Totuus tekee kipeää, minä tiedän, K-11 OSA 3. 27.7 VALMIS

[hevu]

Nimi: Totuus tekee kipeää, minä tiedän
Kirjoittaja: Hevu
Genre: ööh..
Paritukset: No… näkee sitten.
Ikäraja: K-11(?)
A/N: Olen jo vähän pitemmän aikaa miettinyt että kirjoittaisin tällaisen, joten tässä se sitten on. Tämä kertoo Remuksesta, sen muistoista ja nykyajasta… Ja tästä tulee kahden/kolmen osan mittainen. Olkaa hyvät.

//Suojelusperkele muoksi ikärajan otsikkoon




Totuus tekee kipeää, minä tiedän


Remus Lupin katsoi ilmeettömänä ympärilleen näkien mustiin pukeutuneita, surevia ihmisiä. Kaiken keskellä lepäsi tummasta puusta veistetty, sileä hauta-arkku, jonka ympärillä oli suuri sininen nauha.
Remus tuijotti arkkua, tuskin kuunnellen papin surumielistä, ilmoille hiljalleen kajahtavan virallisen sävyistä puhetta, vaan vaipui ajatuksiinsa.

****

’’Mene puhumaan hänelle!’’ James kehotti. ’’Et sinä voi vain istua siinä tekemättä mitään, sitä paitsi minua alkaa pikkuhiljaa kyllästyttää tuo sinun ainainen huokaileminen.’’
’’Puhun hänelle, kun on sopiva hetki’’, Remus mumisi.
’’Mitä ei näytä tulevan koskaan. Ota nyt itseäsi niskasta kiinni ja mene puhumaan hänelle!’’ Sirius sanoi.
Remus tuhahti. ’’Helppohan teidän on sanoa.’’
’’Oikeastaan, niin on. Minä en ainakaan epäröi puhua tytöille, Sarvihaarakin jaksaa yhä yrittää Evansia, vaikka on saanutkin monta kertaa turpiinsa – ’’
’’Kiitos vain’’, James sanoi välistä.
’’ – ja jopa Matohännällä on tyttöystävä!’’ Sirius päätti lauseensa.
’’Mikä ei kyllä ollut minun ansiotani’’, Peter naurahti. ’’Amy se minulle puhumaan tuli, ja hyvä niin.’’
Remus katsoi heitä ilmeettömänä.
’’Olette oikeassa’’, hän huokaisi ja katsoi vähän matkan päässä olevaa tyttöä, joka jutteli vilkkaasti ystäviensä kanssa. Tuolla tytöllä oli vaaleanruskeat hiukset, jotka kehystivät hänen kauniita kasvojaan. Hänellä oli siniset silmät ja suloisia pisamia nenänpäässään, jota Remus jaksoi yhä uudelleen mainita.
’’Asia on siis selvä, mene!’’ James tokaisi ja pukkasi ystäväänsä merkiksi.
Remus oli jo aikeissa nousta, kun istahtikin takaisin tuolilleen.
’’Mitä minun pitäisi sanoa?’’
’’Taivaan tähden, Kuutamo, olemme sentään jo kuudennella luokalla, etkä sinä vieläkään osaa puhua tytöille?’’ Sirius sanoi huvittuneena.
’’Sirius on oikeassa, mene!’’ Peter sanoi ja tönäisi hänet liikkeelle.
’’Hyvä on, hyvä on!’’ Remus sanoi. Hän lukitsi katseensa tuohon vaaleahiuksiseen tyttöön, nielaisi hermostuksissaan, ja suuntasi sitten askeleensa tämän luokse.
’’Hei Kyra’’, hän sanoi päästyään tytön luo.
’’Ai, hei’’, tyttö sanoi hivenen ihmeissään nostettuaan katseensa poikaan.
’’Niin, minä vain ajattelin, tuota - ’’
Kyran kaverit kikattivat hiljaa mikä teki Remuksen olon entistäkin tukalammaksi.
’’Niin?’’ Kyra sanoi rohkaisevasti hymyillen.
’’Ajattelin, että huvittaisiko sinua joskus tehdä minun kanssani jotain?’’ Remus sanoi ja jäi odottamaan vastausta henkeään pidättäen.
Kyran silmät tuikkivat, kun hän sanoi iloisesti:
’’Huvittaisi minua.’’
’’Todellako?’’ Remus kysyi helpottuneena. Kyra nyökkäsi hymyillen yhä.
’’Tuota, Tylyahon viikonloppu on kohta, mentäisiinkö sitten sinne?’’
’’Kuulostaa hyvältä.’’
”Selvä”, Remus sanoi ja hymyili nyt hänkin. Pahin kohta olisi nyt ohi.
”Selvä”, Kyra sanoi.
’’Okei, no, nähdään’’, Remus sanoi ja lähti takaisin muiden Kelmien seuraan, jotka virnuilivat hänelle ja näyttivät peukkua. Remusta hymyilytti.

****  

Remus havahtui muistelmistaan kun huomasi papin lopettaneen puheensa. Ihmiset toistensa jälkeen kävivät asettamassa kukkia arkun päälle. Remus ei voinut muuta kuin tuijottaa tuota arkkua, ajatellen Kyran olevan siinä niin lähellä, mutta kuitenkin niin saavuttamattomissa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi revitty riekaleiksi, tuntui kuin osa hänestä olisi kuollut Kyran mukana. Hänellä olivat jäljellä enää vain muistot, jotka olivat suurimmaksi osaksi onnellisia, mutta jotka nyt satuttivat liikaa ja tekivät kipeää muistella. Hän tunsi niin suunnatonta surua, että pelkäsi halkeavansa.
Hän tunsi kuinka jonkun käsi puristi lujaa hänen olkapäästään ja kuuli Jamesin äänen:
’’Olen pahoillani, Kuutamo.’’
Remus kääntyi katsomaan taakseen. Lily Evans itki äänettömästi Jamesin olkaa vasten, Sirius, Peter ja Peterin vaimo Amy heidän vierellään, kaikki pukeutuneina mustaan ja kaikilla oli kasvoillaan vakava, surullinen ilme. Remus nyökkäsi tuskin huomaamattomasti Jamesille ja käänsi katseensa taas arkkuun, jota paraikaa laskettiin maahan, sitä varten kaivettuun syvään kuoppaan.

****
Kaksi kuukautta. Kaksi onnellista kuukautta oli kulunut siitä, kun Remus oli vihdoin uskaltanut pyytää Kyran ulos kanssaan. He kulkivat Tylypahkan tiluksilla käsi kädessä, mitään sanomatta, nauttien vain toistensa läheisyydestä.
’’Näyttäisi siltä, että kohta alkaisi sataa’’, Kyra rikkoi hiljaisuuden ja katsoi taivaalle, jonne oli kertynyt ikävännäköisiä tummia pilviä.
’’Totta puhut’’, Remus sanoi hiljaa katsoen hänkin taivaalle.
”Remus”, Kyra sanoi pysäyttäen tämän niille sijoilleen ottaen kiinni pojan toisestakin kädestä.
’’Niin?’’  
’’Olen iloinen, että uskalsit viimein pyytää minua ulos.’’
’’Niin olen minäkin’’, Remus sanoi hymyillen lempeästi.
Kyra vastasi hymyyn ja kurottautui painamaan huulensa kevyesti pojan huulille. Remus vetäisi hänet hellästi lähemmäs itseään ja otti hänet tiukemmin syleilyynsä. Kyra kietoi kätensä tämän kaulan ympäri ja upotti kätensä pojan lyhyiin, hiekanruskeisiin hiuksiin. Taivaalta tippui yksinäinen vesipisara tytön poskelle ja hän irrottautui suudelmastaan ja katsahti jälleen taivaalle. Hän levitti kätensä ja sulki silmänsä, tuntien kuinka yhä useampi vesipisara laskeutui hänen kämmenilleen ja kasvoille. Tyttö avasi silmänsä ja käänsi katseensa Remukseen, joka oli katsonut tätä koko ajan pieni hymy huulillaan. Remus ojensi kätensä ja pyyhkäisi pienen vesipisaran tytön kasvoilta.
’’Pitäisikö meidän mennä takaisin linnaan?’’ hän kysyi.
’’Minä rakastan sadetta’’, Kyra vastasi hymyillen. ’’Haluan jäädä.’’
’’Hupsu tyttö’’, Remus sanoi hellästi vetäen tytön uuteen suudelmaan. Sade koveni entisestään, kastellen heidän vaatteensa ja hiuksensa läpimäriksi, mutta he eivät välittäneet. Ei nyt. Kyra kumminkin irrottautui jälleen suudelmasta, tarttui nauraen Remuksen käteen ja alkoi vetämään tätä mukanaan.
’’Minne me menemme?’’ Remus kysyi kummissaan.
’’Emme minnekään’’, Kyra naurahti. ’’Nautimme sateesta.’’
’’Tätä menoa me saamme kummatkin keuhkokuumeen’, Remus sanoi.
’’Saammepahan syyn olla pois tunneilta, ja se taas tietää meille enemmän yhteistä aikaa!’’
’’Hmm… Totta puhut’’, Remus naurahti ja katsoi tytön sinisiin silmiin. ’’Näytät kauniilta.’’
Kyra puhkesi nauramaan. Suloiseen nauruun, Remus ajatteli.
’’Niin varmaan! Mahdan todellakin näyttää kauniilta tällaisessa tilassa!’’
Remus pyyhkäisi märän, vaalean hiuskiekuran tämän silmiltä ja sanoi vakavana:
’’Niin näytät.’’
Kyra katsoi hetken pojan ruskeisiin silmiin, joista hän piti valtavasti, ja joissa tuikki rehellisyys ja lämpö kuten aina. ’’Kiitos.’’

****

On aika mennä, Kuutamo’’, Siriuksen hiljainen ääni kuului keskeyttäen Remuksen ajatukset.
’’Mitä?’’
’’On aika mennä, muistotilaisuuteen.’’
’’Ai, minä… minä tulen pian perässä, menkää te vain.’’
Sirius nyökkäsi. Ihmiset alkoivat hiljalleen lähteä haudalta sisätiloihin. Remus tunsi polttavan tunteen silmissään, mutta hän ei edes yrittänyt estää sitä. Hän ei ollut itkenyt koko tapahtuman jälkeen, hän oli ollut niin järkyttynyt. Hän oli padonnut tunteet sisälleen, kieltänyt, ettei tätä ollut oikeasti tapahtunut, ei hänelle, mutta karu todellisuus alkoi pikkuhiljaa hiipiä hänen mieleensä. Hän polvistui haudan reunalle, antoi kyyneleiden lämpimien kyynelien valua kasvoillaan. Hän puristi tiukasti nurmea vieressään, kuuli sen ratisevan ja tunsi kuinka se irtautui maaperästä. Hän katsoi ympärilleen. Kaikki oli niin vihreää, puissa olevat lehdet olivat vihreimmillään, linnut sirkuttivat iloisesti niiden oksilla. Oli keskikesä. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta. Päivä oli niin kaunis… Liian kaunis tällaiseen. Kyyneleet sumensivat hänen silmänsä, hän sulki ne ja painoi kädet kasvoilleen.
’’Mitä minä olenkaan tehnyt…’’

****

Tylypahkan vuodet olivat ohitse. Remus seisoi jännittyneen näköisenä alttarilla, paras puku päällään. Hän katsoi hymyillen vieraita, jotka näyttivät yhtä iloisilta ja jännittyneiltä kuin hän itsekin. Hänen vasemmalla puolellaan seisoivat James, Sirius ja Peter, pukeutuneina myöskin pukuihin, ja leveä virne kasvoillaan. Häämusiikki alkoi kuulua, ja pian Kyra asteli hitaasti alttarille kauniissa, valkoisessa häämekossaan isänsä käsipuolessa. Kyran isä suukotti tytärtään poskelle, sitten Kyra astui Remuksen viereen alttarille näyttäen hyvin onnelliselta. Musiikki loppui, ja pappi aloitti puheensa.
Remuksen mielessä oli vain, kuinka kauniilta Kyra näytti valkoisessa, olkaimettomassa hääpuvussaan, vaaleat hiukset olivat taidokkaasti nutturalla, hänellä oli kevyesti meikkiä korostamaan hänen jo valmiiksi kauniita silmiään. Remus tunsi olevansa niin pirun onnellinen sillä hetkellä, sitä hän ei voinut edes sanoin kuvailla.
Pappi sanoi:
’’Tahdotko sinä, Remus John Lupin, ottaa Kyra Destine Sawyerin aviovaimoksesi, ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä?’’
’’Tahdon’’, Remus sanoi kuuluvalla äänellä ja pujotti sormuksen Kyran vasemman käden nimettömään.
’’Tahdotko sinä, Kyra Destine Sawyer, ottaa Remus John Lupinin aviomieheksesi, ja rakastaa häntä niin myötä kuin vastoinkäymisissä?’’
’’Tahdon’’, Kyra sanoi hymyillen ja pujotti sormuksen Remuksen sormeen.
’’Täten julistan teidät aviopuolisoiksi’’, pappi julisti. ’’Voitte suudella morsianta!’’
Remus hymyili leveästi, heilautti hunnun Kyran kasvojen tieltä ja veti tämän syvään suudelmaan.
Häävieraat puhkesivat taputtamaan, muutamat naiset itkivät tästä näystä, ja Sirius ja James vislasivat kuuluvasti ja nauroivat muiden mukana. Tämä oli totisesti Remus Lupinin onnellisin päivä, joista hän luultavasti saisi nauttia vielä hyvin pitkään!



Kommentteja saa laittaa

[Hopsumort]

Vaikuttaa kiinnostavalta, vaikka en kovasti hetistä pidäkkään niin tämä iski. :3

Jatkoa vain kehiin. :'D

[size=75]Ja minulta ei saa tähän kellon aikaan mitään rakentavaa, tosin ei milloin muulloinkaan. 8'>[/size]

[hevu]

Hopsumort: Kiva että iski. Tässä on jatkoa.


Osa 2.

Remus ja Kyra astelivat nopeasti pientä hiekkatietä pitkin häävieraiden hurratessa vielä kerran vastanaineille ja toivotettua heille onnea.
’’Voi, Remus!’’ Kyra hengähti nähdessään millaisen kuljetuksen Remus oli hankkinut.
Tienvarteen oli parkkeerattu suuri, valkoinen, punaisilla ruusuilla koristeltu vaunu, jota veti myöskin valkea hevonen. Kyra kurottautui antamaan suudelman miehensä huulille. Remus avasi hänelle oven vaunuun ja Kyra kömpi sisälle. He vilkuttivat vielä vaunun ikkunasta vierailleen.
’’Olkaahan kunnolla sitten, lapset!’’ kuului vielä Siriuksen leikkimielinen ääni ennen kuin vaunu lähti liikkeelle. Remus naurahti.
’’Tämä on elämäni onnellisin päivä!’’ Kyra sanoi silmät loistaen. Jostain syystä hän näytti yhä jännittyneeltä.
’’Niin minunkin’’, Remus sanoi hellästi ja hymyili vaimolleen.

Kuljettaja tiesi paikan minne ajaa. Remus ja Kyra olivat hiljattain ostaneet soman pienen talon yhteiseksi asunnokseen. Talo oli sävyltään vaalea, piha oli muodoltaan pyöreä, jossa kukat kukkivat iloisesti, ja taloon vei punaisilla puutarhatiileillä laatoitettu tie. Vähän matkan päästä talosta oli tiheää metsää ja jossain metsän siimeksessä pieni puinen rakennus, joka olisi aina Remuksen paikka täysikuun ajan.
Kyra oli sanonut, että Remus voisi ihan hyvin olla heidän talossaankin, että he tekisivät hänelle kellariin paikan, mutta Remus ei ollut suostunut. Hän ei halunnut olla lähellä rakkaitaan täysikuun aikana, hän ei ottaisi sitä riskiä että heille sattuisi jotain. Kyra oli vihdoin myöntynyt, mutta vaatinut ettei tämä saisi mennä liian kauas. Niin tuo puinen rakennelma oli metsän keskelle syntynyt ja Kyra oli ottanut valtuuden sisustaa se vähän viihtyisämmäksi.
’’Perillä ollaan’’, kuljettaja ilmoitti talon tullessa näkyviin.
’’Kiitos Roger’’, Remus sanoi kuljettajalle joka nosti hieman hattuaan ja hymyili.
”Onnea”, Roger sanoi vielä ennen kuin jatkoi matkaansa.
”Kiitos”, Kyra huikkasi kääntyen sitten Remukseen päin kiljahtaen innostuksesta.
He lähtivät kulkemaan laatoitettua polkua pitkin talolle.
”Odota”, Remus sanoi pysäyttäen toisen ovensuuhun.
’’Mitä nyt?’’
Remus kaappasi vaimonsa syliinsä tämän kiljahdellessa.
’’Mitä sinä nyt?’’ Kyra kysyi nauraen.
’’Näin herrasmiehet tekevät, vai mitä? Kantaa vaimonsa kynnyksen yli?’’
’’Niin kai. Olet hassu’’, Kyra sanoi ja sipaisi miehensä nenänpäätä.
Remus virnisti ja lähti kantamaan tätä yläkertaan. Portaiden kohdalla hän horjahti muutaman kerran vaarallisesti, säilyttäen kumminkin tasapainonsa.
’’Perun sanani, sinä oletkin hieman vaarallinen, Remus John Lupin!’’
’’Kyllähän sinun se piti tietää ennen kuin nait minut, Kyra Destine Lupin’’, Remus nauroi.
’’Kyra Lupin. Remus, me olemme naimisissa!’’ Kyra hihkui.
Remus naurahti jälleen. ’’Niin, minä tiedän.’’

Hän avasi oven heidän makuuhuoneeseen. Huone oli pieni ja viihtyisä, sisustukseltaan vaaleaa ja ruskeaa. Remus laski Kyran hellästi leveälle parisängylle valkean päiväpeiton päälle ja meni itse tämän viereen.
’’Minulla olisi kerrottavaa’’, Kyra sanoi sädehtien, näyttäen siltä ettei jaksaisi odottaa asiansa kertomista enää pitempään.
Remus otti paremman asennon sängyllä ja kuunteli tarkkaavaisesti.
’’Remus, minä olen raskaana!’’
Remus oli kuin puulla päähän lyöty.
’’Oletko sinä tosissasi?’’
Kyra nyökkäsi hymyillen leveästi.
’’Oletko – me – sinä… Me saamme lapsen!’’ Remus takelteli ja hänen hämmentynyt ilmeensä vaihtui sulaan onnellisuuteen. ’’Me saamme lapsen!’’
Remus halasi vaimoaan. ’’Me saamme lapsen!’’
Kyra nauroi onnenkyyneleiden vieriessä hänen poskeaan pitkin. Remus asetti kätensä tämän poskille ja pyyhkäisi kyyneleet hellästi peukaloillaan, suudellen sitten tämän otsaa.
’’Minä rakastan sinua.’’
’’Ja minä rakastan sinua, Remus Lupin.’’
 
 ~~~~~~~

Remuksen ympäriltä kuului astioiden hiljaista kolinaa ja ihmisten vaimeita nyyhkäisyjä. Kaikki olivat kokoontuneet sisälle muistotilaisuuteen, ottaen tarjolla olevia ruokia ja jutellen hiljaa keskenään. Remus istui yksin pienessä pöydässä vähän syrjemmässä muista. Ihmiset tulivat sanomaan ottaakseen osaa menetykseen, samalla lailla kuin Kyran vanhemmillekin. Remus ei jaksanut edes hymyillä, eihän hän edes tuntenut suurinta osaa näistä ihmisistä. Hän katsoi pitkän pöydän ääressä olevia vanhempia ihmisiä, jotka pudistelivat päätään surullisesti ja ottivat leivonnaisia. Remusta kuvotti. Miten kukaan pystyi syömään tällaisena hetkenä? Tämä oli niin väärin… Nuo ihmiset tuskin tunsivatkaan Kyraa, he olivat vain jotain kaukaisia sukulaisia, joita ei edes muulloin olisi näkynyt, jotka olivat tulleet tänne vain sukulaisuuden vuoksi.
’’Hei Remus.’’ James, Sirius ja Peter olivat ilmestyneet hänen viereensä.
’’En olekaan kuullut teidän sanovan oikeaa nimeäni pitkiin aikoihin’’, Remus sanoi hiljaa.
 ”Totta”, Peter sanoi ja hän, Sirius ja James istuivat Remuksen seuraksi pöydän ympärille.
Remus katsoi heitä hetken ja käänsi sitten katseensa syliinsä.
’’Kaikki järjestyy’’, Peter lohdutti.
’’Aivan, me olemme tukenasi’’, James sanoi ja Sirius nyökkäsi.
”Kiitos”, Remus sanoi tarkoittamatta sitä. He, hänen parhaat ystävänsä olivat valehdelleet hänelle. Valehdelleet hänelle siitä mitä Kyralle oli oikeasti tapahtunut. Heillä ei ollut hajuakaan siitä, että hän tiesi… Mutta Remus muisti sen, muisti liiankin selvästi…

~~~~~~~

Oli tullut jälleen se aika kuukaudesta, jolloin Remuksen olisi vetäydyttävä muusta maailmasta metsän keskellä olevaan rakennukseensa. Täysikuu. Monet ajattelivat sen olevan niin kaunis, kaukainen, valkoisena hohtava taivaankappale, jota Remus kumminkin niin paljon vihasi. Ehkä tuo näky olisi ollut hänenkin mielestään lumoava, ellei hän olisi mikä oli. Kyrakin piti kuuta kauniina. Remus olisi niin monta kertaa halunnut viedä hänet kuutamokävelylle järven rantaan, jota muut ”normaalit” parit pystyivät tekemään. Tokihan Remus oli vienyt Kyran monestikin kävelylle, josta tämä niin piti, mutta täysikuun valossa oli kai oma hohtonsa, sitä hän ei vain saanut koskaan tietää...  Hän oli kyllä oppinut elämään ihmissuteutensa kanssa, mutta hän ei koskaan tottunut sen aiheuttamaan tuskaan. Joka yö täydenkuun aikaan hän koki rankan muodonmuutoksen, joka sattui enemmän kuin monet osaisivat edes kuvitella.
Remus makasi rakennuksen lattialla hengittäen raskaasti. Hän tunsi kuinka hänen sydämensä tahti tiheni, kaikki aistit terävöityivät, tunsi kuinka hänen kaikista jäsenistään muotoutui suurta tuskaa aiheuttaen suuret ja susimaiset, hänen silmistään tulivat kellertävät ja hampaista pitkät ja terävät. Ihmissusi päästi ilmoille mahtavan ulvaisun.
Hän aisti jotain, kuunteli. Jollain tavalla tuttu tuoksu leijaili hänen sieraimiinsa, ja hän kuuli nopeiden askeleiden äänet jossain kaukana. Ihmissuden eläimelliset halut vahvistuivat tuntiessaan jonkun liikkuvan ulkona. Hän alkoi puskea ja raapia ovea kaikella voimallaan.

Vähän kauempana Kyra oli juuri palannut jokailtaiselta lenkiltään, ja hän huohotti juoksun jäljeltä.
Hän vaihtoi juoksuaskeleensa kävelyyn, ja pyyhkäisi hieman hikeä kasvoiltaan. Hän katsoi taivaalle.
’’Täysikuu… Niin kaunista’’, hän kuiskasi itselleen. Kyra katsoi vaistomaisesti metsään päin. Hän tuli surulliseksi ajatellessaan, mitä Remus joutui juuri nyt kokemaan. Eikä hän koskaan pystyisi arvostamaan tällaisten iltojen kauneutta…
Kyra pudisti surullisesti päätään ja suuntasi askeleensa talolle päin. Yhtäkkiä kylmänväreet kiirivät pitkin hänen koko vartaloaan ja hän seisahtui. Ilmasta se ei johtunut, sillä oli lämmin kesäilta, eikä nyt edes tuullut. Kyra katsoi uudelleen metsän siimekseen. Jokin ei tuntunut olevan kohdallaan. Kyra antoi katseensa kiertää metsän reunoja pitkin, kuunnellen samalla tarkkaavaisesti.
’’Äh, tämä on naurettavaa, minähän olen ihan hermoheikko’’, nainen torui itseään ja jatkoi matkaansa talolle. Silloin metsän tummien puiden lomasta kuului rasahdus, aivan kuin oksa olisi katkennut, ja Kyra seisahtui jälleen. Nyt häntä alkoi todella pelottaa. Kyra nielaisi.
’’Remus?’’ hän kuiskasi yöhön.
Kaikkialla oli jälleen aivan hiljaista. Kyra katsoi ympärilleen pimeässä, ja alkoi hiljalleen hivuttautua kohti taloa.
’’Remus?’’ hän kuiskasi uudelleen.
Ääntäkään ei kuulunut, mutta Kyralla oli kauhea tunne. Hän alkoi juoksemaan kohti taloa, kun huomasi jonkun loikkaavan esiin metsän siimeksestä. Kyra kiljaisi säikähdyksestä ja kompastui omiin jalkoihinsa. Hän kompuroi nopeasti pystyyn, huomaten tuon olion lähestyvän häntä nopeasti.
Otus oli jo aivan lähellä, niin että Kyra pystyi näkemään tämän kellertävät silmät. Otus oli kuin susi, mutta paljon isompi.
’’Remus!’’ Kyra henkäisi ja läimäytti kätensä suulleen. Pakokauhu täytti häntä sisältä päin. Hän ei saanut kunnolla henkeä. Hitaasti Kyra lähti perääntymään, kauhun kyyneleiden kohotessa hänen silmiinsä ja hän haukkoi henkeään. Ihmissusi nousi täyteen pituuteensa päästäen ilmoille veret seisauttavan ulvaisun.
’’Ei…ei…’’, Kyra sopersi itkunsekaisesti käden suunsa edessä.

~~~~~

Remus pamautti kädellään pöytään, niin että Sirius, James ja Peter hätkähtivät.
’’Kuinka te saatoitte salata minulta sen?’’ Remus sanoi hiljaa katse edelleen sylissään.
’’Salata sinulta minkä?’’ James kysyi ihmeissään.
’’Älkää edes yrittäkö. Minä tiedän.’’
’’Tiedät minkä, Remus?’’ Sirius kysyi.
’’Totuuden!’’ Remus karjaisi niin, että Sirius, James, Peter sekä muut vieraat hätkähtivät tätä äkillistä purkausta.
’’Minä tiedän totuuden’’, Remus sanoi hiljaa, nostaen sitten hitaasti katseensa muihin kelmeihin.
Muut eivät tienneet mitä sanoa. James katsoi surullisesti Remusta, Sirius käänsi katseensa pois ja Peter tuijotti pöytäliinan kuviointia. Remus hengitti raskaasti ja kiihtyneesti.
’’Minä tapoin hänet, James. Hänellä ei ollut mahdollisuutta, hän…’’, Remus nielaisi, ’’hän…’’
’’Olen pahoillani, Kuutamo. Me emme osanneet kertoa sinulle, ajattelimme, että olisi parempi jos –’’
’’Älä kutsu minua sillä typerällä nimellä!’’ Remus ärähti. ’’Minulta vietiin ainoa rakastamani nainen! Ei, vielä pahempaa, minä vein sen itse itseltäni!’’
’’Remus…’’, Sirius aloitti. Remus katsoi häntä takaisin halveksunta silmissään.
’’Emme halua menettää sinua’’, Peter jatkoi Siriuksen lausetta.
’’Haluamme auttaa sinut tämän yli. Olen pahoillani, ettemme kertoneet sinulle totuutta, mutta tiedät itsekin, että ilman sitä sinulla olisi helpompi elää’’, Sirius sanoi hiljaa.
Remusta nauratti sisältäpäin. Nähdä nyt Sirius tuollaisena, aivan kuin hän pelkäisi, pelkäisi häntä, kilttiä Remus-rukkaa. Samalla omantunnon pistos vihlaisi häntä syvältä. Hän ei käyttäytynyt omana itsenään, hän halveksi ystäviään… Miten paljon voi yksi asia muuttaa.
’’Minä en halua olla se mikä olen’’, Remus sanoi heikolla äänellä, joka tärisi suuttumuksesta.
Hän rutisti pöytäliinaa nyrkissään, yrittäen estää kyyneltulvan, joka hänen sisällään muhi.
James laski kätensä ystävänsä olalle, ja Sirius taputti tätä myös selkään.
Äkisti Remus nousi ylös, karjaisi ja pyyhkäisi kädellään astiat pöydältä lattialle, jotka helisivät särkyessään. Hautajaisvieraat käänsivät taas päänsä säikähdyksestä, ja vanhat ihmiset puristivat sydänalaansa. Remus lähti huoneesta rivakoin askelin, pamauttaen oven perästään kiinni.
Sirius, James ja Peter katsoivat neuvottomina toisiinsa. Sirius oli lähdössä ystävänsä perään, mutta Peter tarttui hänen olastaan.
’’Annetaan hänen olla, annetaan hänelle aikaa…’’
’’Hänellä ei ole muita juuri nyt, Peter. Ystäviään hän tarvitsee’’, Sirius sanoi ja ravisti Peterin otteestaan. James lähti Siriuksen perästä ulos, ja hetken harkinnan jälkeen myös Peter.



Jatkuupi. Vielä tulee yksi osa.
Siihen mennessä kommenttia saa laittaa.
[/b]

[hevu]

Osa 3.

’’Remus, se olen minä’’, Kyra yritti epätoivoisesti, katsoen suoraan suden armottomiin silmiin. ’’Minä tiedän, että tunnet minut syvällä sisimmässäsi…’’
Ihmissusi karjaisi ja katsoi naista nälkäisesti. Kyra ulvahti pelosta ja hyppäsi huomaamattaan askeleen taaksepäin. Sitten hän peruutti varovaisesti vielä muutaman askeleen, kunnes pinkaisi täyteen juoksuun kohti taloa. Ihmissusi reagoi nopeaan liikkeeseen ja syöksyi tämän perään, saavuttaen tämän nopeasti.
’’Ei!’’ Kyra kiljui hädissään, tuntien kuinka terävät hampaat lävistivät hänen nilkkansa, ja hän kaatui maahan parahtaen tuskasta. Kyra pyrki eteenpäin ruohikolla, tarraten heiniin ja raapien kynsillään kosteaa multaa.
’’Remus, se olen minä!’’ Kyra huusi itkien nyt hillittömästi. ’’Minä tiedän, että sinä olet siellä jossain!’’
Ihmissusi karjahti ja hyökkäsi nopeasti kauttaaltaan vapisevan naisen päälle, ja Kyra sulki nopeasti suunsa. Hän yritti käyttää sitä hetkeä hyväkseen, kun Remus oli irrottanut otteensa tämän jalasta, ja yritti hiljalleen hivuttautua pois tämän alta, mutta ihmissuden toinen karjaisu riitti pysäyttämään hänet. Ihmissusi oli nyt niin lähellä, että Kyra pystyi vaivatta haistamaan pedon pahanhajuisen hengityksen, tuntien, kuinka hänen oma hengityksensä oli tiheää ja katkonaista. Hänen verensä tuntui hyytyneen tyystin, ja puistatus vavisutti hänen koko kehoaan.
’’Remus, mi-minä pyydän…!’’
Tunne tuon vaaleahiuksisen naisen sisällä oli niin hirvittävä, että hän pelkäsi kuolevansa siihen paikkaan. Hän ei ollut koskaan tuntenut mitään näin ahdistavaa kauhua ja pelkoa kuin nyt, eikä hän koskaan pystynyt kuvittelemaankaan mitään tällaista, ei Remuksen seurassa…
Ilman täytti pian naisen tuskainen kiljunta, johon yhtyi pian ihmissuden voitokas ulvonta.
Jäljelle jäivät naisen kosteat, kyyneleiden sekä veren tuhrimat kasvot, ja suuri, sanoinkuvaamaton järkytys kuvastui naisen syvänsinisistä silmistä..


***

Remus oli jälleen rakastamansa naisen haudalla, kun Sirius, James ja Peter saapuivat hänen luokseen.
Remuksen ilmettä ei voinut tulkita, kun hän katsoi käsiään, hän vain tuijotti… Sitten hän kohotti hiljalleen kätensä kasvoilleen, kuin tunnustellakseen, että vanhat piirteet olivat yhä tallella.
’’Pystyn yhä tuntemaan se kielelläni’’, Remus sanoi hiljaisuuden jälkeen.
’’Minkä?’’ Peter kysyi kuiskaten varovaisesti.
Remus kääntyi katsomaan ystäväänsä. ’’Veren’’, hän vastasi. Peteriä puistatti.
’’Te olisitte voineet kertoa minulle’’, Remus jatkoi vaisusti.
James huokaisi. ’’Tiedän. Arvelimme näin vain olevan parempi’’, hän sanoi vaisusti.
Äkkiarvaamatta Remus purskahti itkuun. Ja hän itki kuin pieni lapsi, yhtä häikäilemättömästi ja puhtaasti. Sirius näytti hämmästyneen tätä purkausta, mutta päätti yhtä kaikki olla ystävänsä tukena. Hän asteli Remuksen luo ja halasi tätä lujasti.
’’Kaikki kääntyy parhain päin, minä lupaan’’, Sirius vakuutti hiljaa.
’’Sinun ei tarvitse kestää tätä yksin’’, James jatkoi.
’’Minä olen murhaaja…’’ Remus sanoi hiljaa, raivoissaan itselleen. ’’Murhaaja…’’
’’Remus’’, Sirius sanoi lujasti, ja tarrasi ystäväänsä olkapäistä. ’’Lopeta tuollaiset puheet! Sinä tiedät, mitä todella tapahtui, sinä tiedät, ettet ole murhaaja.’’
’’Minä näen sen jatkuvasti mielessäni.’’ Remus puhui yhä hyvin hiljaa, katse kohdistettuna tiukasti maahan. ’’Ensin se tuli painajaisiini, mutta nyt näen sen jopa valveillani. Minua niin pelottaa… Kuka on seuraava…’’
’’Kukaan ei ole seuraava, Remus, joten lopeta tuo rypeminen!’’ Sirius karjaisi.
James ja Peter katsoivat häntä ihmeissään. ’’Sirius!?’’
’’Yritin vain erilaista toimenpidettä’’, Sirius sanoi anteeksipyytävästi ja tutkaili Remusta.
Remuksen ilme oli nyt täysin tyhjä, kun hän tuijotti eteensä.
’’Mitä sinä teit, Sirius?!’’ James tivasi.
’’Hän on shokissa’’, Peter virkkoi pelästyneenä.
Samassa Remus valahti hervottomaksi, ja kaatui maahan lyöden päänsä Kyran tummaan hauta-arkkuun.

****

Remus heräsi metsästä, ilman vaatteita ja yltä päältä veressä. Mitään ei muistunut heti hänen mieleensä, joten hän arveli pyydystäneensä peuran tai jotain. Sitten hänen mieleensä iskoutui järkytys. Miten hän oli täällä metsässä? Eikö hän ollutkaan mennyt täydenkuun aikaan koppiinsa?
Remus nousi ylös liiankin nopeasti, ja häntä pyrki huippaamaan. Hän pyyhkäisi kämmenselällään huuliaan, ja tarkasteli siihen tarttunutta punaista nestettä sumein mielin. Mitä oikein oli tapahtunut?
Remus lähti haparoimaan metsästä kohti kotia, kaivellen samalla muistiaan. Hän jätti sen kuitenkin sikseen, sillä hänen päätään pyrki jomottamaan.

Remus löysi tien talolleen, ja astui sisään.
’’Kyra’’, hän huusi. ’’Olen kotona.’’
Remus asteli portaat yläkertaan. ’’Kyra?’’
Ei vastausta. Sitten Remus muisti nyt olevan perjantai, Kyra oli tietysti töissä tähän aikaan. Levollisin mielin Remus asteli kylpyhuoneeseen ottamaan kuuman suihkun. Sen jälkeen hän kietoi pyyhkeen ympärilleen, asteli takaisin alakertaan aikeissaan soittaa Kyralle töihin. Juuri kun Remus oli nostamassa puhelinta, se herkesi soimaan.
’’Haloo?’’
’’Remus’’, kuului Lilyn hätäinen, itkunsekainen ääni puhelimen toisesta päästä.
’’Lily, mikä hätänä?’’ Remus kysyi valpastuen heti.
’’Remus, Kyra… tulepian!’’
’’Lily, en saa puheestasi mitään selvää’’, Remus sanoi rauhoittavasti, vaikka suuri hätä kasvoi hänen sisällään. Lily oli maininnut Kyran. ’’Lily, koeta rauhoittua, mitä on tapahtunut?’’
Mutta puhelimen toisesta päästä ei kuulunut muuta kuin epätoivoista vaikerrusta, ja Remus alkoi toden teolla hätääntyä. Mikä oli saanut Lilyn tuolla lailla pois tolaltaan?
’’Remus?’’ kuului miehen ääni puhelimesta.
’’James! Mitä on tapahtunut?’’
’’Olemme yrittäneet tavoittaa sinua. Sinun olisi syytä tulla Pyhään Mungoon. Kyra on täällä.’’
’’Kyra… James, mitä sinä puhut!’’
’’Hänelle sattui onnettomuus, tule tänne, niin selitämme sinulle kaiken.’’
’’Minä – minä tulen’’, Remus sanoi ja sulki puhelimen. Hänen kätensä tärisivät vimmatusti, hän ravisteli niitä ja hengitti syvään. Sitten hän puki nopeasti vaatteet yllensä, ja ilmiintyi Pyhän Mungon taikatautien –ja vammojen sairaalan eteen, ja astui sisään.

’’Kyra Lupin’’, Remus sanoi aulanoidalle.
’’Kolmas kerros, toinen ovi vasemmalla’’, aulanoita sanoi.
Remus harppoi portaat ylös kaksi kerrallaan, kunnes tuli kolmoskerrokseen. Hän katsoi sisään pikkuruisesta ikkunasta, joka sijaitsi toisessa ovessa vasemmalla. Remus nielaisi vaikeasti, ja astui sisään.
Huoneessa olivat Sirius, James, Lily ja Peter, yhden sängyn ympärillä.
’’Remus!’’ Lily henkäisi ja nousi tuolistaan. Naisen kasvot olivat kyyneleistä märät, ja hänen silmänsä punoittivat pahasti.
Remus käveli lähemmäs sairaalapetiä. Hänen ei tarvinnut ottaa kuin pari askelta, kun hän haukkoi henkeään, ja ryntäsi vaimonsa luo.
’’Kyra!’’ hän sanoi tarttuen naista kädestä. ’’Kyra, mitä…mitä?’’ Remus käänsi katseensa Jamesiin ja Siriukseen. Kummankin kasvoilla karehti suru.
’’Kuka tämän teki?!’’ Remus tivasi kiihtyneenä.
James rykäisi hieman, ja nosti oikean kätensä hiuksiinsa, näyttäen siltä kuin ei olisi tiennyt miten päin olla.
’’No!?’’
’’Täällä – täällä on liikkeellä murhaaja, joku jästi’’, Sirius selitti hieman liiankin nopeasti.
’’Murhaaja?’’ Remus toisti epäilevänä.
’’Juuri niin. Näin sen jästien uutisista, me kaikki näimme’’, Sirius jatkoi, ja James nyökkäsi.
’’Mistä lähtien te kaksi olette seuranneet jästien uutisia?’’ Remus kysyi epäluuloisesti.
’’Näimme sen sattumalta’’, James sanoi heti. ’’Kun katselimme TV:tä.
Remus käänsi katseensa takaisin vaimoonsa. Kyran kasvoissa oli lukuisia syviä haavoja.
’’Mitä sinulle on tehty’’, Remus sanoi hiljaa, takertuen vaimoonsa.

---

Koko sinä päivänä Remus ei väistynyt vaimonsa viereltä. Hän vain istui siinä, katsellen vaimoaan.  Sirius, James, Peter ja Lily olivat antaneet Remukselle tilaa, ja menneet teehuoneeseen.
Illalla Remus torkahti, ja hän näki painajaista. Susi juoksi metsässä, haistaen jotain. Se pyrki poistumaan laudoitetusta kopistaan. Se puski ja raapi sitä niin kauan, kunnes se pääsi vapaaksi. Se haistoi ihmisen. Se pysähtyi pensaiden lomaan, odottamaan oikeaa hetkeä. Jokin välähti, ja pian hän oli jo tuon naisen kimpussa, repien, raadellen…

Remus heräsi säpsähtäen rajusti. Hän oli yltä päältä hiessä ja tärisi. Hän katsoi Kyraan, ja muisti kaiken. Nuo viillot, jotka olivat painautuneet syvälle hänen ihoonsa, eivät olleet tulleet murhaajan veitsestä, kuten Sirius ja James olivat kertoneet. Hän muisti kaiken. Hän pystyi jopa muistamaan veren maun huulillaan, ja se tuntui kuvottavalta.

Seuraavan päivän aamuna Remus katseli ilmeettömänä parantajaa, joka petasi puhtaita petivaatteita Kyran sänkyyn. Kyra ei ollut selvinnyt yön yli, vaan oli menehtynyt haavoihinsa. Remus ei ollut suostunut hievahtamaankaan paikaltaan. Hän vain tuijotti, niin että Sirius pelkäsi tämän menettäneen järkensä. Lily istahti varovasti hänen viereensä.
’’Remus?’’ hän kuiskasi.
’’Tiedätkö, mikä tekee oloni vielä syyllisemmäksi?’’ Remus kysyi aivan yhtä hiljaa.
’’Mutta ethän sinä tätä tehnyt’’, Lily sanoi vaisusti.
Remus katsahti häneen, muttei sanonut mitään.
’’Kyra… Hän odotti lastamme.’’
Lily henkäisi, ja kyyneleet kohosivat taas oitis hänen silmiinsä.
’’Voi, Remus… Remus, minä…’’ Lily ei näyttänyt osaavan sanoa oikeita sanoja, joten hän jätti sen sikseen, ja halasi Remusta lujasti. ’’Olen niin pahoillani!’’
Remus vastasi halaukseen, pitäen katseensa koko ajan Kyran sairaalavuoteessa.



***

Kun Remus heräsi, hän huomasi itsekin makaavan sairaalapedillä, kaikki ystävät vierellään.
’’Sinä pyörryit’’, Lily selitti heti.
Remus nousi istuma-asentoon. Hänen päätään kivisti jälleen.
’’Tiedän’’, hän sanoi ja nousi ylös.
’’Et sinä saisi vielä nousta, kamu’’, Sirius sanoi vaisusti.
’’Olen kunnossa’’, Remus sanoi. ’’Haluan vain kotiin.’’
Hän vaihtoi sairaala vaatteet omiinsa, ja katsoi sitten ystäviään.
’’Kiitos’’, hän sanoi vaisusti. ’’Kaikille teille. Ja anteeksi.’’
Lily herkesi taas halaamaan tätä.
’’Ei ole mitään anteeksipyydettävää’’, hän sanoi.
Remus tarttui lohdutukseen, ja halasi Lilyä lujasti.
’’Sano vain heti, jos tarvitset jotain’’, Lily sanoi.
’’Minä sanon, kiitos. Huomaan, että olemme jästisairaalassa?’’
’’Niin olemme’’, Peter vastasi.
Remus katsoi, ettei lähettyvillä näkynyt ketään jästiä, irtautui Lilystä, soi ystävilleen pienen hymyn, ja kaikkoontui.

Remus seisoi uuden talonsa aulassa, katsellen ympärilleen. Ennen talo oli huokunut lämpöä ja kotoisuutta, mutta nyt koti tuntui kylmältä, sietämättömältä paikalta. Hän ei osannut kuvitella sitä paikkaa ilman Kyraa… Eikä hän osannut kuvitella elämäänsä ilman Kyraa…
’’Mitä minä olenkaan mennyt tekemään…’’  



Älkää tykätkö pahaa tuosta puhelin jutusta, se vain sopi siihen paremmin..
Kommenttia, kehtaisinko pyytää?  

[NeitiMusta]

Ihan ekaks mun täytyy sanoo, et oon kyllä lukenu tän joskus aikasemminkin. Miks ihmeessä en oo kommentoinu? En tiedä.
Mutta nyt.. tää on tosi hyvä ja just sopivan pitkä. Tää on ihana.
Mua harmittaa, ku Kyra kuoli ja viel Remuksen takii. En kylläkään syytä Remusta, koska eihän se voi sille mitään. Remus-parka.
James ja Sirius oli sulosii

NeitiMusta.

[Hp-fani4EveR]

Ei voi sanoa muuta ku nyyh.
Remus joutu kokemaan kauheita asioita.

Tää oli tosi surullinen, mutta kaunis ja romanttinen.
Ihanaa ku James, Sirius ja Peter tuki Remusta niin paljon.

Jotkut kohat oli tosi sellasia nyt-mieli-itkeä-kohtia.
Noi muistot oli hyvin liitetty hautajaisiin ja muutenki tää oli tosi ihana.

Virheitä en löytänyt, tämä oli muutenki tosi onnistunut.

Kiitos<33

[Neiti Pimeyden Lordi]

Tää on juuri semmoinen fic, jota lukiessa nousee pala kurkkuun.
Tekee mieli halata Remusta, mutta sitten muistaa, ettei se oo oikee. (Viimeistään tässä kohtaa tulee itku)
Hienoa. Nyt mä pillitän täällä ruudun takana.
Sekä ihailen, että vihaan sua.
Parempi kai lopettaa, ennenku tulee laitettua jotain tyhmää...
 

[hevu]

NeitiMusta: Kiva kun kommentoit. kiitos! 

Hp-fani4EveR: Kelmit 4-ever  kiitos.

Neiti Pimeyden Lordi: hahaa, kiitosta vain 

[Amanecer]

Aivan ihana – en osaa sanoa muuta. Tämä oli aivan uskomattoman surullinen ja ihana. Remus on aina vihannut "pientä karvaista ongelmaansa" eniten siitä syystä, että hän pelkäsi tappavansa jonkun ihmisen, läheisensä, rakkaansa. Olit hyvin keksinyt juuri tämän vaikeimman asian hänelle. Vielä vaimo, joka odotti lasta. Hrr, kaunista tekstiä. Olisin ruvennut itkemään, ellen olisi niin mahdottoman hyvällä tuulella muuten.

[hevu]

Noora.: (: kiitos ! !