// Alaotsikko: K11 , hieman raaka
© Ivana / Kuplapommi
Kyllä, nimet ovat päin .. mitä nyt onkaan.
Olis kuitenki kiva saada kommentteja, vaikkei mikään hyvä tarina olekaan.
Ajatukseni olivat karanneet suunnittelemaan pakoa täältä kamalasta paikasta, orpokodista. Halasin tyynyäni miettien, millä matkustaisin. Samassa orpokodin johtaja Rouva Dalia astui sisään.
- Rouva, saisinko soittaa yhden puhelun? kysyin hiljaisella ja vapisevalla äänensävyllä laittaen tyynyn takaisin sänkyyn ja odotin vastausta.
- Minne nuori neiti aikoo soittaa? Dalia kysyi ankarasti ja katsoi minua läpi lasiensa.
- Ystävälleni vain, kysyisin mitä hänelle kuuluu, sanoin hiljaa.
- Hyvä on, mutta äkkiä, Rouva Dalia sanoi ja näytti minulle tien puhelinhuoneeseen.
Astelin hitaasti ja varmin askelin puhelinhuonetta kohti ja avasin sen, se oli tyhjä. Avasin puhelinluettelon ja etsin tallin numeron, missä oma hevoseni oli. Näppäilin numerot puhelimeen ja odotin että sielä vastattaisiin.
- Usvakylän yksityistalli, kuului pian luurin toisesta päästä.
- Hei, täällä Erica, voisiko joku varustaa Jinnin? Aion nimittäin tulla tänään ratsastamaan, sanoin, eiväthän he tienneet minun vanhempieni kuolleen, ja että olin orpokodissa.
- Kyllä, Oona laittaa sen mieluusti, luurin toisessa päässä sanottiin.
- Hyvä, sanoin hiljaa ja lopetin puhelun.
Pakkasin melko huomaamattomasti tavaroitani reppuun, eikä onnekseni kukaan huomannut. Olin huomannut WC:n katossa reiän, josta aioin paeta. Otin reppuni kainaloon ja kävelin huomaamattomasti veskiin. Nousin pytyn päälle ja kurotin kattoon, tarraten sen reunasta kiinni. Pian ponnistin itseni katolle ja tunsin kuinka tuuli takertui minuun. Nousin ylös ja rupesin miettimään miten pääsisin alas. Samassa huomasin tikkaat ja laskeuduin niistä alas. Koska tikkaat olivat ikkunan edessä, oli joku tietysti huomannut ja mennyt kantelemaan. Pian kuului oven avaus ja lähdin kuin salamana juoksemaan.
- Ottakaa tyttö kiinni! kuului takanani ja lisäsin vauhtiani. Onnekseni huomasin tallille menevän bussin tulevan bussipysäkkiä kohti, joten ehtisin siihen. Saavuin bussipysäkille juuri kun bussi oli lähdössä, hyppäsin nopeasti bussiin ja se lähtikin heti. Kaivoin housujeni taskusta pari euroa ja annoin ne kuskille. Hän nyökkäsi, antoi minulle lipun ja vaihtorahat. Istahdin etupenkille. Onnekseni talli ei ollut kovin kaukana täältä. Tallin lähistöllä olisi vain metsää, metsää ja metsää. Sielä oli myöskin hautausmaa, jonne pikkusiskoni, jota vihasin, oli haudattu. Oli sielä toki myös autiotalo, jonne aioin mennä.
Bussi saapui tallipysäkille ja painoin nappia. Hyppäsin ulos bussista ja juoksin täyttä vauhtia tallille, jossa Oona pitelikin Jinniä paikoillaan. Nyökkäsin ja otin Jinnin suitset itselleni. Nousin korokkeesta sen selkään ja lähdin mustan arabitammani selässä laukkaamaan kohti autiotaloa.
-Olet ainoa johon luotan enää, kuiskasin hiljaa Jinnin korvaan ja se hörähti minulle ystävällisesti. Sen pehmeä laukka tuntui mukavalta. Huomasin edessämme maastoesteen ja yritin kääntää Jinniä, jotta se voisi kiertää sen, mutta Jinni ei suostunut, vaan se hyppäsi maastoesteen ylitse. Ihmettelin, sillä eihän me oltu Jinnin kanssa koskaan hypätty.
Loppumatkan ravasimme autiotalolle, ja juuri perille päästyämme rupesi satamaan. Hyppäsin Jinnin selästä pois ja talutin sen vanhaan hyväkuntoiseen navettaan. Siivosin sen sopivaksi hevoselle ja kävin hakemassa autiotalosta kauraa, jota vein Jinnille. Astelin sisälle autiotaloon ja menin sängylle makaamaan. En tehnyt mitään, tuijotin vain kattoa.
Parin tunnin kuluttua sade oli jo loppunut. Nousin ylös sängystä ja kävelin navettaa kohti. Pysähdyin kuin seinään, ovi oli auki. Juoksin sisälle, eikä Jinniä näkynyt. Tunsin kuinka kyynel tunkeutui silmästäni. Missä se on? Lähdin juoksemaan maastopolkua pitkin, kohti metsää. Hautausmaa. Se oli edessäni, erotin siellä hevosen hahmon. Se oli Jinni, siitä tuli verta. Kävelin lähemmäs, huomasin Jinnin olevan pikkusiskoni haudan kohdalla. Näin myös Jinnin selässä puukon. Sitten sen näin, pikkusiskoni näköinen tyttö räsynukke kädessään selkä minuun päin. Menin lähemmäs tyttöä ja kosketin pienesti hänen olalleen. Hän kääntyi nopeasti, säikähdin, hänellä ei ollut kasvoja. Hänen kalpea ihonsa loisti pimeässä. Tyttö otti puukon pois Jinnistä, joka kitui. Tyttö osoitti sillä minua, sitten kaikki sumeni.
- Hän elää, hän elää! kuulin ihmisten huutavani ja aukaisin silmäni. Näin hetken aikaa vain valkoista, pelkkää valkoista, mutta pian aloin erottamaan esineitä. Olin sairaalassa. Ympärilläni oli monta ihmistä, ihmettelin. Minun teki mieli paeta paikalta, mutta en vain kyennyt siihen.
- Missä Jinni on ?! karjahdin lopulta, muistettuani sen.
- Hevosesi? Se piti lopettaa, minulle vastattiin pian ja tunsin kuinka rupesin itkemään.
- Menkää pois! huusin ja hautauduin peittoni alle.
Viikon päästä orpokodin henkilökunta löysi tätini, joka omisti kennelin, sekä pienehkön tallin jossa oli hevosia. Pääsin hänen luoksensa asumaan, hänen oma lapsensa oli nimittäin kuollut syöpään, eikä hän ollut vielä toipunut siitä. Nyt hän kuitenkin oli iloinen, niin olin minäkin. Vaikka muistelenkin vielä Jinniä, minulla on Jinnin kuva huoneessani. Asuin nyt Sodankylässä, talvella ajelimme tätini huskyilla rekikoiravaljakolla. Sain hoitaa koiria ja hevosia, liikuttaa niitä. Tämähän oli unelmaelämää.
Vielä öisin näen unta samaisesta kasvottomasta tytöstä. Oliko hän tosiaan pikkusiskoni, jonka hukutin? Se jäisi ikuisesti selvittämättä.
