, jo pelkkä katsekin paljasti narkkarin. Enää Alec oli Maryselle vain varhaisvaari, jonka rakkausintressit olivat siitä sairaammasta päästä. Vaan totuus tulisi ilmi ennemmin tai myöhemmin, todennäköisesti ennemmin, Inkvisiittorin valvontakameroita kun pönötti julkisista käymäläkopeista lähtien joka puolella Brooklyniä. Inkvisiittori tiesi kaiken, näki kaiken, kuuli kaiken. Inkvisiittori valvoi, vilkuili vauhkosti ja vahtasi. Ja Inkvisiittori myös mestasi jokaisen, joka lakia rikkoi, oikeudenkäynneistä viis. Eipä sillä, että Marysea olisi kiinnostanut – pää pölkylle pam, ja Alec olisi poissa päiväjärjestyksestä lopullisesti.
Kolahdus. Kilahdus. Kopasahdus.
Maryse havahtui hereille turpa tukossa homeitiöviljelmän virkaa toimittavassa kumisaappaassa ja kukkatakki kierteellä kurkussa. Hetken Maryse harkitsi itsemurhayritysta satiininnielijän tapaan – henki veks eikä huolta huomisesta Hyvästi julma maailma – helppo elämä tuonpuoleisessa vaihdetaan mehiläisvalistukseen ja homomurhaan maan päällä, ei palautusoikeutta. Vaan Marysella oli velho nylkemättä Alecin kanssa, ei Marysekaan noin vain aikonut antaa periksi petikysymyksessä, ei todellakaan. Marysella oli valtaa, Marysen toimenkuvaan kuului diktaattorointi, olihan hän sentään the äiti. Maryse raastoi öljynporauksen tarpeessa kimaltelevan naamansa irti saappaanvarresta ja haukotteli keuhkojensa täydeltä kuraa kynnysmaton polyesteripöheiköstä. Oli aika uden päivän ja uusien kujeiden, olkoonkin, että uudet kujeet rajoittuisivat aikalailla itkuun ja purukalustojen vasaralekailuun. Maryse heräili hehkeänä ja edustavana uuteen päivään ja uusiin kujeisiin ja niin edelleen.Maryse rullasi luomensa raolleen kullankeltaiseen auringonpaisteeseen, korvensi silmämunat kokkeliksi keskipäivän paahteessa. Jos Maryse jotakin vihasi, niin päiviä, joina rähmäkökkäreet silmäkulmistaan revittyään sokaistuu kaasukuulan kirkkaudessa, ja heti perään muistaa poikansa olevan parantumaton hinttihiihtelijä. Jos Maryse jotain vihasi, niin päiviä, joina totuus musertaa alleen valhekuvan, jonka parissa aivot ovat yön tunteita työskennelleet.
Maryse kampesi koipensa kerältä ja vääntäytyi ketterästi kontilleen nivelet naksahdellen kuin Jacen pääkopan hammasrattaat gininhakureissulla kassatytön kysellessä papereita perstaskusta. Maryse suki rasvalettinsä liisteriksi niskaan ja ruoppasi sannan silmistään kämmensyrjäänsä, katsekontakti kun oli vuodetason väittelyssä kaikki kaikessa – uhkaava mulkoilu saa ihmeitä aikaan ja niin edelleen. Maryse rusautti rystysensä runnontakuntoon, naksautti nyrkit valmiiksi plastiikkakirurgiseen toimintaan – uusi naama, uudet tuulet, enää velhostasi poika parka kuule et. Vaan ei Maryse väkivaltaan aikonut turvautua, kunhan nyt vain vähän takoa järkeä paksupäisen poikansa kalloon. Maryse panisi poikansa puhumaan, puolustelemaan ja lopulta paljastamaan. Maryse panisi poikansa laulaa luikauttelemaan totuuden menneiden viikkojen ränniremonteista, tikastapaturmista ja kukkalaatikkokadosta. Maryse panisi poikansa vastaamaan teoistaan, tilittämään korvauksen kivuista ja kärsimyksestä, särjetystä sydämestä ja äidinvaistosta, jota ei välttämättä koskaan ollut ollutkaan. Ja Maryse kiristäisi tietoja, maksoi mitä maksoi. Kurita lapsiasi kuin he olisivat homoja kaikki tyynni – lepakkoseksuaalinen suuntautuminen ei ole henkireikä, lepakkoseksuaalisen suuntautumisen kitkee vain pahoinpitely sun muu henkinen väkivalta, oli Inkvisiittori ohjeistanut jokavuotisen vanhenpainvarttinsa johdannossa. Kosto ei elä, ellei kostaja elä – eliminointi kannattaa aina, Klaavissa Klaavin tavalla.
Alec hiipi ovenraosta eteiseen paljain varpain, saappaat kainalossa, posket punaisina. Alec muilutti oven kiinni, leikki äänenvaimenninta – luuli hämäävänsä Marysea. Alec luuli livahtavansa oman huoneensa hämärään vailla väijytystä, valahtavansa vällyjen väliin – Alec luuli pääsevänsä pakoon, piiloon, pois tykinkuulan tähtäimestä. Tai ehkä Alec luuli, että Maryse ei muistanut sanoja, jotka olivat Alecin huulilta hypähdelleet, mutta Maryse muisti. Maryse ei ollut dementikko – ei vielä. ”Hyvää huomenta”, Maryse kitisi Alecin selälle. ”Vai pitäisikö sanoa hyvää päivää, sen verran myöhäiseksi tuo sinun reissusi venähti. Taisi olla oikea maratonhölkkä, kunto kasvaa kohisten, vai mitä sanot?”
Alec kääntyi pyörähti ympäri, paiskasi saappaat Jacen pakokaasupäästöä puhkuvaan kalossikasaan. Maryse kuuli Alecin hampaiden kalisevan, kas kummaa, tikkitakintapaisen oli vienyt tuuli tai juomapisteen viekas viiksivallu. Tosin Maryse ei olisi pannut päätään pantiksi velhon mahdollisista viiksimieltymyksistä, saattoihan tämä olla turpaposliinikin. ”M-minä nukahdin”, Alec änkytti nypläten sähkönsinistä paidanhelmaa. ”Isabellen piti soittaa – Magnuksella ei ole herätyskelloa – mutta”, Alec haukotteli, ”heräsin vasta, kun Magnus pakkasi salkkunsa ja rymisti rappusissa pakoon paria ihmissutta – ehkä Isabelle unohti.”
”Itseasiassa”, Maryse huomautti haparoiden kaulintaan kalossikaatopaikan uumenista – mikä lie kumivirsu oli pyhän piparipulikan ahmaissut, ”Isabellen puhelin on ollut vainaa jo viikon päivät, kai se lokinpaskapää oli istunut päälle, tai jotain muuta vastaavaa”, Maryse jatkoi työntäen päänsä seitsemänneksi kädeksi saapasseulaan. Marysen oli yksinkertaisesti pakko löytää kallokalautin – Maryse oli koukussa kumautteluun, etenkin suippokovaisessa seurassa. ”Enkä epäilisi ollenkaan, vaikka omakin luurisi lilluisi viemäriverkoston tuolla puolen – tuut tuut tuut, ja vempele huutaa varattua.”
”Ei kai sitä parisuhdetilannettaan tarvitse sentään puhelinlinjoille päivitellä”, jatkoi eteiseen luikahtanut Isabelle – tukka palmikolla paidankauluksessa, pipo päässä ja järki jäässä, kuten yleenäskin, ”etenkin kun äitimuorikin tuntuu tätänykyä tietävän painiharrastuksistasi”, Isabelle hymyili väkinäisesti, irvisti koko hammasrivistönsä voimin vasten Marysen naamaa. ”Kun äippä äkseeraa, saattaa Magnuksen oletettu elinaika laskea aika tavalla – hirttoköysi vips ja eikun hautajaisiin hillumaan. Kiva juttu, veliseni – kaikki oli turhaa, kiitos sinun ja suuren suusi.”
Maryse niiskaisi – Isabelle oli tiennyt. Isabelle oli tukkinut turpansa tietonsa Alecin terveydentilasta pimittäen, vaikka Isabelle olikin se, jonka leipäläpi ei meinannut pysyä kiinni sitten erikeepperilläkään niittipyssystä puhumattakaan. ”Et sitten nähnyt tarpeelliseksi livauttaa Alecin yksityiselämän yksityskohtia ylemmille tahoille?” Maryse kysyi raivonmurtama. ”Et sitten vaivautunut varmistamaan, että meillä portsaripivystyksestäkin vastaavilla tahoilla olisi ollut jonkinasteista käryä ränninriipijän toimintatavoista.”
”Haloo, milloin minä viimeksi olen laverrellut sinulle sisäpiiritietoja edes Jacen komeroon ahdetuista punaviinipulloista?” Isabelle sähisi korvat savuten – siinä ne viimeisetkin aivosolut höyrystyivät taivaan tuuliin, Maryse ajatteli vahingoniloisena, hei hei ja hyvästi Luikerteluliiton puheenjohtajan titteli. ”Luuletko, että luotan sinun pitävän turpasi rullalla? Luuletko, etten minä tiedä, kenelle sinä tietojasi kauppaat?”
”Ei tässä minun sivubisneksistäni ollut puhe”, Maryse napautti kielensä nyrjäyttäen, ”poikani homolook minua tässä enneminkin huolettaa – vielä yöllä tuo paita muistutti etäisesti mustaa pooloa, näin aamun tullen se tuntuu kasvattaneen komean röyhelön glitterhileineen, jota näyttäisi pesivän myös päälaen täitarhaamossa.”
”Onko se sinun asiasi, jos Alec saattuu hukkamaan housunsa jonnekin päin Brooklyniä?” Isabelle kysyi viattomasti virnuillen – Isabelle oli suupielisumuttaja, jonka naamavärkkiin lankesivat niin Klaavin kihot kun haltiaheikitkin, muttei Maryse. ”Koskaan ei voi tietää, minkä kulman takana varjometsästäjänpaljastajavelhot vaanivat – iskutaktiikkansa kullakin”, Isabelle lisäsi. ”Tai sitten Alecin pöksyt karkasivat tuosta noin vaan tuulenpuuskan mukana, mitä sinun saattaa tietysti siveysvyön suosijana olla vaikea uskoa, mutta silloin tällöin luonnonvoimat vievät voiton meistä selibaatoituneimmistakin.”
Alec kalpeni – veri valui poskilta jonnekin sinne, missä sitä vielä vähemmän oltaisiin menneen yön pikkutunneilla kaivattu. ”Älä albiinoile, Alec!” Isabelle rääkäisi tarttuen veljensä käsivarteen. ”Sinun puolellasihan tässä ollaan – sinun ja sinun itserakkaan velhonkörilääsi. Sinun puolellasihan minä olen aina ollut, en tuon räähkän, joka kuluttaa vapaa-aikansa kumartelemalla pääharpun suonikohjuille”, Isabelle näytti kieltään Maryselle – sammalenvihreä, aijai. ”Sinullehan minä niitä alibeja olen googlannut, sinuahan tässä psyykattu vaitiololupaukseen viikko tolkulla, ei minua! Vähän luottamusta hei, isoveli, ei yksillä jalkapakoisilla housuilla niin väliä.”
Maryse karstasi sylkiklimpit suupielistään – edustuskelpoinen sitä olla pitää, ja malliesimerkki jälkikasvulle siinä sivussa tietysti, olkoonkin, että jälkikasvu nyt oli mitä oli; velhoihin suuntautunut homo ja haltiahuora. Maryse väänsi kasvoilleen marsalkkailmeensä ja vääntäytyi pystyyn käsi hitlertervehdyksessä. ”Minun poikani ei enää velhoja tapaile, sama se, millaiset tekosyyluettelot petturisisko yökyläilylle copypastettaa”, Maryse virkkoi. ”Sille demonille minun pikkupoikani kun on vain – ”
Alec sai viimein suunsa auki. ”Minä en ole Magnukselle pelkkä hyvä pano, jos sitä yrität sanoa! Eikä Magnus ole minulle pelkkä ensimmäinen pano – ”
”Minun tietääkseni Magnus kyllä oli sinun ensimmäinen panosi”, totesi Claryn kannoilla eteiseen hiihdellyt Jace – blondi peruukki viidentoista ilmansuunnan lakkina, paita spurgunnapissa ja housut kintuissa. Hetkinen, Maryse ajatteli, mitä Clary Instituutilla toimitti keskellä kirkasta päivää? ”Kukaan muu kun ei koskaan onnistunut kaiketi kippaamaan sinua sänkyyn – vain ja ainoastaan Magnuksen rajaton charmi kaatoi varjometsästäjämunkkinoviisiin patjan pohjalle, vaikka se taisi aika tavalla maanittelua vaatiakin.”
”Kerta se on ensimmäinenkin”, Alec korisi posket karrella – häpeä sopi pojan naamaan kuin Churchin lantaläjä Isabellen lehtolapsilipeäkalan nilkkurinpohjaan. Alecin sietikin hävetä posket päästään – kas kun ei roviolle joutanut, mokomakin pakana. Kyllä siinä olisi ollut kohtaloa kerrakseen, seuraamusta sänkysiipeilyn seuraamuksille – tuskinpa Alec olisi enää kullanruskeaksi korventuneena kelvannut velholleen edes pahimpina puutteen hetkinä. ”Eikä se täyskaato varsinaisesti kuulu sinulle.”
”Ei kuulu ei”, Maryse jupisi kädet puuskassa, ”se jousijumppa kuuluu minulle, vastaanhan sentään viidentähden ylöspidostasi päivittäin, unohtamatta sitä pikku tosiseikkaa, että satun myös olemaan yksinvaltiaan virkatehtäviä toimittava äitimuorisi.” Maryse mulkaisi Alecin ylös alas pompahtelevaa aataminomenaa – klunks klunks ja nielaisu, hermostuminen oli bailujen palkka. ”Sekundaselitykset eivät minuun sitten pure, kiitos Isabellen aikaisempien jymäytysten – kaikenlaista kakkaa olenkin joutunutkin kuuntelemaan, vaan enää eivät kissanristiäiset menekään stalkkausseulasta läpi. Alapa laulaa, Alec.”
Jace vilkaisi ylimielisesti veljensä väpättävää leukaa. ”Mitäpä siitä kertomista -
”Miksi helvetissä sinä raijasit siskokultasi eteisoikeudenkäyntiin? Etkö nää, ettei Clarya ehkä kiinnosta Alecin velhomamboilu?” Isabelle ärähti vastustaen halua survaista molemmat keskisormensa Jacen sieraimeen – aivan kuin äitinsä, mitä väkivaltaisiin mielihaluihin tuli. Että Maryse olikin ylpeä. ”
”Sinä se vasta oletkin oikea henkilö saarnaamaan melkein-veljellesi namusedistä”, Isabelle rähisi – Isabellella oli kieli kuin kobralla, ja Jacella pian pää pää kobran hampaissa. Haukkuvakin temperamenttikin tuppasi puremaan, mikäli oli Isabellesta kyse. Isabelle oli kielipelin ykkönen, sanan jokaisessa merkityksessä. ”Oma naamasi komeilee hyväksikäyttäjien listan kärjessä – vai mitä muuta pikkusisaresi vuoteessasi yöaikaan toimittaisi, kun insestin alkeita?”
”Haista haltia!” Jace nosti kätensä ilmaan – Clary otti tilaisuudesta inkviisiittorin ja livahti nopeasti ulko-ovelle lukkoa räpeltämään. Tytöllä tuntui olevan kiire – tukka takussa, ripsivärirannut naamalla, ballerinat farkuntaskussa. Clarylla oli tainnut olla astetta villimpi yö. ”Puhutaanpa vaihteeksi neidin liuhuletistä – ei tainnut olla Meliornin ensimmäinen kerta takaovella tiirikkatalkoissa eilisiltana? Tiedän, että teidän suhteenne perustuu rakkauteen ja niin edelleen – blah blah blah, aivan varmasti – mutta vähän rajaa jousennarinaan, jos saan toivoa.”
”Nin paljon, kun minua teidän sänkysekoilunne kiinnostaisi”, Maryse huomautti Claryn vilahtaessa ovesta punaisen tukan hulmahduksessa, ”on se sentään tähän saakka ollut laskettavissa heteromeiningin piikkiin, mitä taas ei Alecin velhovisiiteistä voi valahtelematta sanoa, pelkkä douppaus kun ei tee homosta transua”, Maryse diagnosoi pillerinpöyrittäjän papereilla – Maryse oli lääketieteen ihmelapsi mitä paracetamolin annosteluun tuli. ”Siispä haltiahulailu sun muu sukurutsaus käsitellään vasta homoilun jälkijunassa – Alecin vieroitus velhovuoteesta pelehtii numerolla yksi, ehdotuksia otetaan vastaan, mielellään velhottomia sellaisia.”
Jace nosti kätensä pystyyn – aina valmina häpäisyyn ja kuolemantuottamukseen kuin Isabelle haltiaseurassa pussauskoppiin konsanaan. ”Kastroidaan kissasilmä!”
Alec kääntyi Marysen puoleen surullinen katse silmissään. ”Arvaa mitä”, Alec sanoi hiljaa, nyppi röyhelöitä kimalletta yltympäriinsä varistellen, ”minua ei jaksa enää kiinnostaa. Tee mitä lystäät, kerro kelle lystäät, livo Inkvisiittorin varpaita jos lystäät – vaikka tapa kenet lystäät, kalauttele kaulimellasi, mutta Magnukseen et koske, et nyt etkä koskaan. Magnus on minun.” Alec kiskaisi paljettipöksyjensä vetoketjun kiinni, haroi tukkansa korvan taa ja katosi eteisen tuolle puolen. ”Ja Magnuksen minä myös aion pitää, hinnalla millä hyvänsä. Kaappihomo on viimein puhunut.”
”Kiva kuolio velipojalla oli kaulassa, vai saattoiko ne muka kaikki olla fritsuja?” Jace rypisti otsaansa. ”Se velho taitaa tosiaan olla aika kannibaali, kun kerran Alecin kaulaa kaluaa.”
Maryse iski kaulimen napaansa, kiersi ja käänsi – Alec oli poissa, jäljellä vain häpeä ja harakiri.Kommentoithan?
Ja vielä kerran ONNEA!