Teksti: Voimaton Vaeltaja
Kirjoittaja: Daraganyan
Haastaja: Eeyore
Ikäraja: S
Tyylilaji: angst, romance, drama
Vastuunvapaus: Eip, en omista niitä hahmoja, jotka tunnistatte olevan kirjoista, ne kuuluvat J.K. Rowlingille ja niiden suomenkieliset nimitykset Jaana Kaparille. Mutta juoni, ja muutama muunneltu totuus ovat kyllä minun.
Yhteenveto: Yksisarvisen aika on koittanut
Kirjoittajan sana:
Ihastuin Eeyoren haasteeseen taikaolennoista, ja tässä on tulos.
---
Yksi
Jokin sai puun kaatumaan kaukaisuudessa. Vihan ja pelon huudot nousivat kaiken taustaäänen ylle. Savi ja veri olivat värjänneet ennen hopeanhohtoiset jouhet punaisen ja ruskean sävyihin. Yksisarvinen seisoi paikassa, jossa eilen oli taisteltu. Juuri ja juuri metsänrajan takana. Tummat silmät sulkeutuivat, se painoi korvansa luimuun. Se ei saattanut tehdä kenenkään hyväksi mitään, ei vielä. Se saattoi vain suojella itseään, hukkua vielä hetken tähän valheelliseen hyvyyden ja onnen tunteeseen sulkemalla silmänsä kaaokselta. Mutta silmien sulkeminen ei estänyt sitä kuulemasta, tuntemasta, haistamasta.
Veren tuoksu sekoittuneena maan ja lian tummaan hajuun. Korkeat, epäinhimilliset huudot jotka kertoivat olennon elämän loppumisesta. Sanat, lauseet, hyökätessä huudetut. Hulluus. Ja se kaiken ylittävä, rajaton tunne, jolla yksisarvinen oli lajinsa tähden muita herkempi. Se oli luotu puhtaaksi iloksi, vapaudeksi, ja se saattoi tuntea kaiken tämän hajoavan vain muutamien metrien päässä itsestään. Vielä, vielä ei ollut sen aika kuolla. Se painoi päänsä alemmas ja kääntyi ympäri. Hiljalleen käynti muuttui ravin tahdikkaaksi askellukseksi sen jättäessä sodan taakseen vielä joksikin aikaa.
Yksisarvinen puikkelehti puiden lomassa. Sen askeleet olivat paljon sen sydäntä kevyemmät sen kulkiessa. Eikä sitä häirinnyt mikään metsän vaarallisuudesta huolimatta. Edes sen varjoissa elävistä olennoista villeimmät eivät koskaan yrittäneet vahingoittaa yksisarvista. Ne katsoivat sitä ja sen lajia kateuden silmin, uskaltamatta koskea. Ja yksisarvinen sääli ja rakasti niitä niiden kateuden tähden. Oli sen osa rakastaa niitä jotka eivät rakastaneet, oli sen osa sääliä niitä jotka eivät sääliä tunteneet. Oli sen osa nähdä maailman epäoikeudenmukaisuus ketään muuta selkeämmin ja sitäkin se rakasti katkerin sydämin.
Puut harvenivat hiljalleen, yksisarvinen nosti päänsä, korvat kääntyivät eteenpäin. Se oli saapunut metsän keskikohtaan, paikkaan, jossa kaikelle metsän pahuudelle annettiin tasapaino. Se kohtasi lajitoveriensa silmät, jokaisen erikseen. Ja omaa lajiaankin se sääli, niiden kykenemättömyyttä auttaa ketään. Mutta ennen kaikkea se sääli niiden kykenemättömyyttä ymmärtää. Ymmärtää vihaa, katkeruutta, kateutta. Sillä kaikkea ei voi aina kääntää hyväksi, kaiken kadonneen puolesta ei voi rakastaen surra. Se yksin, kansansa vanhimpana, ymmärsi tämän ja suri.
Tuo maailman ja kaaoksen tahraama yksisarvinen käveli hiljaisin, lähes maata laahaavin askelin kohti aukion toisella laidalla olevaa lampea. Muut väistivät sitä. Uteliaana se mietti tämän syytä keksimättä – yksisarviset eivät tunteneet hierarkiaa. Ehkä toiset pelkäsivät tätä tuntematonta hajua, tunnetta joka siitä huokui. Todellisuutta.
Yksisarvinen käveli suoraan lampeen, rikkoen kavioillaan sen tyynen pinnan. Enää se ei juossut veteen, kuten se oli varsana tehnyt, monta aikaa sitten. Enää se ei iloinnut pienistä pisaroista jotka se sai liikahtaessaan lentämään. Se vain painoi itsensä kokonaan veden alle lammen syvimmässä kohdassa, aivan sen pienen vesiputouksen alla joka virtasi pohjoisesta. Se pesi yltään veren ja lian tässä kirkkaassa vedessä, jonka läpi saattoi nähdä lammen kivisen pohjan. Tyytyväisenä se antoi veden kannattaa itseään. Sen lyhyen hetken ajan sen ei tarvinnut huolehtia mistään, ei edes seisomisesta, pystyssä pysymisestä. Eikä se sallinut itselleen enempää kuin lyhyen hetken tätä viatonta vapautta jonka keskellä se oli kerran elänyt koko elämänsä. Mitä oli sen elämästä enää jäljellä? Marmorista ja lasista rakennetun linnan mustat rauniot. Kirkkaan lammen kivinen pohja, jonka pohjalla oli ohut kerros tummaa vettä. Mutta yhä oli silti edes tämä vähä jäljellä. Yksi lähes tuhoutumaton lasitorni raunioiden joukossa, likaiseen veteen sekoittunut muisto kirkkaudesta.
Se nousi ylös vedestä, käveli lammen itäiselle rannalle. Ravisti harjaansa saaden jälleen nuo kevyet vesipisarat leijumaan ilmassa. Valo taittui näistä pisaroista prisman tavoin, ja valkoinen väri hajosi violetiksi, siniseksi, vihreäksi. Keltaiseksi, punaiseksi ja oranssiksi, tuhansiksi väreiksi ja sävyiksi, joista vain musta puuttui.
Sen ohitse juoksi epäselvä, kullanvärinen hahmo jonka takana seurasi välittömästi toinen. Hahmot eivät itsessään olleet epäselkeitä – vain niiden vauhti sai ne näyttämään kullanvärisiltä tuulenhengähdyksiltä niiden juostessa kevyin askelin. Mutta tuuli ne eivät olleet, yksisarvinen hymähti ajatuksissaan. Ne olivat varsoja. Kevytrakenteisia, iloisia olentoja tässä maailmassa joka sen itsensä silmin näytti kuolevalta. Kaipaus raastoi sen sydäntä taas, kuten se teki aina sen nähdessä oman lajinsa varsan. Niin viattoman, niin tietämättömän. Nuoren.
Ne hyppäsivät pitkällä loikalla veteen. Niiden lyhyt, sekainen harja heilahteli ilmavirran mukana. Veden pinta rikkoutui jälleen, vesi roiskui ympäriinsä niiden tieltä. Ne uivat, hypähtelivät, nauroivat, mutta eivät ääneen. Jokainen liike kertoi ajatuksettomuudesta ja keveydestä. Kauneudesta. Minkä tahansa lajin lapsi on kaunis. Ei ulkomuotonsa tähden eikä viisautensa, vaan tietämättömyytensä. Ne eivät ole vielä nähneet maailman pahuutta. Toisille se hetki koittaa aiemmin, toisille myöhemmin. Ihmissusi odottaa vain seuraavaan täysikuuhun asti. Yksisarvinen saattaa odottaa tuhansia vuosia vieläkään käsittämättä todellisuutta. Se on todellisuus, joka loppujen lopuksi tappaa elämän. Mitä kauemmin todellisuuden kieltäytyy näkemästä, sitä kauemmin on nuori ja sen tähden sitä kauemmin odottaa kuolema vuoroaan.
Jälleen valtasi yksisarvisen sydämen halu painaa päänsä ja sulkea silmänsä. Tässä oli jälleen yksi asia, jota se ei kyennyt ymmärtämään. Mutta tällä kertaa se jäi ja katsoi. Tämä oli jotain, jonka se halusi ymmärtää, toisin kuin sen aiemmin näkemä viha. Ja niin se katsoi varsojen villiä leikkiä niiden uidessa lammessa, noustessa ylös sieltä, jahdatessa toisiaan ympäri aukiota, toisten yksisarvisten välissä puikkelehtien. Ne hyppäsivät jäntevästi yli kaatuneen puunrungon, kiipesivät pohjoisen matalille kallioille, joivat vesiputouksesta. Ne kierivät vihreällä nurmella, nousivat takajaloilleen. Ja sitten ne pysähtyivät, tuijottivat itään. Ensin vanha yksisarvinen luuli niiden tuijottavan sitä. Sitten se ymmärsi ja hymy nousi senkin silmiin. Ja se kääntyi ympäri, ei enää laahustaen vaan korkein askelin. Se seisoi ryhdikkäänä, pää ylhäällä, korvat eteenpäin osoittaen. Aurinko nousi yli puiden latvojen ja se tervehti sitä kuten se oli nuorena tehnyt. Se karisti vanhuuden vuodet harteiltaan ja nousi takajaloilleen hirnuen tuuleen. Etukaviot pieksivät ilmaa, itätuuli puhalsi jouhet taakse. Auringon kirkkaat säteet löysivät jälleen kaltaisensa sen sydämestä, hehkuivat kirkkaina sen sarven hopeisella pinnalla, eikä sen turkki enää näyttänyt likaiselta tai harmaalta vaan kirkkaan hopeiselta, kuin lasilta. Se laskeutui alas, taivutti kaulansa kaarelle ja käveli varsojen eteen. Katseellaan se kiitti niitä, varmana siitä että toiset eivät olleet ymmärtäneet.
Jälleen yksisarvinen jätti aukion taakseen. Sen sydäntä painoivat yhä suru ja tuska, joita ei voida kuvata sanoin tai kuvin. Mutta niiden rinnalle oli noussut ymmärrys. Sotaa se ei vieläkään ymmärtänyt, tai nuoruuden viattomuutta. Sen sijaan se ymmärsi itseään ja tarkoitustaan. Sen aika oli lähellä, lähempänä kuin koskaan. Mutta ei vielä kohdalla, vielä se odottaisi hetken.
Sille itselleen oli ulkonäkö sinänsä merkityksetöntä, eikä se sen tähden kiinnittänyt siihen huomiota. Mutta muut katsoivat kyllä. Puun varjossa, sen rungon taakse piiloutuen, istui kalmankoira. Sen kurkusta kuului matala murina sen noustessa ylös ja kävellessä yksisarvisen polulle. Tuo kuoleman enne sai yksisarvisen pysähtymään. Koira seisoi tyynenä paikallaan, lakkasi murisemasta. Sen takkuinen turkki oli musta kuin uudenkuun valaisema keskiyö. Edes siinä ei ollut voimaa vihata tätä olentoa. Sen tehtävä oli vihata, sen tehtävä oli pelottaa, sen tehtävä oli olla kuoleman airut elämänsä ensimmäisestä päivästä siihen asti, että se näkisi lajitoverinsa. Edes sen sydämestä ei löytynyt vihaa tälle vanhalle yksisarviselle. Surua se ei silti tuntenut, vain tiettyä etäistä menetyksen tunnetta.
Yksisarvinen huokaisi hiljaa mielessään. Voi kyllä, sen aika oli lähellä. Silti se ei ollut vihainen tälle sanansaattajalle. Se oli vain suorittanut tehtävänsä, ja tehnyt sen hyvin. Kunnioituksesta tätä kohtaan se kumarsi syvään ennen kuin käveli rauhallisesti susimaisen koiran ohitse ja siirtyi sitten laukkaan. Ja silloin siitä tuli jälleen nimensä veroinen. Sen nimi oli Fennore, valkea haamu. Ja haamu se oli juostessaan nopeasti puiden lomassa. Kaviot takoivat maata lähes äänettömästi, lihakset värähtelivät ihon alla kuljettaen sitä eteenpäin. Kohti metsän laitaa se juoksi, kohti sotaa jota ei käyty sen enempää sitä vastaan kuin sen puolella.
Kaksi
”Valkea haamu, kummitteletko tänään kuoleville?”
Kysyjän ääni oli pehmeä ja matala miehen ääni. Ja tuo tuttu ääni, kysymyksen sijaan, oli se mikä sai yksisarvisen pysähtymään. Puhuja käveli sen rinnalle ja laski kätensä sen kaulalle, hyväillen. Yksisarvinen nojasi kosketusta vasten, mutta ei vastannut mitenkään aiemmin kysyttyyn kysymykseen.
”Fennore, tahtoisin kieltää sinua menemästä.”
Yksisarvinen käänsi surullisen katseensa toisen kasvoihin. Eikö tuo ymmärtänyt, ettei hänellä ollut valinnanvaraa?
”Mars on kohdannut Haadeksen tähden taivaankannella, enkä voi estää aikaasi kulkemasta ohi. Mutta minä kaipaan sinua, usvakuva, minä kaipaan sinua kun olet mennyt”, toinen sanoi, nosti toisenkin kätensä kutsuvasti ilmaan. Yksisarvinen painoi poskensa tuota tuttua kämmentä vasten, itki kyyneleen joka tippui tummalle iholle. Ja toinen otti yksisarvisen pään käsiensä väliin ja painoi huulensa vasten tämän otsaa jäähyväisiään jättäen.
”Mene, tuulen poika. Mene, ennen kuin päätän yrittää mahdotonta.”
Fennore nosti päänsä ja perääntyi muutaman askeleen, katsoen epätoivoisena rakkaansa silmiin. Yhä se ymmärsi, yhä se suri, ja yhä se toivoi mahdotonta. Eikä se halunnut enää mennä. Sillä hetkellä se uskoi ymmärtävänsä miltä viha tuntui, mutta se ei suinkaan vihannut vain yhtä olentoa. Se vihasi koko kuoleman käsitettä ja se vihasi menetystä. Ja yhä vahvemmin se tiesi aikansa koittaneen. Silti se seisoi paikallaan ja odotti.
”Mene!”
Ja yksisarvinen meni, kääntyi takajalkojensa varassa ympäri eikä enää katsonut taakseen. Se juoksi lopullisuuden sille suomin siivin. Valinta oli tehty, sen elämän viimeinen valinta. Sen pitkän, liian pitkän elämän viimeinen valinta, joka oli kaikista valinnoista katkerin ja suolaisin.
Metsänrajasta se hyppäsi auringon valoon, joka ei enää suonut sille lohtua. Sen silmät tutkivat runneltua maisemaa, se hautasi kaikki heränneet tunteensa jälleen kauemmas. Sillä ei ollut niille aikaa.
Joukko ihmisiä oli painautunut kivisen linnan ulkomuureja vasten, lähelle muurissa olevaa porttia. Taikuuden tuntu oli tukehduttaa jopa yksisarvisen, taikuuden itsensä synnyttämän lapsen. Vieläkin sitä voimakkaampana se tunsi epätoivon ja surun joka liekehti näiden puolustajien sydämissä, ollen vähällä tuhota ne kokonaan.
Puolustajia ei kuitenkaan voi olla ilman hyökkääjiä. Toinen joukko taisteli näitä puolustajia vastaan. Nämä toiset eivät olleet hiljaa puolustajien tavoin vaan huusivat, nauroivat, pilkkasivat. Varmoina voitostaan he käyttivät leikkikaluinaan elämää, heitellen sitä toistensa välillä kuin palloa.
Fennore pudisti päätään, harjan heilahdellessa sen mukana. Se käveli eteenpäin, ravasi, laukkasi. Hyppäsi, syöksyi ja väisti. Talloi elämän kavioidensa alle ja muutti kuolemaksi. Hyökkääjien ja puolustajien väliin se juoksi välkehtien auringossa kuin miekan terä. Se tunsi toivon heräävän linnaa puolustavissa. Tunsi uuden päättäväisyyden kohoavan tuskan seasta. Tiesi saavuttaneensa edes jotain.
Aiemmin se oli syöksynyt puolustajia kohti, sillä se oli liittynyt taisteluun vihollisensa takalinjojen takaa. Nyt, kahden voiman välissä, se kääntyi ympäri ja seisoi ryhdikkäänä ja uhmaavana. Sillä ei ehkä ollut todellista voimaa vaikuttaa sodan lopputulokseen, mutta se saattoi edes tuoda toivoa omaansa puolustaville. Eikä se enää tuntenut rakkautta näitä hyökkääjiä kohtaan – mikä jumala antoi heille oikeuden viedä toiselta jotain, mikä näille oli rakasta? Sillä rakkauden se ymmärsi, ja halun puolustaa rakkaitaan.
Niin se hirnahti ja juoksi muita päin. Iski sarvensa jonkun kaulaan, repi sen sitten irti. Näki silmäkulmastaan luonnottoman värisen valonsäteen, tunsi jonkin viiltävän kylkeään. Ei pysähtynyt, tiesi hopeisen verensä sekoittuvan ihmisveren kanssa. Etäisesti se nauroi mieleensä nousseelle ajatukselle. Taisteluun osallistuvat vampyyrit olisivat nyt onnellisia.
Se saattoi kuulla puolustajien juoksevan takanaan. Kuuli, mutta ei todella kuunnellut. Kaikki oli sille enää vain etäistä harhakuvaa. Kipu, tuska ja rakkaus olivat kaikki kadonneet jättäen jälkeensä vain kaiken pois rajaavan tarkoituksen.
Nuori poika juoksi hänen vierellään. Fennore tiesi pojan pelastaneen henkensä jo moneen kertaan, mutta ei kääntynyt sitä huomioidakseen. Jatkoi vain eteenpäin, jonkin tuntemattoman pakon ajamana. Ja poika seurasi sitä vihollisten keskelle. Olento tiesi vuotavansa verta. Ei ymmärtänyt, miksi yhä oli elossa. Ehkä edes nämä eivät halunneet vahingoittaa yksisarvista.
Olento huomasi sen hetken, jonka aikana hänen vieressään kulkenut poika pysähtyi. Kuuli kylmän naurun. Ja hieman vastentahtoisesti se pysähtyi, koska pysähtyminen tuntui siitä sillä hetkellä oikealta. Syytä se ei vieläkään tiennyt. Ja jostain syystä se ei tuntenut uutta kipua pysähtymisensä jälkeen, ei nähnyt uutta välkähtävää valoa. Tuntui siltä, että kaikki olisi pysähtynyt. Ehkä niin olikin.
Poika ja mies seisoivat vastakkain, puhuivat. Yksisarvinen ei kuunnellut. Ja hetken kuluttua puhe loppui antaakseen tilaa liikkeelle, teoille. Mies seisoi paikallaan, poika hyppi, kieri, väisteli. Valot välkähtelivät, kirkkaat valot, jotka satuttivat olennon silmiä. Ja se näki jonkin valonsäteen osuvan poikaan ja saavan tämän kaatumaan maahan. Vihreä valo hohti jälleen, ja olento näki tarkoituksensa. Se otti rauhallisena nuo tarvittavat kolme pitkää askelta, ehti nähdä vain käärmeenomaisten silmien äkillisen laajentumisen ja kuoli, maahan kaatuen.
Sen aika oli koittanut.
Kolme
Olento astui ulos metsän varjoista. Se näki verisen taistelukentän vailla taistelijoita, eikä tämä taistelukenttä sitä kiinnostanut. Silti se kulki sen halki, kaviot painoivat jälkensä saveen. Kyyneleet silmistään valuen se etsi. Etsi, ja viimein löysi etsimänsä. Se putosi polvilleen maahan, painoi kasvonsa hopeisen veren tahrimaan harjaan, kietoi sormensa katkenneen sarven ympärille. Kentauri itki, vavahteli itkunsa voimasta silittäessään Fennoren kaulaa kevyin sormin.
Se katui sanojaan. Tiesi niiden olleen välttämättömät, tiesi tehneensä oikein. Ja toivoi silti tehneensä toisin. Tiesi, että jos hän olisi menemisen sijaan käskenyt toisen jäädä, tämä olisi jäänyt. Mutta silloinkin olisi kuolema löytänyt tien hänen rakastettunsa luokse ja vienyt tämän mukanaan. Tämänkin se tiesi.
Kevyt käsi kosketti kentaurin vavahtelevaa olkaa. Se nosti päänsä, kohtasi vihreiden silmien surullisen, kivun täyttämän katseen. Kumpikaan ei sanonut mitään, ja lopulta laski kentauri jälleen otsansa yksisarvisen päätä vasten. Itku hiljeni, vain äänettömät kyyneleet valuivat kasvoilla kertoen kaikille tarinan surusta. Surusta, jonka hän ei halunnut olevan todellinen, ei vielä edes uskonut olevan todellinen.
Se odotti. Odotti sitä, että sen ystävä avaisi silmänsä. Kohottaisi päänsä voipuneena. Nousisi ylös ja pudistaisi päätään, painaisi poskensa vasten kentaurin rintakehää. Niin ei tapahtunut.
Viimein laski kentauri rakkaansa pään maahan ja nousi ylös. Olkapäällä levännyt käsi katosi, olennon noustessa liian korkealle. Kentaurilla ei ollut sanoja, eikä pojalla. Silti poika puhui.
”Kannatko hänet pois täältä, jos kevennän taakkaasi?”
Kentauri nyökkäsi. Se kantaisi rakkaansa pois tältä veriseltä kentältä vaikka teko veisi siltä eliniän. Jälleen poika sanoi jotakin ja nyökkäsi sitten, kääntyen ja lähtien pois. Kentauri oli hänelle kiitollinen, mutta ei sanonut mitään, tuijotti vain toisen selkää tämän kävellessä pois.
Ja niin se nosti yksisarvisen selkäänsä. Voi kuinka tuo mahtava olento nyt näytti pieneltä. Se oli aina ollut pieni, sen kentauri muisti, sitä itseään matalampi, sirompi, silti tuhansia vuosia vanhempi.
Se kantoi rakkaansa tämän kotiin, laski lammen rannalle. Muut väistivät, ehkä kunnioituksesta, ehkä pelosta. Vesi puhdisti jälleen veren ja lian. Kentauri nousi ylös, sulki silmänsä ja käveli jälleen pois aukiolta. Tuijotti hetken puiden välistä. Ja tapahtui, kuten aina tapahtuu yksisarvisen kuollessa. Pimeyden laskiessa ja kuun noustessa nosti taikuus poikansa jälleen jaloilleen.
Valkoinen haamu vilkaisi metsään surua silmissään ja kääntyi sitten pois. Se oli tehnyt valintansa. Ja niin se seurasi pohjoistuulta sen reitillä ja kulki paikkaan, joka kaikille eläville on tuntematon. Siellä se odottaisi tummaa kulkijaa, jonka polku oli jo kauan sitten ristennyt hänen omansa kanssa, voimattoman vaeltajan.
