Author: maisamiisa
Title: Valentine’s Day
Pairing: ei
Genre: angst
Rating: K-11
Disclaimer: hahmot on omat, sormet pois, ja lyriikat kuuluvat Linkin Parkille.
A/N: tuli vain mieletön halu kirjoittaa massa-angstia. ystävänpäivähaasteeseen.
Kylmä. Tummansiniset seinät tuntuvat jäädyttävän mut pystyyn, kun mä seison yksin kädet ympärilläni tuijottamassa mustaksi maalattuun kattoon, johon sä maalasit hopeisia tähtiä. Ne ovat kauniita. Mä pystyn kuvittelemaan sun kätesi maalaamaan varovasti siveltimellä jokaisen pienen pienen tähden, jokaisen sakaran, jokaisen neliösentin, huolellisesti. Kasvoilla keskittynyt ilme, nenänpäässä hopeaa maalia, jonka mä pyyhkäisen pois.
My insides all turn to ash,
so slow.
Paha olo. Jokin mun sisälläni muuttuu, kun mä ajattelen sua. Kurkunpäähän kasvaa suuri möykky, joka pyrkii tukkimaan hengitystiet. Suuta kuivaa, hitaasti kuivuus leviää mun koko kehooni, mä tunnen itseni yhtä eläväksi kuin nuotiosta maahan unohtunut tuhka, jota tuuli kuljettaa pitkin maastoa. Mä tunnen itseni yksinäiseksi tupakaksi. Yksinäiseksi tupakaksi ilman sytkäriä. Jos mä olen tupakka, sä olet sytkäri, joka on unohtunut jonkun muun takintaskuun.
And blow away as I collapsed,
so cold.
Ainoastaan sun kattoon maalaamat tähdet seuraavat mun hiljaista romahdustani. Mä seison edelleen jaloillani, mutta vain vaikeasti. Jalat tärisevät, mä pelkään kaatuvani puulattialle, joka on maalattu seiniä tummemman siniseksi. Sinisävyinen huone, juuri sen värinen kuin sä mulle valitsit. Mä pidin ajatuksesta silloin, mä pidin siitä vaikka kuinka kauan, mutta nyt se tuntuu ainoastaan tyhjältä. Seinistä tuntuu kaikuvan sun viimeisen naurusi kaiku, joka polttaa korvia, mä läppäisen kädet korvilleni, en mä halua sitä kuulla!
A black wind took you away,
From sight.
Vettä. Kylmää, samean vihreää vettä. Mä voin vain kuvitella, miltä se on näyttänyt katsottuna alhaalta päin, kun auringonvalo siivilöityy veden läpi. Mä voin vain kuvitella, miltä tuntuu lentää lämpimässä ilmassa ja sen jälkeen äkkiä iskeytyä jääkylmään veteen. Mä voin kuvitella, vaikka mä en halua kuvitella. Mä muistan, miten sä sanoit, että kun sä kuolet, sä et halua hukkua. Ironista, että sä päätit juuri sinä tuulisena päivänä nousta seisomaan sillan kaiteelle. Ironista, että yksi tuulenpuuska onnistui kaatamaan sut, niin vahvan ja esimerkillisen, kaiteen toiselle puolelle. Mä muistan, miten sä lensit, miten mä kurkotin sun perään, mä huusin sun nimeä, ja sitten sä katosit molskahduksen saattelemana mun näkyvistä.
And held the darkness over day,
that night.
Valkoisten ikkunankarmien välissä olevien lasien läpi tulvii iloista auringonpaistetta tähän huoneeseen, mutta mä en kestä aurinkoa. Mä en halua kestää aurinkoa, mä en halua olla täällä. Mä en halua muistaa sua, mä en halua ajatella sua, se tekee mun oloni vielä pahemmaksi. Kuitenkin mä ajattelen, miten sä makasit selälläsi maalin tahrimalla lattialla, jonka kimppuun sä kävisit kunhan muut maalit olisivat kuivuneet. Auringonvalo kutitteli sun ihoa, jonka sävyn voisi sanoa maitokahviksi. Niin, mä en ole sitäkään pystynyt juomaan, vaikka mulle on sitä tarjottu. Ensimmäisen kerran kun mulle tarjottiin maitokahvia, mä heitin mukin seinään ja ryntäsin tänne itkemään, eikä sekään tuntunut hyvältä. Mä yritän ravistella ajatukset susta päästäni, astun ikkunalle, vedän verhot peittämään auringonpaisteen, joka tuntuu koko kauneudellaan ilkkuvan mua. Mulle on aina yö, kun sä et ole mun kanssani.
And the clouds above move closer,
Looking so dissatisfied.
But the heartless wind kept blowing, blowing.
Mä paneudun selälleni makaamaan siihen samaan kohtaan, jossa säkin makasit. Mä painan silmäni kiinni, annan kerrankin luvan muistolle virrata mieleen.
Se oli tuulinen päivä. Todella, todella tuulinen. Pilvimassa peitti auringon näkyvistä, pilvet näyttivät raskailta, mä mietin silloin, tulisiko lunta. Olihan jouluun kuitenkin enää neljä päivää, ja vanhan joululaulun sanoin, jollei jouluna ole lunta, voiko Joulupukki tullakaan?
Me tavattiin S-marketin pihalla, se oli suunnilleen puolivälissä sun kotoa meille. Sä hymyilit koko maitokahvikasvojesi leveydeltä, sä halasit mua kuin me ei oltaisi nähty viikkoon, vaikka me viimeksi nähtiin tänään aamulla, kun käytiin koulussa hakemassa todistukset. Mä halasin sua takaisin.¨
Mulla oli jo valmiiksi sua ikävä, koska sä olit lähdössä sun vanhempien kanssa Italiaan jouluksi. Sun mummisi asuu Italiassa, Milanossa, ja mä olin kateellinen sulle, koska sä olit menossa Italiaan, mun ykkösmatkakohteeseeni. Mä rakastin Italiaa, ja sä olit luvannut tuoda mulle taas jotain ihanaa tuliaisiksi.
Mä roikutin kädessäni pientä, kirkkaanpunaista paperikassia, jonka sisällön mä olin valikoinut jo viikkoa aiemmin. Mä olin viettänyt vaikka miten pitkään valikoimassa sulle joululahjaa, mä halusin antaa sulle täydellisen lahjan. Mä löysin sen kultasepänliikkeestä, ja mä tiesin, että sä ihastuisit siihen heti. Mun aikeena oli antaa se sulle sinä päivänä.
Me mentiin sinne, minne me aina mentiin. Sä johdatit mut meidän omalle paikalle, pienelle puusillalle, joka sijaitsee jossain päin meidän kotikaupungin poikki kulkevaa jokea. Sillä sillalla ei koskaan ole ketään, siksi se onkin vain sun ja mun paikka.
Sä olit iloinen, sulla oli ollut kauhea ikävä Italiaan. Sä puhuit sujuvaa italiaa, totta kai, sieltähän sä olet kotoisin. Sä olit menossa… kotiin.
”Kato, Viivu, mä lennän.” Viivu, ei Viivi, joka on mun oikea nimeni. Mä olen aina ollut Viivu, mä en näytä Viiviltä. Viivit on naisellisia ja kauniita, mä en ole kumpaakaan. Sä seisoit silloin sillan kaiteella, ja kun tuli jättimäinen tuulenhenkäys, sä horjahdit hieman, nauroit ja hait käsilläsi tasapainoa. Mä katsoin levottomana sun renkkumistasi, se näytti pelottavalta. Sä horjahdit uudestaan, sä nauroit edelleen. Sä sanoit uudestaan, että sä lennät, heilutit käsiäsi kuin lintu, sun huppari lepatti sun ympärillä, sä et suostunut pitämään takkia päälläsi. Se joulukuu oli liian lämmin. Mä käännyin nojaamaan selkääni kaiteeseen, yritin rauhoitella itseäni. Sä olit aina seissyt siinä kaiteella, sä pidit siitä, mutta mä en koskaan pitänyt, ja joka kerta mä pelkäsin, että sä putoat.
Nauru katosi sun kasvoilta, mä kuulin sun henkäisevän kauhusta, salamannopeasti mä käänsin pääni sua kohti. Mä katsoin sua silmät ammollaan kauhusta, kun sä yritit hakea tasapainoa, saavuttamatta sitä kuitenkaan. Mä kirkaisin ääneen sun nimen, mä katsoin sua, kuin hidastettuna sä… kaaduit. Sä kaaduit sen kaksi metriä alas veden pintaan, sä olit hetken ilmassa, mä kurkotin sun perään, mä huusin sun nimeä.
I used to be my own protection,
But not now.
Sen jälkeen mulle tarjottiin apua useammaltakin taholta. Mulle tarjottiin psykiatrin tai psykologin – mä en ole varma, kumpi se on, mä en ikinä muista näitä termejä – apua, mutta mä kieltäydyin. Oletettavastikin mä en osallistunut joulun viettoon juurikaan, mä istuin huoneeni lattialla, nojasin siniseen, sun maalaamaan, seinään, ja tuijotin lattialle asettamaani kynttilää. Se oli valkoinen kruunukynttilä, joka oli kissanmuotoisessa keramiikkakynttilänjalassa. Mä tein sen kissan viime vuonna koulussa, ja sun mielestäsi se oli aivan ihana, mutta kun mä tarjosin sitä sulle, sä sanoit, että se sopisi paremmin mun kirjahyllyyn, joten siellä se oli aina siihen asti, että mä otin sen alas lattialle ja jäin tuijottamaan kynttilän liekkiä.
Jossain vaiheessa mä aloin polttamaan sormeani kynttilässä. Se ei tuntunut miltään, mä en tuntenut fyysistä kipua henkiseltä tuskaltani, mun käteeni nousi vesikello toisensa perään, enkä mä tuntenut mitään. Mä vain katsoin ja haistoin, kuinka mun käteni paloi. Mä elin ilman tuntoaistia, en mä osannut tehdä muutakaan. Käden polttaminen tuntui luonnolliselta seuraavalta askeleelta.
'Cause my path has lost direction,
Somehow.
Mä olen hukassa. Mä en tiedä, mitä mä teen. Mä en ole mitään ilman sua, mä olen vain tyhjä kuori ilman mitään elämää sisällään, kun mä olen ilman sua. Tai on mun kuoressa sittenkin jotain sisällään. Ikävä sua asuu mun sydämessä, joka sykkii aina vain, toisin kuin sun. Mä en toivo, että munkin sydämeni lakkaisi sykkimästä, mä vain toivon, että mä löytäisin tavan selvitä tästä. Mä toivon, että mä saan jotenkin hätistettyä ikävän sua kohtaan sydämestäni.
And the ground below grew colder,
As they put you down inside.
Sun äitisi itki. Mäkin itkin, samoin sun isäsi ja muut sukulaisesi, jotka lensivät tänne maailmalta vain sanomaan hyvästit sulle. Mä en ollut välittänyt meikata sinä aamuna, en minään aamuna ennen sitä, enkä sen jälkeenkään. Meikit olisivat vain levinneet poskille, kun mä itkin käsiini. Mä en kuunnellut papin saarnaa lainkaan, mä keskityin itkemään niin hiljaa, että muut sentään kuulisivat, mitä pappi sanoi.
Ulkona oli alkanut sataa lunta sinä aikana, kun me oltiin kirkossa sisällä. Kauhea pyry muutti maiseman pehmeämmäksi, sitä oli ehtinyt kerääntyä jo pienen pieni kerros maahan, siihen upposivat jalanjäljet, kun me kaikki käveltiin hiljaisena vartiona sun perässä kohti viimeistä paikkaa, johon sä jäisit.
Musta tuntui pahalta katsoa, kun sut laskettiin valkoisessa arkussasi maahan. Lunta oli kuopan pohjallakin, mä ajattelin silloin, että se et kuulu sinne. Ei sun kuulu joutua sinne jäiseen kylmyyteen, sä olit lämmin, ei se ole sun paikkasi.
Mä kumarruin kuopan ääreen, mä annoin sormieni välistä valua hopeisessa ketjussa olevan enkelin, jolla on vaaleanpunainen mekko. Tuntuu ironiselta, että mä ostin sulle joululahjaksi enkelin, ja sitten susta tulee itsestäsikin sellainen. Enkeli. Mä heitän kaulakorun perään lentosuukon ja yhden ainokaisen punaisen ruusun, jonka mä ostin sulle, ja vain sua ajatellen. Se näyttää samalta kuin ne ruusut, jotka me saatiin sun isältä sinä aamuna, kun me saatiin meidän joulutodistukset.
So now you're gone,
And I was wrong.
Mä toivoin joskus, että sä tulisit takaisin. Mä halusin sut takaisin. Mulla oli sua niin ikävä, että mä näin harhoja, että sä seisoit mun huoneen ovella. Mä kaipasin sua, mä kaipaan sua. Mä en ole tavannut ketään muuta kuin sun sukulaisia sun hautajaisissasi, ja silloinkin mä liikuin zombiena. Mä olen sekaisin ikävästä. Mä kaipaan sua. Mä tarvitsen sua.
I never knew what it was like,
To be alone on a Valentine's Day.
Ystävänpäivä saa mut itkemään. Mä katson pientä, noin viisitoista kertaa viisitoistasenttistä taulua, johon on maalattu sydän, sekä sut ja mut. Se itkettää, mä sain sen sulta viime vuonna, samana vuonna kun mä annoin sulle suloisen, vaaleanpunaisen nallen, jonka sylissä on sydän, jossa lukee 1 love you. Sä pidit siitä, se katsoi sun yöpöydältä, kun me istuttiin sun huoneessa puhumassa ja nauramassa, ja muutaman kerran me siellä itkettiinkin yhdessä, esimerkiksi sen Kauhajoen kouluammuskelun jälkeen, koska sä tunsit jonkun sieltä. Se oli sulle aivan kauheaa, ja koska susta tuntui kauhealta, mustakin tuntui kauhealta.
Mä en koskaan uskonut, että mä joutuisin viettämään ystävänpäivän ilman sua. Mä en koskaan edes ajatellut sellaista vaihtoehtoa. Me oltiin ystäviä, tässä maailmassa tuskin oli mitään, joka olisi pystynyt erottaman meidät. Tai yksi meitä mahtavampi oli, mutta mä en koskaan ajatellut sitä. Mä elin siinä hetkessä, sun kanssasi, ja silloin se tuntui hyvältä. Mä haluan takaisin siihen hyvään oloon, mutta mä voin vain toivoa, että mä pääsen siihen takaisin.
Somehow.
Ehkä musta vielä joskus tuntuu hyvältä. Ehkä mä pääsen joskus tästä yli. Tai sitten en. Ainakaan mä en ole vielä valmis edes yrittämään. Mä haluan ajatella sua niin kauan kuin mä muistan sun äänesi soinnin, sun tuoksun, sun silmiesi ilmeen kun sä katsoit mua. Sitten, kun mä unohdan ne, mä saatan olla valmis yrittämään.
Jos mä edes haluan yrittää.