Nimi: Likaisen ikkunan takaa
Kirjoittaja: Aredhel
Beta: Tobaki
Ikäraja: S
Genre: Drama/Horror(?)
Yhteenveto: Eikö ole niin, että likakin voi peittää saastaan takanaan?
A/N: Teksti voi olla hyvin hämmentävä, mutta jokainen lukija tulkitkoon sitä miten haluaa. Itse en miellä tätä kauhuksi, mutta elementit ovat kuitenkin melko selkeät.
Likaisen ikkunan takaa
Höyryjuna viheltää ja lähtee liikkeelle vaivalloisesti. Niin vaivalloisesti, että aluksi näyttää siltä, kuin juna vain ponnistelisi paikoillaan laiturilla pääsemättä eteenpäin. Viimein liikkeen erottaa silmälläkin. Ihmiset junan ikkunoiden takana tuijottavat likaisen lasin läpi pian taakse jäävälle asemalle katseet tyhjinä.
Tyttö pitelee äitiään kädestä. Äiti ei katso tyttöä vaan lähtevää junaa, ilmeettömänä ja leuka koholla ylpeänä, kuin puolustukseksi siitä miksi jää paikoilleen kun muut liikkuvat eteenpäin. Äidin kaulaa lämmittää kalliin syystakin turkiskaulus. Se kiertää kaulaa, hamuaa sen ihoa, tahtoo kietoutua tiukempaan, niin tiukkaan ettei äidin henki enää kulje.
Kuolleet chinchillat irvistävät tytölle silkkisten karvojen lomasta.
Tyttö kohottaa katseensa taivaalle, asemalaituria ei ole katettu. Höyryjunan savu viipyy edelleen ilmassa, erottuen saastaisen värisenä muuten kolean sateenharmaata taivasta vasten. Asemarakennuksen katon reunustalla kyräillyt korppi huutaa, lyö ilmaa siipiensä alle ja sukeltaa savun läpi. Sitä seuraa toinen. Kolmannen korpin siipien tilalla on vain valkoisena hohtavaa luuta ja nahanriekaleita. Lintu avaa suunsa ja kirkuu, eläimen toinen silmäkuoppa tuijottaa tyhjänä alhaalla asemalla seisovia ihmisiä.
Tytön ja äidin lähellä seisoo keski-iän ylittänyt, kalliisti pukeutunut mies. Miehen kasvot punoittavat ja tämä pyyhkii vähän väliä hikikarpaloita otsaltaan hihaansa sullotulla puuvillanenäliinalla. Huulet ovat hieman raollaan, miehen hengitys kulkee raskaasti niiden välistä. Hailakan sinisten silmien katse seuraa vähän pidemmällä laiturilla seisovaa, nuorta tyttöä. Tytön pitkä, kivetystä laahaava hame heilahtaa kahahtaen aina tytön liikahtaessa.
Mies nuolaisee huuliaan hermostuneena. Hekumalliset ajatukset maistuvat raskaana ilmassa. Vielä hetki sitten hailakan sinisinä katsoneet silmät ovat nyt mustat, ei vain mustat keskeltä vaan mustat kauttaaltaan, niin ettei valkuaista näy lainkaan.
”Junan pitäisi tulla kohta”, äiti sanoo ja puristaa tytön kättä hieman lujempaa. Tyttö nyökkää vaikkei äiti katso hänen suuntaansa, ei voi kuulla pientä liikettä viereltään. Eihän tämä tyttöä vakuuttele, vaan itseään.
Herrasmies kiiruhtaa heidän takaansa, töytäisee vahingossa äitiä kulkiessaan ohi. Kääntyy ympäri nopeasti huomatessaan vahinkonsa.
Punaisten verisuonien värittämät silmämunat liikkuvat levottomasti luomettomissa kuopissa, tuijottavat ahnaasti ympäristöään kirkkaanpunaisista kasvoista. Tyttö saattaa erottaa jokaisen jänteen kasvojen lihasten pinnalla. Irvokas suu vääntyy hymyyn, joka vain korostaa paljaaksi kolutun suun verestäviä ikeniä ja pystyyn mätäneviä hampaita.
Suusta kantautuvat pahoittelut kuulostavat metallin kirskunnalta.
Äiti ei huomaa mitään, hymyilee miehelle kireän kohteliaasti ja ottaa vastaan anteeksipyynnön. Miehen silmät käyvät vielä tytössä, kohtaavat lapsen julkean tuijotuksen. Pilakuvamainen hymy ei hiivu miehen kääntyessä ja jatkaessa kiiruhtamista.
Äiti korjaa takkinsa kaulusta. Pitkät, luisevat sormet nykivät vaatetta paremmin paikoilleen. Hoidetuista kynsistä yksi on lohjennut, äiti pitää sormea koko ajan hieman käännettynä kämmentä kohti, jotta sitä ei huomaisi niin helposti. Toisen käden sormista kaksi on tahrautunut vereen.
Ihmisten liikahtelu muuttuu levottomammaksi, kun asemaa lähestyvä juna havaitaan. Äiti vaikuttaa helpottuneelta, ote tytön kädestä höllenee hieman. Tyttö seuraa junan töksähtelevää lipumista laiturille, veturin kuskin paikka ammottaa tyhjyyttään.
Juna pysähtyy, ovet aukenevat. Ihmiset ryysivät junasta pois laiturilla seisovien antaessa kohteliaasti tilaa. Ihmisjoukosta tyttö erottaa muita hitaammin liikkuvan, ryysyisen naisen jonka kalmanvalkea iho näyttää sinertävältä asemalaiturin valossa. Nainen hytisee kylmässä syysilmassa, vain muutaman pahaisen vaatteenriekaleen suojatessa muuten alastonta, sairaalloisen laihaa ruumista, jonka luut törröttivät sen näköisenä, kuin seuraavaksi lävistäisivät ohuen ihon sisältä päin.
Ihmiset kiiruhtavat naisen ohi sokeina tämän kärsimykselle.
”Tule, ma fille”, äiti kehottaa poistuvien ihmisten väistyttyä ja vetää tytön perässään junaan. Ensimmäisestä vaunusta löytyy tilaa ja tyttö istuu ikkunapaikalle.
Likaisen ikkunan takaa katsottuna laituri näyttää kauniimmalta.
