Ikäraja: S
flawless lisäsi pakolliset alkutiedot
1.
Peikkolapsen on vaikea nähdä itseään niin kuin muita. Pimeässä silmät ovat rumuuteen tottuneet ja vain pimeässä itsensä nähneet ovat, eiväthän ne muuten peikkolapsia olisi, vaan keijukaisia kauniita. Siroja sekä varmoja. Siksi vaikeaa on peikkolapsen, pörröpään tuon pienoisen, uskoa sanaa rakkauden.
He vain katselevat keijukaisten lentoa, ja vahingossa katseensa harhaan laskevat, nähdäkseen multaiset jalkansa. He silloin väärin kuvittelevat, olevansa rumia, eiväthän ne aamukastepeileistä itseään koskaan nähneet olleet. Keijukaiset niistä peilailevat ja näkevät kauneuden, toisin kuin peikkolasten luolat, joissa varjot ja rumuus korostuvat, mittasuhteet vinoon kieroontuvat.
Se on syynä siihen, miksi peikkolapsi surullisesti hymyilee kun ihmisenpoika hänelle puhuu:
Kuinka kukaan rumaa rakastaisi?
2.
Kerran, kauniina loppukesän päivänä, Peikkolapsi astui ulos luolastaan ja tapasi Ihmisenpojan. Peikkolapsi ei tiennyt, että mikä sai Ihmisenpojan näyttämään niin kauniilta kuin Peikkolapsi hänet näki, muttei hetkeä monta antanut ajatuksien siihen upota. Pörröpäinen tyttö tuo tajusi ettei koskaan ihminen häntä voisi kauniina nähdä jos ei hän ihmistä esittänyt. Joten hän kampasi hiuksensa ja varpaansa pesi tarkkaan ja hetkessä oli jo valeasussaan. Ei ollut enää Peikkolasta, pientä likaista pörröpäätä, vaan pienenpieni sievä Ihmisentyttö, joka sievästi vain hymyili ja niiata niksautti. Naurahti ja keimaili.
Siihen Ihmisenpoika sinisen katseensa laski ja omakseen otti. Hetken kesti tuo kauneus, Peikkolapsen huijaus. Liian pian silti koitti se keskiyö kun vaunut takaisin kurpitsoiksi muuttuivat ja lasikengät katosivat ja Peikkolapseksi muuttui taas Hän.
Peikkolapsi, tuo pieni pörröpää, katseensa maahan laski ja käsillänsä kasvonsa verhosi ja salaisuutensa salasi.
Ihmisenpoika hetkeksi hiljeni ja syleilyynsä Peikkolapsen tuon kadotti ja hiljaa kuiskasi ja salaisuutensa kuvaili. Kertoili tarinoita ajoista pörröpäisistä. Kuivaili kyyneleitä poskelta tyttösen tuon, joka katseensa lopulta nosti ja katseli hetken hiljaa silmiä sinisiä, joiden sisin niin tutuksi paljastui.
Hymyilivät toisilleen nuo kaksi pientä pörröpäätä, jotka eivät olleet nähneet koskaan mitään niin täydellistä. He unohtivat silloin toistensa mutaiset jalat ja tuhkaiset kasvot, jotka enkelin omiksi muuttuivat silmissä rakastuneiden, pienten peikkolasten niin pörröpäisten.
3.
Pienenpieni tyttölapsi, joka Peikkolapsesta Ihmisentytöksi itsensä huijasi, yritti menneisyytensä hetkeksi unohtaa. Hän säännöistä kiersi ja oikoteitä asteli, mutta niin hyvin jälkensä lakaisi että täydestä valhe tuo, huijaus katala, läpi meni. Ihmislapset omaksensa Peikon entisen ottivat, mutta entinen takkutukka unohti hetkeksi liian pitkäksi kuka hän oli ja mistä hän tuli. Hän vain juoksenteli ja onnessansa kauniissa leijui, unohtaen ystävänsä vanhan, joka Möröksi muuttui hiljalleen ja pimeyteen vajosi.
Se oli Virhe.
Vaikka Peikkolapsi oli jo Ihmisentytöksi melkein muuttunut, niin silti sisällä sen lapsen asui pieni peikko, joka koskaan katoaisi. Se oli syy siihen miksi Mörön tuon synkän hän unohtaa halusi, sillä kuten tiedätte jäädyttävät möröt vain sydämet, Peikoiksi muuttaen.
Entinen Peikkolapsi tiesi ettei ollut tarpeeksi ihminen, että kevääseen olisi Mörön kantaa jaksanut, muttei tarpeeksi Peikko, että Mörön kylmyyden kestänyt.
Mörkö huusi tuskaansa ja silloin Peikkotyttö tajusi kuinka väärin oli tehnyt, kuinka hetkessä leijunut, historiansa unohtanut. Mörkö sanoi, ettei koskaan Peikon, pienen tuon, luona ollut ja pahoillansa siitä hän oli. Vilpittömästi pyytäen ja anellen että Peikkolapsi koettaisi jaksaa, ja Mörön kevääseen kantaa.
Tyttö tuo takkutukka itki ja katui, käsivarsilleen Mörön tuon nosti ja pyysi apua omalta takkutukaltaan, joka hymyili ja tyttöä tuota, niin pientä, tukea lupasi ja valoon saattaa.
Kaksin on aina helpompaa.
