Kirjoittaja: Siperia
Ikäraja: S
Genre: tajunnanvirta, ehkä vähän angst
A/N: Ja minähän aina väitin, ettei kirjoittamalla voi purkaa tunteitaan.
Mä en ole koskaan omistanut yhtäkään tekstiä kenellekään, ellei runoja lasketa. Tämä on mun parhaalle ystävälle, ihan vaan siksi, että se on parasta, mitä mulla on koskaan ollut.
En tiedä, kuinka kamalasti siellä on virheitä. Typoista sais ilmoitella, mutta ei jooko mistään pilkkuvirheistä, koska pilkkujen kohdalla keskityin tässä vaan siihen, millaisen rytmin haluan tekstiin. Ja siksi niitä puuttuu siis.
Tää ei ole pitkä tarina, joten sen varmaan ehtii lukea loppuun asti, ja sen jälkeen kommentoidakin. :-------)
***
Ulkona on kirkasta ja ohutta ja minä kävelen ympyrää. Paperilla tahroja ja sylissä leivänmuruja, mun katse on liian tarkka tänään kuten eilenkin. Haluan kirjoittaa rakkauskirjeitä, karata kotoa, matkustaa pummilla, liftata, saapua kaupunkiin ja jatkaa matkaa, löytää jotakin. Haluan paeta elämää ja heittäytyä, lopettaa ja aloittaa, rikkoa rajat ja jättää rauniot ja savun, joka painuu alas painostavan taivaan alla.
Itkisikö kukaan, jos särkyisin sirpaleiksi?
Haluan elää ja olla minä, olla poissa ja oikeassa, kävellä öitä kadulla, oppia mitä se on kun antaa kaiken mennä. Minä pelkään ja minulla on sinua ikävä, mä tahtoisin sinun rohkeutesi nyt, sinun sydämesi lyömään mun selkää vasten, mä tahtoisin sinun puhaltavan savua mun kasvoille ja kuiskaavan älä pelkää: sun maailmasi on aina sun, tule mun mukaan, kukaan ei ota sua enää pois,
yhdessä me kadottaisiin taivaalle.
Haluan puhua vieraille ihmisille ja mennä toisiin koteihin, viipyä hetken ja katsoa elämää vierestä, nauraa sillä mä olisin vapaa, irti siitä kaikesta. Mä tahtoisin soittaa kitaraa kadulla ja koteloon kilisisi kolikoita, myöhemmin mä menisin pieneen, hämärään hattukauppaan ja ostaisin kaljulta mieheltä silinterin. Kävelisin sinun kanssasi keskellä jalkakäytävää käsi kädessä ja ihmiset katsoisi, koska me oltaisiin yhdessä vapaita.
Jonain päivänä me istuttaisiin kylmin varpain parvekkeella ja savu leijuisi ylös valoisalle taivaalle, sinä hymyilisit ja nojaisit kaiteeseen, josta halkeilisi valkoinen maali, sen verran että olisi kodikasta. Ja koti kulkisi meidän mukana, mikään ei vangitsisi meitä paikoillemme, ihmiset kävelisivät alhaalla ja me katsottaisiin toisiimme ja hymyiltäisiin aina samoille asioille. Aurinko lämmittäisi meidän kasvot ja antaisi lupauksia.
Öisin me seisottaisiin sillalla ja katsottaisiin kuinka vesi virtaa, me lähdettäisiin kauas pois eikä koskaan tultaisi takaisin, maailma olisi täynnä ystäviä ja kulman takana vaaroja, mutta kukaan ei saisi meitä kiinni. Lennettäisiin pitkin moottoritietä ja viima läpäisisi meidät, katuvalot jatkuisi maailman ääriin ja me seurattaisiin niitä.
Jonain hetkenä me noustaisiin yhä ylemmäs ja ylemmäs, me leijuttaisiin korkeammalle kuin linnut koskaan osasi lentää, me tanssittaisiin tähtien keskellä ja me oltaisiin maailman tarinoista kaunein,
lapset jotka pakenivat.
