Nimi - Leijonansulka
Kirjoittaja - Daraganyan
Tyylilaji - drama
Ikäraja - sallittu
Yhteenveto -
Ole olemassa.
Ja se oli. Rantakallioiden yläpuolelle ilmaan muodostui olento, joka ei ollut ollut olemassa ennen sitä hetkeä jonka nimi oli alku. Suuret, punasulkaiset siivet pieksivät kosteaa ilmaa. Kotkan nokka aukesi huutoon, jossa kuuluivat sekä linnun että pedon ääni. Vastuunvapaus - Rowlingin on tämä perinteinen Pottermaailma, jota ei itseasiassa tässä kovin paljon näy. Mutta hänen se on siitä huolimatta.
Kirjoittajan sana -
Tämä on kirjoitettu satastani varten, ja se osallistuu myös taikaeläinhaasteeseen. Tämä kuvaa listauksen ensimmäistä sanaa,
Alku. Ja aiheenanihan tosiaan lentävät olennot. Listaus löytyypi
täältä.
Tämä tosiaan käsittelee siis Merlinin aikaa, yhden taikaolennon syntyhetkeä. Toivottavasti joku jaksaa lukea ja jopa pitää tuloksesta.
---
”Etkö sinä typerä poika voisi vain uskoa että mahdoton on ja pysyy mahdottomana?”
”En! Mahdoton on loukkaus, se on väärin, se kapinoi vastaan kaikkia luomisen lakeja, ja saanen muistuttaa, että olet itse kirjoittanut puolet niistä! Todista minulle, että se on mahdotonta, isä, todista se, jos pystyt!”
Vanha mies huokaisi ja painoi otsansa vasten hieman itseään pidemmän, pihlajaisen sauvan pyöreäksi hiottua päätä. Eikö tuo kahdesti kirottu poika voinut hyväksyä mitään, mitä hän sanoi, ihan vain luottamuksesta hänen viisauttaan kohtaan? Ilmeisesti ei. Tosin itseään mies saisi siitä syyttää, ei poika itsekseen ollut hankkinut tuota kyseenalaistavaa mieltä joka ei tuntenut käsitettä ’mahdoton’. Valitettavasti hän oli aivan itse kasvattanut pojastaan tuollaisen. Virhe, paha virhe. Mitähän siitäkään typeryksestä koskaan tulisi, paitsi maailman kovaäänisin väittelijä.
”Merlin, rakas typerykseni. Mene ja todista minulle että se on mahdollista. Yhdistä kaksi täysin erilaista eläintä, jos kerran tahdot, ja kesytä vielä tulos henkilökohtaiseksi ratsuksesi! Miksi minä välittäisin? Mutta poikani, Morrigan sinut periköön, jos itsesi tapatat.”
Tämän sanottuaan mies kääntyi ja käveli pois. Hän oli vanha, ja joutui tukeutumaan sauvaansa, joka ennen oli palvellut vanhaa velhoa aivan toisella tavalla. Mutta hänen voimistaan oli jäljellä enää muisto, ja pihlajasta vuoltu sauva oli enää vanhan iän tuki. Juuri ja juuri havaittavissa oleva hymy kohosi miehen kasvoille. Ehkäpä tuosta kelvottomasta pennusta tulisi joskus jotakin. Tähän mennessä poika oli tehnyt kaikki ne asiat, jotka hän oli julistanut mahdottomaksi. Ja toisinaan, ihan vain huvin vuoksi, mies väitti mahdottomaksi jotain asiaa jonka ei uskonut edes itse olevan mahdoton – vain nähdäkseen poikansa yrittävän tuskaisesti todistaa väitteen vääräksi. Jos joku siihen pystyisi, se olisi mitä todennäköisimmin tuo poika. Hänen poikansa, velho mielessään lisäsi, ylpeydestä hehkuen. Vaikka sen olisi luoja alun perin estänyt, tuo poika saattaisi pystyä jopa sen esteen kiertämään.
---
Merlin tuhahti kyllästyneenä ja harppoi rinnettä alas, vastakkaiseen suuntaan. Joka aamu he istuisivat isän kanssa tuon saman, vanhan puun juurella. Se alkoi joka kerta viattomasta keskustelusta, jostakin kysymyksestä, ja päättyi aina tähän. Isä haastaisi hänet jälleen tekemään jotakin typerää – jopa poika itse tiesi sen olevan typerää! - ja hän tekisi sen, ylpeytensä tähden. Voi kyllä, poika tiesi oikein hyvin isänsä tekevän tämän aivan tarkoituksella. Siitä huolimatta hän ei voinut jättää kysymystä vastauksetta. Sinä aamuna he olivat väitelleet eläimistä. Olisiko mahdollista jalostaa uusi laji kahdesta täysin erilaisesta? Ja tietenkin, tapansa mukaan, hän väitti kaiken olevan mahdollista. Jos jokin ei ole mahdollista, miksi kukaan ei pysty todistamaan sen olevan mahdotonta, kysyi pojan tieteellinen mieli. Se samainen mieli joka aina sai hänet vaikeuksiin.
Tälläkin kertaa hänen olisi tietenkin selvittävä haasteesta. Poika tiesi heti mitkä eläimet hän tahtoisi yhdistää. Mikä olisikaan sopivampaa kuin kaksi lajiryhmänsä kuningasta. Leijona, villipetojen kuningas, joka vartioi laumaansa ja reviiriään mahtavana ja voittamattomana. Ja kotka, taivaalla lentävä kotka jonka huuto sai kenet tahansa katsomaan ylös lintua kunnioittaakseen. Poika virnisti ilkikurisesti, pyyhkäisi pitkät ja takkuiset, punaiset hiuksensa korvansa taakse.
Merlin juoksi niin nopeasti kuin hänen pitkät jalkansa häntä kantoivat. Ruoho oli kimmoisaa hänen paljaiden jalkojensa alla, linnut tervehtivät häntä pojan juostessa villikukkia kasvavan niityn halki. Poika poimi juoksussaan pysähtymättä maasta sinikellon ja työnsi sen varren hiuksiaan löysästi kiinni pitävän nahkanauhan alle. Hän hidasti vasta niityn toisella puolella, metsän alkaessa. Silloin hän jatkoi matkaansa kävellen, luoden nopean, ihailevan silmäyksen vanhojen tammien oksistoihin. Lopulta niitty hänen takanaan katosi kokonaan näkyvistä, ja hänen edessään näkyi hyvin, hyvin vanha puu. Tammien seasta ikivanha jalava erottui selvästi. Hymy kasvoillaan poika kiipesi sen oksia pitkin ylemmäs, puoleenväliin sen pitkää runkoa, sinne rakennetulle tasanteelle pysähtyen. Tämä tasanne oli pojan koti, yksi niistä. Hänelle itselleen kaikkein rakkain.
Hän tarttui omaan sauvaansa – isänsä sauvaa kapeampaan ja pidempään. Vain kahdeksan vuotta sitten hän oli vuollut sen nuoresta koivusta, työllä ja tuskalla kaivertanut riimut sen pintaan. Vaalean puun ympärille oli koko matkalta kiedottu sekavärinen, kapea letti. Tuon letin punominen oli kestänyt kauan, sillä sitä ei ollut punottu niinestä. Siinä oli jouhia yksisarvisen harjasta, siitä roikkui sulka feenikslinnun siivestä, thestralin jouhet kulkivat letin seassa mustana raitana. Siinä oli satoja asioita, jokainen erilainen, jokainen luvalla saatu ja vapaaehtoisesti annettu. Lisäksi poika nosti olalleen nuoliviinensä ja marjakuusesta tehdyn pitkäjousensa, kuten aina kauemmas lähtiessään. Sillä häpeäkseen pojan oli myönnettävä yksi asia – hän oli aivan täysin toivoton miekkailija. Yksikään opettaja ei ollut koskaan onnistunut opettamaan poikaa taistelemaan miekalla tai kirveellä, ei edes tikarilla. Vain jousella hän osasi itseään puolustaa, jos puolustaminen piti ehdottomasti suorittaa manuaalisesti. Sauva kädessään, hereillä ja enimmäkseen terveenä? Kukaan ei ollut vielä voittanut häntä. Ja näin hän nyt lähti – jousi olallaan, viini vyötäröllään, sauva kädessään poika kiipesi alas puusta ja juoksi kohti merenrantaa.
---
Kimeä vihellys halkoi ilmaa, ja siihen vastasi kotkan kimeä huuto. Merlin mumisi hiljaa muutaman sanan, tiukensi sormiensa otetta sauvansa ympärillä. Antoi kotkan laskeutua kädelleen eikä tuntenut sen terävien kynsien otetta olkapäällään. Sormet liikkuivat alemmas, koskettivat kevyesti sauvaan kiinnitettyä ruskeaa sulkaa. Katse ei liikahtanut kotkan silmistä.
”Veli, pyydän sinulta lupaa. Haluaisin tuoda yhteen kaksi lajia luodakseni uuden, antaakseni alun vielä syntymättömälle ja olemattomalle. Sallitko minun yhdistää sinun sukusi leijonan sukuun, tehdä teistä veljiä taikuudelle, suvuista vanhimmalle?”
Kotka ymmärsi, kuten kaikki eläimet ymmärsivät tätä poikaa, jota ne kutsuivat kaikki eri nimellä. Ja nyt, tämän olkapäällä, merenrannan korkeilla, karuilla kallioilla, se antoi lupansa. Antoi lupansa ja jäi sitten odottamaan, pojan pyyntöä kunnioittaen.
Poika siirsi kättään ylemmäs sauvallaan, sulki sormensa leijonan harjasta leikatun tupon ympärille ja kuiskasi hiljaa: ”Tule, ystäväni, minä pyydän.” Ja sormet irtosivat sauvalta, hento tuuli kohosi ja kantoi pois hänen sanansa. Tämän sanottuaan poika istui harmaalle kalliolle, risti jalkansa alleen ja katsoi meren ylitse. Vesi välkehti sinisen, vihreän ja harmaan sävyissä, heijastui pojan samanvärisistä silmistä. Tuuli lauloi kallioita vasten lyödessään, aallot rikkoutuivat teräviin kiviin jotka jatkuivat kauas merenpinnan alapuolelle. Yhdessä he kuuntelivat ja odottivat, kotka ja poika. Punaisia hiuksia kiinni pitävän nauhan solmu aukesi, ja tuuli tanssi punaisten suortuvien kautta, vei aiemmin poimitun kukan omakseen.
Aurinko kulki yli lakipisteensä, ja viimein, vähän ennen kuin sen valo alkoi vaipua meren aaltojen taakse, näkymättömiin, poika kääntyi ympäri. Kotka nousi lentoon pojan olkapäältä, hänen selkänsä taipui kumarrukseen. Hiusten latvat koskettivat kallion rosoista pintaa. Leijona ei vastannut, ei liikahtanut. Seisoi vain paikallaan, illan aurinko valaisi sen punaisella, oranssilla ja keltaisella. Katseellaan se kertoi vastanneensa kutsuun. Merlin nyökkäsi ja toisti aiemman kysymyksensä hiljaa, sormet jälleen sauvallaan. Leijona pysyi hiljaa, laski katseensa hetkeksi alas ja kohotti sen sitten. Ja se karjaisi. Voimakas oli tuo ääni joka vahvisti sen lupauksen, ääni, johon kotkan korkea huuto saumattomasti liittyi. Ja nämä kahden lajin kuninkaat katsoivat toisiaan. Kotka syöksyi alas, repi kynsiinsä tukon leijonan punaisesta harjasta. Kissapeto juoksi askeleen, toisen, ja hyppäsi ylös. Varasti valkean sulan linnun siivestä, sitä muuten vahingoittamatta. Leijona pysähtyi Merlinin eteen, kotka laskeutui sen selkään. Poika istui edelleen kalliolla, ympäri kääntyneenä mutta liikkumattomana.
Velho laski sauvansa polvilleen tarttui samaan aikaan sulkaan ja harjaan. Merlin sulki silmänsä, keräsi kaiken taikuuden joka piiloutui hänen sielunsa sokkeloihin. Vapautti sen kaiken yhden ainoan sanan mukana.
Ole olemassa.Ja se oli. Rantakallioiden yläpuolelle ilmaan muodostui olento, joka ei ollut ollut olemassa ennen sitä hetkeä jonka nimi oli alku. Suuret, punasulkaiset siivet pieksivät kosteaa ilmaa. Kotkan nokka aukesi huutoon, jossa kuuluivat sekä linnun että pedon ääni. Olento laskeutui maahan, etujalkojen terävät kynnet tekivät naarmun kallion pintaan. Se astui eteenpäin, takajalkojen pehmeät tassut äänettöminä kovalla pinnalla. Sen leijonanhäntä heilahti laiskasti sen takana. Turkki hohti auringossa kultaisena, kaulalla sekoittuivat punaiset sulat oranssiin harjakseen.
Merlin hymyili väsyneesti ja nousi seisomaan. Kumarrus, poika horjahti väsymyksestä ja otti käsillään tukea tästä uudesta olennosta. Sormet puristuivat sulkien ja harjasten ympärille. Ylös noustessaan hän kohtasi silmät, joissa hehkuivat villiys ja viisaus.
”Tervehdin sinua, kuningatar Aarnikotka. Pyydän lupaa nimetä sinut ja sinun lajisi.”
Olento nyökkäsi juuri ja juuri havaittavasti ja siirsi sitten siipensä sivuun ja painui kalliota vasten. Merlin hyväili sen kaulaa ja nousi varovasti sen selkään, juuri sen siipien etupuolelle. Olento nousi ylös, juoksi eteenpäin ja kohosi siivilleen. Kotkan huuto ja leijonan karjaisu saattoivat heidät matkaan. Merlin liitti tähän mahtavaan kuoroon ylpeänä myös oman äänensä, ihmismiehen ja velhon äänen, huutaessaan: ”Leijonansulka!”
Mutta vasta aarnikotkan huutaessa oli kuoro kokonainen, tasapainoinen ja valmis. Eikä mikään ollut mahdotonta.
