// Alaotsikko: Slash, K-11
Title: Lock & Keys
Author: Matter Of Course
Genre: Slash, romance
Pairing: Markus/Rami
Rating: K-11
Disclaimer: Kaikki mahdolliset ovat täysin päässäni kehittynyttä fiktiota.
A/N: Sanoisin, että tämä novellini ei ole mikään erityisen toimintatäytteinen tarina ja siinä ei ole selvää, tiettyä rataa kulkevaa juonta, mutta ei tämä ainakaan ole mikään kliseinen, samaa kaavaa toistava teinislash, jonka tapahtumat voi jo etukäteen arvata.
Aloitin tämän novellin vailla suuriakaan suunnitelmia, ja vaikka nyt vuoden jälkeen sen suurempia suunnitelmia ei ole tullut, on sitä tekstiä ainakin jostain syntynyt ihan kiitettävällä määrällä. Näin olen siis kirjoittanut tarinaa aivan tavallisesta miehestä ja hänen aivan tavallisesta elämästään, jonka keskipiste on aivan tavallinen mies. Liian tavallistako?
No, Lock & Keysin sangen mitättömältä kuulostavan aiheen lisäksi sillä on mielestäni yksi ydin: Aito, syvä, kestävä ja inhimillinen rakkaus.
Ja muuta ei kai sitten tarvitakaan...
Tässä siis alkua. Jossa edetään kylläkin ehkä vähän liian hitaasti...
______________________________________________________________________________
Ruusunpunaisia huulia saattoi olla hyvinkin vaikea vastustaa. Olin huomannut sen monet kerrat. Enkä ollut tavannut kuin yhden niin punahuulisen ihmisen. Nuo huulet saivat omani kihelmöimään jo pelkästään niitä katsellessa – entä sitten suudellessa? Tunnetta ei voinut sanoin kuvata. Huulet olivat täyteläiset, pehmeät ja maistuivat taivaallisilta. Niillä muodostettiin selviä äänteitä, suuria sanoja ja täyteläisiä lauseita, saatiin aikaan sointuvia ja pehmeitä ääniä, jotka jäivät hidastettuina mieleen kaikumaan ja painautuivat ikuisesti muistiin. Huulet olivat selvästi rajatut ja kauniisti muotoillut – kuin joku olisi käyttänyt tuntikausia tehdäkseen niistä täydelliset. Ihmeellisintä oli kuitenkin se väri, se täyttä ruusunpunaista huokuva, joka ei silti hiventäkään näyttänyt siltä, että niille huulille olisi sivelty huulipunaa. Väriä saattoi vain ihmetellä, ja vaikka minäkin olin sentään katsellut noita puoleensavetäviä huulia jo ties kuinka monet kerrat, en edelleenkään lakannut ihmettelemästä ja ihailemasta niitä.
~*~*~*~
Seisoin litimärkänä ällöttävän keltaruskeanvärisen oven edessä ja painoin säännöllisesti kolme kertaa ovikelloa tärisevällä kädelläni. Tärinä johtui suurimmaksi osaksi siitä, että minua paleli suunnattomasti, mutta käteni saattoi muutenkin täristä aina, kun painoin tuota kyseistä ovikelloa. Nimittäin siinä vaiheessa minuun oli ehtinyt kertyä jo melkoisesti odotusta.
Olin ajanut tänne noin kuusi kilometriä polkupyörällä, ja kesken matkan oli alkanut sataa kaatamalla – ei kylläkään keskeltä kirkasta päivää; minun olisi pitänyt siis osata arvata sateen tulevan niiden tummien pilvien perusteella. Tietenkään en ollut tyhmyydenmielessäni tullut ajatelleeksi sitä juuri silloin, kun olin päättänyt lähteä. Syksyn sateet pääsivät aina silloin tällöin yllättämään. Nyt olin kuitenkin jollain kummallisella tavalla löytänyt tämän kerrostalon, vaikka taivas oli välillä heittänytkin vettä suoraan päin kasvojani, ja minun oli ollut vaikea pitää oikea suunta, koska en ollut kyennyt näkemään suoraan eteeni.
Kuuntelin ovikellon typerää ääntä oven lävitse ja odotin, että joku – eikä siis kuka tahansa joku, vaan aivan tietty henkilö – tulisi avaamaan minulle oven. En edes ollut varma, että kyseinen henkilö olisi juuri nyt kotona, ja aloin jo mielessäni kirota tuota mahdollisesti turhaa matkaa tänne, kun sekunnit kuluivat, eikä oven lävitse kuulunut ovikellon soimisen jälkeen minkäänlaista ääntä. Olin jo aikeissa huutaa muutaman kirosanan – niin raivoissani minä olin – kunnes joku pysäytti aikeeni säästäen samalla naapuriparkoja häiriintymästä kiroamisestani. Ovi aukesi hitaasti, ja juuri oikea henkilö seisoi edessäni kantaen sisarensa neljävuotiasta tytärtä käsivarrellaan. Tuo pieni lapsi rimpuili ties miten, oli ilmeisesti saanut taas kiukkukohtauksen, joihin minäkin olin tutustunut.
Rami tervehti minua vetäen samalla päänsä mahdollisimman kauas sisarentyttärestään, jottei olisi saanut tämän heiluvista nyrkeistä naamalleen. Mistähän lapsi oli noin väkivaltaisia tapoja oppinut? Tyttö vilkaisi minua ja sillä samalla sekunnilla hän oli rauhallinen.
”Markus!” hän huudahti nimeni ja vaihtoi kiukkuisen ilmeensä iloiseen hymyyn. Minä hymyilin hänelle takaisin ja sitten Ramille, joka katsoi ällistyneenä tyttöä ihmetellen tämän äkisti vaihtunutta mielialanmuutosta.
”En ymmärrä, miten sinä tuot teit, mutta kiitos kuitenkin”, hän sanoi minulle hymyillen edelleen ällistyneenä. ”Mitäs sanot, Krisse”, hän aloitti tytön korvaan kuiskuttaen. ”Päästämmekö me tuon uitetulta koiranpennulta näyttävän olion sisään, vai jätämmekö me sen tiputtelemaan vesipisaroita tuonne käytävään?”
”Tietenkin käsketään hänet sisälle!” Krisse – eli Kristiina – huudahti selvästi, mikä oli melko harvinaista, sillä tavallisesti tyttö puhui aika epäselvään tapaan.
”Tule sisään”, Rami komensi minua lempeästi hymyillen ja laski Krissen lattialle. Tein työtä käskettyä, astuin sisään ja vedin oven perässäni kiinni. Vein takkini kylpyhuoneeseen, jottei se tiputtelisi vettä eteisen vaaleanruskealle matolle, ja ripustin sen henkarista tankoon, jossa haalistuneen vihreä suihkuverho roikkui.
”Täällä on joitain sinun vaatteitasi”, kuulin Ramin puhuvan makuuhuoneessaan, ja kiidätettyäni sinne näin hänen penkovan vaatekaappiaan. ”Voit vaihtaa kuivat vaateet päällesi.” Hän ojensi minulle pinon vaatteita, josta löytyi luultavasti kaikki tarvittavat asusteet. Minähän olin kastunut kauttaaltaan ja tarvitsin siis kaikki mahdolliset.
Krisse katseli tarkkaavaisesti sivusta – hänen katseensa oli tarkkaavainen aina. Minä hymyilin hänen lapsenpyöreille kasvoilleen ja posliiniposkilleen ennen kuin suuntasin askeleeni takaisin kylpyhuoneeseen. Neljävuotiaana Kristiina ei tietenkään osannut ihmetellä, miksi ’kaverit’ säilyttivät kaapeissaan toistensa vaatteita ja miksi he myös tapasivat toisiaan ihmeen useasti.
Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni. Ne tuoksuivat aivan Ramilta – todennäköisesti siksi, että ne olivat olleet hänen vaatekaapissaan – ja se jos mikä oli miellyttävä aistimus minulle. Onneksi Ramilla oli kaapissaan minunkin vaatteitani, sillä muuten olisin joutunut olemaan kaatosateessa kastuneilla vaatteilla, mikä olisi tietenkin ollut hyvin epämukavaa. Enhän minä olisi voinut Ramin vaatteitakaan käyttää – ei siksi, ettei hän olisi suostunut lainaamaan niitä minulle, vaan siksi, että ne olivat minulle liian pieniä. Vaikka ei Ramia varsinaisesti voinut väittää pienikokoiseksi. Asia piti ilmaista ennemmin niin, että minä olin jättiläinen.
Tulin pois kylpyhuoneesta, minne olin jättänyt läpimärät vaatteeni kuivumaan; olin ripustanut ne pyykkitelineelle. Kristiina istui vastapäiseen seinään nojaten, jalat koukussa, kädet niiden ympäri kiedottuina ja pää polvien päällä.
”Mikäs nyt on?” kysyin häneltä ja laskeuduin alemmas. Tyttö nosti päänsä ja tuijotti minua ruskeilla nappisilmillään. Ilme kertoi jonkinasteisesta murjotuksesta.
”Rami on ilkeä”, Krisse nurisi ja nojasi päänsä takaisin polviensa varaan.
”Millä tavalla?”
”Hän ei anna minulle jäätelöä”, kuului vastaus kovin epäselvästi, johtuen hänen hieman epäselvän puhetapansa lisäksi siitä, että hän puhui omille polvilleen, ja ääni tuli siksi melko vaimeasti.
Minä naurahdin ja nostin murjottavan tytön syliini. Lähdin häntä kantaen keittiöön, missä kahvin tuoksu otti minut vastaan.
”Vai ilkeä Rami ei anna sinulle jäätelöä, kerrassaan kauhistuttavaa”, puhelin Kristiinalle ja menin istumaan yhdelle keittiön vitivalkoisista tuoleista.
Rami toi tiskikaapista pöydälle minun eteeni kupin kahvia varten ja katsoi sitten Krisseä, joka halusi kaikin tavoin väistää hänen katsettaan ja tarrasi lujemmin minuun kiinni.
”Krisse hei, sinä olet saanut tänään jo kaksi jäätelöä. Ja sinä kerrot heti äidille, jos minä annan sinulle kolmannen, vaikka käsken sinua olemaan kertomatta hänelle. Minä en saisi antaa sinulle edes kahta jäätelöä. Tiedät varsin hyvin, mitä äiti on sanonut siitä”, Rami yritti järkevästi puolustella itseään sisarensa antamilla säännöillä.
”En minä kerro äidille”, Krisse intti kääntämättä katsettaan Ramiin päin; hän puhui kasvot vasten minun rintaani.
Rami huokaisi eikä ilmeisesti jaksanut kinastella Krissen kanssa, mutta tietenkään hän ei aikonut luovuttaa ja antaa tälle jäätelöä.
”Oli todella järkevää lähteä sateella ulos”, hän sanoi minulle pudistellen melkein huomaamattomasti päätään ja otti kahvinkeittimestä kannun pois kaataakseen minun kuppiini kuumaa kahvia.
”Tiedän”, minä mutisin. ”Mutta ei silloin satanut, kun minä lähdin.”
Ja oikeastaan jos tarkkoja oltiin, olisin saattanut hyvinkin lähteä, vaikka silloin olisi jo satanutkin. Kai minä nyt mieluusti vaikka kastuinkin – eihän minua oltu sokerista tehty – kun vaivanpalkkana oli sentään Ramin näkeminen.
Rami istui vastapäiseen tuoliin, ja minä huomasin vasta nyt, että pöydällä oli kekseillä täytetty lautanen. Niitä oli kolmea eri lajia, mutta minua kiinnostivat vain eräät tietyt keksit, joita Rami aina tarjosi minulle tietäen, että rakastin niitä. Ne olivat valkosuklaalla kuorrutettuja ja kuorrutteen alla oli rapean keksin lisäksi vadelmamarmeladia. Nappasin yhden sellaisen ja haukkasin palan – miten suuri nautinto se olikaan.
Sylissäni istuva Kristiina nosti heti päänsä ja käski hiljaa mutta vaativasti:
”Anna minullekin.”
Vilkaisin Ramia ikään kuin kysyäkseni, oliko lapselle luvallista antaa keksiä. Tulkitsin hänen ilmeestään, että niin ei ollut soveliasta tehdä. Ehkä tyttö olikin ehtinyt herkutella tänään jo ihan tarpeeksi.
”Älä nyt anna hänen odottaa”, Rami sanoi minulle lopulta, kun Krisse oli vinkunut haluamaansa herkkua uudelleen. Minä ojensin tytölle juuri samanlaisen keksin, jollaista itsekin söin, sillä arvelin, ettei hän olisi huolinut mitään muita.
Kristiina jyrsi keksinsä reunaa pienillä hampaillaan. Ilmeestä päätellen hän ei enää murjottanut, vaikka jäätelö jäikin saamatta. Valkosuklaa suli hänen pieniin sormiinsa, joilla hän piti keksistä tiukasti kiinni kuin rakkaimmasta aarteestaan, mutta se ei tuntunut häntä lainkaan haittaavan. Eivätpä pienet lapset yleensä piitanneet siitä, olivatko he sotkuisia vai eivät.
Minä hörpin siniraidallisesta kupista kahvia, josta Rami oli keittänyt minua varten hyvin vahvaa. En sietänyt laihaa kahvia sitten vähääkään. Tavallisesti en myöskään halunnut siihen maitoa tai sokeria. Saatoin silloin tällöin ottaa joukkoon maitoa, jos kahvi sattui olemaan hyvin kuumaa. Rami kun omisti sellaisen kahvinkeittimen, jolla oli tapana keittää kahvi todella kuumaksi. Tarkalleen ottaen Rami ei sitä keitintä kyllä omistanut, vaan hänen sisarensa, jonka kanssa hän asui kyseisessä asunnossa. Tämä sisko, nimeltään Mira – samat kirjaimet kuin Ramissa, mutta eri järjestyksessä – ei tosin ollut se, jonka lapsi Kristiina oli. Mira oli Ramia hieman nuorempi, hän opiskeli lääkäriksi ja oli nykyään hyvin kiireinen, joten Rami tuskin näki häntä kovin usein, vaikka samassa taloudessa asuikin. Kun taas Saara oli Ramin isosisko, Kristiinan yksinhuoltajaäiti, joka aina välillä toi tyttärensä tänne Ramin luokse hoitoon. Rami hoiti Krisseä mielellään, ja minustakin tuo pieni lapsukainen oli aivan ihastuttava.
Kristiina sai keksinsä jyrsittyä loppuun ja alkoi samassa pyytää hanakasti lisää.
”Sinä et saa enää yhtään makeaa tänään”, Rami vastusti tytön tahtoa jyrkästi. Krisse alkoi kinua, mikä kuulosti tavan mukaisesti aivan vinkumiselta, mutta turhaan.
”Tyhmä!” hän huudahti Ramille, tipautti itsensä polveltani lattialle, ja seurasin katseellani hänen ryntäämistään olohuoneeseen.
”Hänellä on tänään kiukuttelupäivä”, Rami kertoi minulle ja katsoi kuppiini. ”Lisää kahvia?”
Nyökkäsin, ja Rami nousi kaataakseen minulle kahvia. Aivan kuin olisin ollut niin vieras, etten itse olisi voinut kaataa sitä lisää, kun kerran olin paljon lähempänä kahvinkeitintä kuin Rami.
”Etkö sinä juo?” kysyin häneltä havaittuani, että litkin kahvia aivan yksinäni. Rami pudisti päätään ja selitti asian sillä, että oli juonut kahvia jo tarpeeksi yhdelle päivälle.
Juotuani kahvin loppuun siirryin valoisan olohuoneen puolelle ja istuuduin tyylikkäälle, samettiselle, kermanvalkoiselle sohvalle. Kristiina leikki lattialla Lego-palikoiden kanssa. Hän rakenteli keskittyneesti niistä jotain, mutta tuskin sai niistä mitään järjellistä aikaan. Tyttö tönäisi vahingossa pöytää, ja sen päällä oleva juomalasi putosi lattialle. Lasi ei mennyt rikki, koska matto oli niin pehmeä, mutta vahinkoa se silti aiheutti: kokis levisi vaalealle matolle.
”Hups”, hän vinkaisi ja nosti sormen suulleen.
Juuri kun olin kutsumassa Ramin katsomaan tuota tapahtunutta vahinkoa, hän ilmestyikin huoneeseen. Nähtyään katastrofin hänen ilmeensä kiristyi ja tulkitsin sen niin, että hän kamppaili itsensä kanssa saadakseen raivoisan huudahduksen pysymään sisällään. Hän ei tietenkään voinut huutaa Krisselle, oli tämä sitten miten paljon pahojaan tehnyt.
Krissen silmät tapittivat Ramia anovasti. ”Anteeksi”, hän inahti hiljaa.
”Sinä olet varsin pirullinen tänään”, Rami tyytyi toteamaan ja nosti Krissen sohvalle viereeni, minkä jälkeen hän siirsi pöydän syrjään maton päältä. Minä tarjouduin auttamaan maton pois raahaamisessa, mutta Rami ei apua huolinut. Hän raivasi Legot sivuun ja kääri maton rullalle.
”Nyt sinä rikoit sen!” Kristiina huudahti Ramille tuijottaen ensin Legojensa perään ja sitten Ramia. Lapsi väänsi murjotusilmeen kasvoilleen, vaikka eipä se mitään tainnut hyödyttää. Rami raahasi maton pois lattialta viedäkseen sen pois ja palasi sitten takaisin huoneeseen.
”Mitä sinä sille matolle aiot tehdä?” kysyin häneltä ja saatoin kuvitella, miten Rami olisi heti alkanut kuurata sitä, vaikka luultavasti se olisikin ollut turhaa. Kokista ei niin vain saatu vaaleasta matosta pois.
”En mitään. Mira tehköön matolleen mitä lystää”, hän tuhahti ja istahti sohvalle. Kristiina istui välissämme keskittyneenä paitansa helmassa olevan pitsireunan näpräämiseen.
”Minähän sanoin Miralle, että tuo valkoinen oli vaarallinen värivalinta. Niitä mattoja olisi myyty viininpunaisinakin”, Rami päivitteli asiaa. Ilmeisesti hän ei kuitenkaan ajatellut ihan loppuun asti. Olisiko hän muka huolinut viininpunaisen maton keskelle kermanväristä olohuonettaan? Tuskinpa vain. Minä en kuitenkaan viitsinyt huomauttaa moisesta tarpeettomasta pikkuasiasta.
Pyörittelin Kristiinan kullankeltaisia kutreja sormissani. Miten jollain saattoikin olla niin sileät hiukset? Tyttö havahtui paitansa pitsireunan lumoista takaisin todellisuuteen ja hyppäsi sohvalta jälleen Legojensa kimppuun rakentamaan niistä jonkun uuden tekeleen, koska Rami oli tahattomasti rikkonut edellisen.
Katselin Ramia, hänen hurmaavia kasvojaan, tummanharmaita silmiään ja etenkin ruusunpunaisia huuliaan. Rami siirsi katseensa Kristiinasta ja tämän Lego-rakennelmasta minuun ja nosti toista kulmaansa kuin kysyäkseen, mitä minä tuijotin. Hymyilin enkä edelleenkään irrottanut katsettani hänen kasvoistaan.
Mietin, miltä Kristiinan ilme mahtaisi näyttää, jos suutelisin Ramia hänen nähtensä. Sitä en kyllä viitsinyt kokeilla – vaikka tilaisuus siinä juuri hyvin kutsuvana olikin – kahdesta syystä: ensinnäkään en halunnut järkyttää Krisseä, hänen ilmeensä olisi voinut näyttää lähinnä karmivalta, ja toiseksi arvelin Ramin kutakuinkin tappavan minut, jos olisin suudellut häntä hänen pienen sisarentyttärensä silmien edessä. Vain Kristiinan läsnäolo sai minut vastustamaan suurta kiusausta – noita punaisena kirkuvia, kutsuvia, puoleensavetäviä huulia, jotka tekivät minut melkein hulluksi. Karistin väkisin kaikki mieleeni tulleet ajatukset kauas pois, jotta en vain olisi tehnyt mitään tyhmää. Minulla kyllä olisi vielä aikaa suudella hänen huuliaan.
Ovikello soi – miten minä vihasinkaan sen tympeää ääntä. Luultavasti se olikin ainut tämän asunnon epäkohta, siis oven värin lisäksi, mutta sehän olikin ällöttävän värinen vain ulkopuolelta; sisälle päin se oli melkein puhtaanvalkoinen.
Rami meni avaamaan oven, ja Saara asteli epätavallisine olemuksineen sisään. Ensin minua karmi, sillä tämä oli värjännyt hiuksensa tulipunaisiksi, eikä väri sopinut hänelle yhtään. Kun Rami huomautti hieman ihmeissään kyseisestä asiasta siskolleen, Saara vain naurahti ja kertoi kaivanneensa vaihtelua iänikuiselle luonnonvaalealle hiuspehkolleen. Blondina hän oli näyttänyt sentään ihmiseltä, vaikka se tylsä pitemmän päälle olikin. Tosin minä en koskaan ollutkaan nähnyt häntä kuin vaaleahiuksisena, kun taas Mira, joka oli saanut saman luonnonblondin kirouksen, oli värjännyt hiuspehkoaan jos jonkinlaisilla väreillä ja aiheuttanut veljelleen lähes sydänkohtauksia luonnottomilla värjäyskeksinnöillään. Ramin mielestä hiusten värjäys ylipäänsä oli aivan turhaa. Tosin hänellä itsellään ei ollut mitään syytä värjätä omiaan; niillä oli luonnostaan täydellinen väri, todella tumma ja kaunis.
Saara tuli Ramin perässä olohuoneeseen. Hänellä oli edelleen takki päällään, ja siitä päättelin, ettei hänen ollut tarkoitus jäädä pidemmäksi aikaa, vaan hakea vain Kristiina pois. Hän tervehti minua pikaisesti ja kyykistyi sitten Kristiinan viereen. Tyttö ei vilkaissutkaan äitiään, ei ollut edes huomaavinaan tämä tuloa. Hän keskittyi vain värikkäisiin Lego-palikoihinsa.
”Mitäs äidin kulta?” Saara puheli ja silitti Kristiinan kultaisina hohtavia hiuksia, jotka tuntuivat nekin kaipaavan kampaamoreissua. Kauniit Krissen hiukset kyllä olivat, mutta niiden pituus oli mielestäni aika epäkäytännöllinen neljävuotiaalla – nuo vekarat kun tuntuivat sotkevan kaiken minkä pystyivät, joten ihmettelin, jos Krisse ei vielä ollut koskaan sotkenut kutrejaan aamupuuroonsa. Kaipa Saara oli todella ihastunut pitkiin hiuksiin, sillä hänen omansakin hipoivat takapuolta.
”Mene pois”, Kristiina sanoi tyynen rauhallisena eikä edelleenkään nostanut katsettaan Lego-rakennelmastaan.
Saara naurahti ja ennen kuin hän ehti sanoa mitään, Krisse tokaisi hyvin päättäväinen ilme kasvoillaan, nostaen ensimmäistä kertaa katseensa äitiinsä:
”Minä en lähde minnekään!”
”Voi, kyllä sinun nyt täytyy lähteä mukaani.” Saara nosti tyttärensä lattialta, ja tämä alkoi rimpuilla huutaen:
”Minä haluan jäädä tänne!”
Vastaan laittaminen ei auttanut yhtään mitään. Saara raahasi Krissen eteiseen välittämättä tämän vastarinnasta.
”Minä haluan jäädä Ramin luokse!” tyttö jatkoi kiljumistaan kiukustuneena. Rami katseli arvioivasti sivusta, kun hänen siskonsa yritti epätoivoisesti pukea tyttärelleen takkia päälle.
”Sinä et pääse tänne enää, jos rupeat noin vaikeaksi”, Saara uhkaili, mutta se ei Kristiinaa tuntunut pelottavan. ”Miten tämä voi taas olla näin vaikeaa?”
Heti Saaran otteen hellittäessä Krisse juoksi takaisin olohuoneeseen ja kiipesi äkkiä syliini, ikään kuin siinä olisi ollut hänen turvapaikkansa.
”Johtuu varmasti Markuksesta”, Rami kertoi epäilynsä siskolleen ja virnisti huvittuneena. ”Hänellä on jokin ihmeen vaikutus Krisseen.”
Saara huokaisi, asetti kätensä vyötärölleen ja katsoi päätään pudistellen tytärtään, joka oli nyt aivan tyytyväisenä sylissäni, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Saara ojensi Krissen vaaleanpunaisen takin minulle, ja minä sain sen puettua tytön ylle melkein ongelmitta. Oli kyllä outoa, ettei Kristiina pistänyt enää hanttiin, kun minä sitä vaatetta hänelle puin.
”Minä voisin palkata sinut lapsenkaitsijaksi”, Saara vitsaili minulle ja sieppasi tytön syliinsä. Taas alkoi parkuminen, ja se vain paheni heidän edetessään kohti ovea.
”Sinä voit lähteä joko vilkuttaen tai vollottaen, omapa on valintasi.”
Kristiina tyytyi jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Saara kiitti vielä Ramia Krissen hoitamisesta – mihin Rami vastasi huolettomasti, ettei siitä tarvinnut kiitellä – ja sitten ovi sulkeutui Saaran ja Kristiinan takana itkun säestämänä. Parkumista kuului vielä hetken aikaa rappukäytävästä. Naurahdin itsekseni – olinko minä Kristiinan mielestä todella noin viehättävä?
”Minusta tuntuu, että Saaralla on stressiä”, Rami aloitti muutaman hiljaisen sekunnin jälkeen mentyään keittiöön. Rami se sitten jaksoi huolehtia kaikesta – ja sen takia olinkin ihmeissäni, miksi hän oli tyytynyt vain viemään kokistahraisen maton sivuun ja jättämään asian Miran päänvaivaksi.
”Niin, no tuskin pienen lapsen yksinhuoltajaäidin elämä voi kovin rentouttavaakaan olla”, tuumin ja siirryin minäkin olohuoneen sohvalta keittiöön, missä Rami penkoi pakastekaappia.
”Niin, mutta silti. Minua huolestuttaa, miten hän jaksaa.”
Rami nosti tiskipöydälle pussillisen pakastepasteijoita.
”Eiköhän Saara osaa huolehtia itsestään”, huokaisin ja toivoin mielessäni, ettei Rami jäisi enempää murehtimaan siskoaan, vaikka toki huolehtivaisuus olikin Ramissa oikein kunnioitettava piirre – siis niin kauan kun se pysyi rajoissaan.
Rami levitti jäiset pasteijat leivinpaperilla varustetulle uunipellille laittaakseen ne kohta uuniin, jonka hän oli jossain välissä ehtinyt laittaa lämpiämään. Kävelin ikkunan eteen ja nostin säleverhoja nähdäkseni paremmin ulos. Minä kyllä tiesin jo miltä siellä näytti: siellä satoi melko kiitettävästi eikä siellä ollut mitään näkemisen arvoista, varsinkaan, kun harmaa ilma esti näkemästä kovin kauas. Tein kehnosta säästä pienen muodollisen toteamuksen ja huokaisin pitkästyneesti päälle.
”Eipä ole tuollaisella säällä kovin mukavaa lähteä pyöräilemään kotiin”, jatkoin ja yritin tarkentaa näköäni naapuritaloa kauemmas, mikä oli aika vaikeaa.
”Mmhmm”, Rami mutisi laitettuaan pasteijat uuniin. ”Menehän asiaan.”
Käänsin katseeni lievästi ihmessäni Ramiin. ”Mitä?”
”Mene suoraan asiaan”, hän toisti ja jatkoi: ”Et kai sinä voi väittää, ettei sinulla ollut tarkoituksena kysyä, saatko jäädä yöksi tänne?” Hymy kareili hänen huulillaan viestittäen selvää varmuutta minun aikeestani. Miten hän näkikään lävitseni noin hyvin?
Nostin toista suupieltäni ja hymyilin myöntävään tapaan, sillä en voinut kiistää asiaa: tuollaista juuri olin kaavaillutkin. Sade sattui vain sopivasti perusteeksi, joka tosin oli aivan tarpeeton.
”Minähän tietenkin valvon mielelläni kuuntelemassa sinun unta karkottavaa kuorsaustasi”, Rami vitsaili ja hymyili huvittuneena. Sen oli pakko olla vitsi, sillä en ollut koskaan saanut huomautuksia kuorsauksesta, vaikken voinutkaan väittää nukkuvani täysin kuorsaamattomasti.
”Et sinä mitään valvo! Sinähän nukut niin sikeästi, että heräät hädin tuskin palosireeniin”, minä puolestani totesin huvittuneena ja laskin säleverhot takaisin alas. Olin monesti saanut havaita, että Rami oli todella sikeäuninen eikä häntä ihan vähällä herätetty.
”Ai oletko sinä joskus kokeillut sellaista?”
”En ole, mutta voin toki kokeilla ja todistaa asian sinulle, jos sinä välttämättä haluat”, virnistelin hänelle ikkunan luota.
”Mieluummin et kuitenkaan, ellet välttämättä halua nähdä minua hyvin kärttyisenä.”
Nyt minun oli suorastaan pakko siirtyä ikkunan edestä pois, sillä Rami tuntui jollakin tavalla vetävän minua kovasti puoleensa. Hän nojasi tiskipöytään, ja minä menin hänen luokseen toteuttaakseni senhetkisen suurimman toiveeni suutelemalla hänen täydellistä punaa huokuvia huuliaan. Rami veti minut vain lähemmäksi itseään ja antautui sitten huulilleni, jotka hellästi hipoivat hänen omiaan. Tartuin häntä olkapäistä enkä missään nimessä halunnut irrottaa huuliani hänestä. Kaikki ne suudelmat olisivat minun puolestani voineet kestää ikuisuuden, jos se vain olisi ollut mitenkään mahdollista.
Mutta se ei kestänyt ikuisuutta tai edes lähellekään sitä, kuten olisin halunnut, sillä ovi kävi keskeyttäen hetken välittömästi. Huokaisin hieman ärsyyntyneenä ja raahasin jalkani parin hitaan askeleen verran kohti sitä yhtä puista, valkoista tuolia, jolla olin tavanomaisesti aina istunut. Rami katsoi minua pahoillaan olevana ja rypisti pöydälle jääneen tyhjän pasteijapussin nyrkkiinsä heittääkseen sen roskikseen. Minä huokaisin uudelleen syvään ja yritin jotenkin pitää itseni rauhallisesti tuolilla.
Eteisestä kuului kaksi kolausta – jotka tulkitsin niin, että kengät lensivät päin seinää – sekä venytetty huokaus, minkä jälkeen voipuneen oloinen Mira ilmestyi keittiöön. Hän avasi jääkaapin oven ja nappasi sieltä jogurttipurkin. Paiskattuaan oven kiinni niin, että siihen kiinnitetyt valkoiset lappuset jotka luultavimmin olivat jonkinlaisia laskuja, putosivat ilmavirtauksen mukana lattialle, hän istuutui pöydän ääreen minua vastapäätä olevalle tuolille. Ilmeisesti hän ei huomannut laskujen putoamista tai sitten hän ei vain viitsinyt nostaa niitä lattialta, mutta Rami teki sen hänen puolestaan ja laittoi lappuset takaisin jääkaapin oveen.
”Ei viitsi edes tervehtiä”, Rami tuhahti minun suuntaani viitaten siskoonsa, jolle tuo huomautus oli selvästi tarkoitettu.
”Hmh”, Mira aloitti närkästyneeseen sävyyn, nielaisi suunsa tyhjäksi ja heilautti sitten epätavallisen pitkiksi kasvaneet ja tummiksi värjätyt kutrinsa selkänsä taakse. ”No oikein fantastista päivää vaan sinullekin!” Hän liikutteli huuliaan liioitellun selvästi suodessaan yhden katseen veljelleen, minkä jälkeen keskittyi taas jogurttipurkkiinsa.
”Mikä sinua nyt risoo?” Rami kysäisi hämmästyneenä ja kurkkasi uuniin, missä pasteijat olivat paistumassa.
”Kaikki”, Mira vastasi lyhyesti ja antoi ymmärtää, että mikä hänen ärtymyksensä oikea syy sitten olikin, se ei millään tavalla kuulunut muille.
”Oletko sinä kohdannut myöhästyneen teini-iän, vaiko kenties jonkun varhaisen keski-iän kriisin, vai mikä sinua nykyään vaivaa?” Rami teki kiusaa siskolleen ja hymyili tälle ilkikuriseen sävyyn. Olin huomannut, että Ramilla oli Miraan huomattavasti paljon kevyemmät välit kuin isosiskoonsa.
”Hehheh, kyllä on hauskaa”, Mira näytti teennäistä hymyä, joka muistutti enimmäkseen irvistystä. Hän lusikoi jogurttia suuhunsa tasaisin välein silmäillen samalla ilmaisjakelulehteä, jossa mainostettiin jonkin typerän hömppäkaupan alennustuotteita. ”Vaikuntanko minä sinusta todella sellaiselta, joka potee keski-iän kriisiä?” hän kysyi vakavissaan ja ehkä hieman loukkaantuneenakin.
”Äh, kunhan sanoin. Enhän minä edes tiedä, millainen keksi-iän kriisi on, sillä en minä ole tuntenut sellaista potevaa ihmistä. Mutta jokin sinua vaivaa, koska olet nykyään noin pahalla tuulella”, Rami kertoi varman huomionsa hieman vakavammin kuin äsken.
Seurasin keskustelua vain vaiti viitsimättä osallistua siihen.
”Minä olen vain jotenkin ylirasittunut... Opiskelut painaa päälle. Kunpa saisin ne vain äkkiä päätökseen”, Mira huokaisi syvään ja heitti lehden pöydän päässä olevaan siistiin lehtikasaan.
”Ymmärrän. Mutta kyllä sinä niistä selviät, minäkin selvisin”, Rami sanoi kannustavasti.
Minä tulin miettineeksi, mitähän varten Ramin piti koko ajan seisoskella uunin vieressä. Pitikö hänen alati vahtia pasteijoitaan? Eiväthän ne ennenkään olleet palaneet, vaikka hän ei ollut seurannut niitä koko ajan.
Mira nousi tuolilta. ”No hei, sinä nyt oletkin eri asia. Ensinnäkin siksi, ettet opiskellut lääkäriksi”, Mira huomautti ja vei tyhjän jogurttipurkkinsa roskikseen. Sitten hän lähti keittiöstä mutisten jotain sen tapaista, että onneksi nyt olisi sentään viikonloppu. Minustakin se oli oikein mukava asia.
Tultuani lämpimästä suihkusta minua vastaan tulvi kutsuva pasteijoiden tuoksu. Suunnistin sen perässä keittiöön, ja uunituoreet pasteijat lepäsivät herkullisennäköisinä pöydällä leivinpaperin päällä. Keittiössä ei ollut ketään, joten minä annoin itse itselleni luvan ottaa yhden, ja itse asiassa pian toisenkin, minkä jälkeen Rami asteli keittiöön. Ensin hän katsoi pasteijoita, sitten hyvin tarkkaavaisesti minua, joka istuin tyytyväisenä pöydän ääressä pureksimassa viimeistä suupalaa.
”Markus, et kai sinä mennyt syömään minun pasteijoitani?” hän esitti kysymyksen teatraalisen haastavasti ja eteni pari askelta minua kohti.
”Anteeksi”, sanoin virnistäen vaikuttamatta lainkaan pahoillaan olevalta ja nielaisin viimeisetkin rippeet pasteijastani.
”Ja millä oikeudella?”
”No, minulla on ihan omat oikeudet sinun pasteijoihisi”, kerroin muka omahyväisenä.
”Kukas sinulle sellaiset oikeudet on myöntänyt?” Rami kysyi jo kolmannen leikkimielisen kysymyksen ja otti sitten itselleenkin yhden pasteijan. Hän nosti jääkaapista mehutölkin pöydälle ja tuli laseineen istumaan vieressäni olevaan tyhjään tuoliin.
”Minä itse.”
Kaadoin mehua lasiini ja kurkotin itselleni kolmannenkin pasteijan.
”Eihän sellainen ole luvallista. Tuo on rangaistava teko”, hän selitti ja hymyili leikillisesti.
”Sitten sinun pitää rangaista minua.”
”Tottahan toki. Heti, kun vain keksin sopivan rangaistuksen”, Rami lupautui nyökäten, aivan kuin minä olisin halunnut rangaistuksen, ja haukkasi palan pasteijastaan.
Myös Mira tuli pian syömään, kai haistettuaan houkuttelevan tuoksun. ”Markus, laita paita päällesi”, hän käski suu täynnä pasteijaa istuttuaan jo toistamiseen minua vastapäiseen tuoliin ja katsoi minua vaativasti, ei niinkään huvittuneena, jollaista tuntemusta se minussa herätti.
”Minkähän takia?” kysyin vähän vähemmän vakavissani kuin Mira oli ja havaitsin Ramin huvittuneisuuden.
Miran ilmeestä ei oikein tiennyt, mitä se yritti viestittää. En ymmärtänyt, miksi hän oli nyt noin kamalan vakavissaan, sillä ei hän ennenkään ollut ollut. ”Minun puolestani sinä voit kulkea täällä vaikka alasti silloin, kun minä en ole paikalla.”
Rami nauroi tukehtuakseen pasteijaansa. ”Onko Markus sinusta kauhean vastustamaton ilman paitaa, vai miksi sinä olet niin sitä vastaan?”
Minäkään en voinut olla nauramatta, varsinkaan, kun katsoin Miran ilmeitä.
”Rami, sinä olet… Sanonko mikä?!” Mira melkein kirkaisi ja tuntui ärsyyntyneen jo ylireagoidusti. Hän nousi tuolilta seisomaan ja teki muutaman eleen lähteäkseen.
”Hei haloo, missä sinun huumorintajusi on?” Rami ihmetteli suureen ääneen eikä nauranut enää.
”Tuli vedettyä vessanpöntöstä alas!” Mira puuskahti ja lähti pasteijanpuolikkaansa kanssa keittiöstä.
Minä ja Rami katsahdimme toisiimme kummastellen Miran käytöstä ja jäimme hyvällä ruokahalulla syömään pasteijoita.
Tuijottelin televisiota lähes äänettömässä olohuoneessa, missä mikään muu kuin se ei luonut valonkajoa ympärilleen. Toisinaan se rasitti silmiä, mutta jos olisin laittanut valon päälle, se olisi vain häirinnyt television katseluani. Oikeastaan sieltä ei edes tullut yhtään mitään, jonka katselussa olisi ollut mitään järkeä, mutta minä kuitenkin vain töllötin sitä, koska en keksinyt muutakaan tekemistä. Töllötin tietoisena siitä, että minun olisi ollut viisaampaa mennä nukkumaan ennen kuin silmäni rasittuisivat niiden liiasta väkisin auki pitämisestä.
Istuin sohvalla aivan yksinäni. Mirahan oli sulkeutunut huoneeseensa jo heti saatuaan ärsyyntymiskohtauksen Ramin vitsailusta eikä häntä sen koommin ollut näkynyt – mikä ei minua kyllä haitannut yhtään – ja Rami puolestaan oli lähtenyt hetki sitten nukkumaan valitellen väsymystään.
Lopulta päätin luovuttaa. Miksi olisin yrittänyt pysyä hereillä väkisin, kun televisiostakaan ei tullut yhtään mitään? Suljin sen ensin kaukosäätimestä, mutta ennen kuin lähdin, muistin vielä, mitä Rami oli sanonut: televisio pitää aina sulkea virtakytkimestä.
Astuin huoneeseen ja suljin oven äänettömästi perässäni. Ramin huoneessa oli hyvin pimeää, enkä ensin nähnyt juuri mitään. Löysin kuitenkin pian sängynpäädyn sekä Ramin jalat, joten osasin jotenkin suunnistaa oikeaan suuntaan. Raivasin itselleni tilaa – Ramin sängyssä oli aina tarkalleen kolme peittoa ja viisi tyynyä, mutta minä en ollut vieläkään selvittänyt, mihin hän niitä kaikkia tarvitsi.
Raskaasta hengityksestä päätellen Rami oli jo nukahtanut. Mutta minua ei enää nukuttanutkaan edes sitä vertaa kuin vielä äsken. Tuntui, että päässäni oli nyt liikaa ajatuksia.
Tunsin itseni typeräksi. Syyllisyyden tunne oli vaaninut mieltäni jo jonkin aikaa, ja nyt ajatukset pääsivät kulkemaan vapaasti päässäni. Kumma, että muistelin niitä typeriä asioita, vaikka siitä oli jo vuosia.
Minä olin aina ollut hyvin läheinen perheeni kanssa. Äitini oli maailman suurisydämisin ihminen, siitä olin edelleenkin aivan varma. Perheen vanhimpana olin pitänyt pienemmistä sisaruksistani hyvää huolta. Minähän olin rakastanut heitä suuresti, enkä ikinä olisi ollut osannut kuvitellakaan, että joskus en ehkä tapaisikaan heitä enää.
Olin karannut 17-vuotiaana kotoa. Paennut omaa isääni. Muistin niin elävästi ja karmivasti vielä tänäkin päivänä isäni murhanhimoisen ilmeen. Hän oli näyttänyt siltä kuin aikoisi todella piestä minut. En ollut osannut odottaa aivan sellaista reaktiota, kun olin kertonut hänelle sen, mikä minä olin – sen, etten minä pitänytkään tytöistä, kuten isä oli aina kuvitellut, vaikken ikinä ollut tuonut yhtäkään tyttöä kotiin tai puhunut tyttöystävistä. Isä vain oli kuvitellut, etten joko halunnut kertoa vanhemmille niistä asioista mitään tai sitten vain odotin tulevani vanhemmaksi. Isä oli monessa suhteessa ollut hyvin suopea. Minä en ikinä ollut kuullut hänen varsinaisesti raivostuvan mistään asiasta. Mutta hän oli ollut vanhanaikainen ja siinä luulossa elänyt, että tulisi vielä näkemään sen päivän, jona minulla olisi vaimo ja vähintään kolme lasta. Minusta se oli ollut ahdistavaa. Vaikka olinkin tiennyt hänen ajatuksensa, en ollut koskaan osannut odottaa yhtä tyrmistyttävää reaktiota.
Olin eräänä alkukesän päivänä tullut kotiin ja pamauttanut mieltä polttaneen salaisuuteni ilmoille varovasti, mutta silti tarpeeksi päättäväisesti säästyäkseni jo aiemmin koetulta perääntymiseltä, sillä en ollut enää vain jaksanut suunnitella sen kertomista jännittääkseni sitten lopulta niin paljon, etten kuitenkaan kyennyt kertomaan.
Isä oli istunut nahkatuolissaan lukemassa sanomalehteä, pudottanut sen sitten käsistään ja näyttänyt hämmästyneemmältä kuin koskaan ennen. Sitten hänen ilmeensä oli vaihtunut hämmästyneestä kauhistuneen pelokkaaksi ja hän oli mutissut jähmettyneenä saaneensa päälleen taivaan kirouksen. Hän oli vain tuijottanut minua pahaenteinen ilme kasvoillaan, ja silloin minulle oli tullut todella kammottava tunne, pakonomainen tarve juosta säälittävästi karkuun. Olin vain samassa tajunnut, että minä olin isälle se taivaan kirous.
Mennessäni olin törmännyt äitiini, joka oli hyvin ilmeisesti kuullut uutiseni. Ehtimättä tutkia hänen ilmettään sen paremmin olin vain paennut paikalta.
Kaikkein eniten minua edelleen mietitytti se, miten äitini oli minuun suhtautunut. Hänen ilmettään ei oikein ollut pystynyt sinä lyhyenä ja sekavana hetkenä lukemaan. Joka tapauksessa olin melko varma siitä, että vaikka hän olisikin silloin ollut järkyttynyt, hän olisi lopulta oppinut hyväksymään minut. Minä olisin kuitenkin ollut edelleen hänen poikansa. Ei hän minua olisi tuominnut.
Toisin kuin isäni. Olin nähnyt sen hänen ilmeestään heti: hän ei olisi koskaan hyväksynyt minua. Enkä minä ollut halunnut jäädä sinne, omaan kotiini, missä minua olisi pidetty mielenvikaisena tai ties minä muuna. En ollut halunnut olla isäni kanssa enää missään tekemisissä ja minusta oli tuntunut, ettei hänkään halunnut enää tuntea minua. En halunnut olla häpeäksi omalle isälleni, mitä minä välittömästi koin olevani, vaikka tiesinkin, että täysin syyttä. Joten minä olin halunnut vain lähteä pois, jonnekin sinne missä voisin vapaasti olla sellainen, millainen minä olinkin.
En tiennyt, miksi nuo ajatukset vaivasivat minua taas. En ollut miettinyt perhettäni aikoihin, en ollut tuntenut syyllisyyttä siitä, että olin noin vain jättänyt äitini ja sisarukseni. Ehkä tieto siitä, että siskollani olisi huomenna syntymäpäivä, sai minut nyt miettimään. Miten minä olisinkaan halunnut olla näkemässä pikkusiskoni, joka täyttäisi huomenna jo kymmenen. Muistin sisarukseni juuri sellaisina kuin olin heidät viimeksi nähnyt. Muistin siskoni sinä pienenä suloisena pikkutyttönä, joka oli ollut niin kiintynyt minuun, että oli parkunut roikkuen jalassani, kun minä olin ollut lähdössä. Olin repinyt hänet väkisin irti jalastani, sillä minun oli pakko päästä mahdollisimman pian pois. Nyt mietin, mitä hän mahtoi minusta tänä päivänä ajatella, millainen muisto minusta oli jäänyt? Pikkuveljeni ei varmasti muistanut minua enää tänä päivänä. Minun karatessani kotoa tämä oli ollut vasta alle parin vuoden ikäinen.
Mutta minä olin totisesti jäänyt kaipaamaan heitä. Voi, miten minä olin monesti itkenyt, kun olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja hylätyksi. Mutten minä kuitenkaan hylätty ollut, itse olin sen aiheuttanut lähtemällä rakkaimpieni luota. Oman elämän aloittaminen niin varhaisessa vaiheessa oli ensin ollut todella hankalaa ihan noin yhtäkkiä ja pienillä varoilla. Olin ollut monet kerrat melkein palaamassa kotiin, mutta jokaisen kerran, kun olin meinannut tehdä niin, olin muistanut, millainen katse isällä oli ollut ja miten se oli minua viiltänyt. En ollut voinut enää palata. Tie takanani oli sulkeutunut, enkä ollut voinut yksinäisyydelleni yhtään mitään.
Silmäni olivat jo tottuneet pimeään, mutta erotin kuitenkin vain ääriviivoja huoneesta, missä vallitsi ahdistusta herättävä hiljaisuus.
Rami nukkui vieressäni niin tyynen näköisenä. Hänen liikkumattomuutensa sai hänet näyttämään melkein elottomalta. Kuulin kuitenkin raskaan hengityksen niin kuuluvasti sen hiljaisuuden keskeltä, että tiesin hänen olevan sikeässä unessa.
En kyennyt saamaan unesta kiinni, vaikka yritinkin. Nousin lopulta ylös ja istahdin pehmeälle nojatuolille, joka sijaitsi huoneen nurkassa.
No, olihan siinä minun lähdössäni sentään hyväkin puoli, vaikka se niin hirvittävältä oli silloin tuntunutkin. Muuten tuskin koskaan olisin tavannut Ramia, tuota maailman kiehtovinta persoonaa ja ihaninta ihmistä. Tosin matka, joka hänen kanssaan oli kuljettu, ei ollut sekään ollut mitään ruusuilla tanssimista. Minä olin yrittänyt avata häntä ikuisuuden ja voittaa hänen luottamuksensa, mikä oli välillä ollut varsin mahdottomalta tuntuva tehtävä. En kuitenkaan ollut niin helposti luovuttavaa ihmistyyppiä, että olisin jättänyt hänet sen vuoksi. Rami oli kiinnostanut minua, hän oli herättänyt minussa suurta sympatiaa, kuten hän kyllä teki vielä tänäkin päivänä. Ainakin olin saanut rutkasti lisää kärsivällisyyttä. Hänen kanssaan ei oltu koskaan tehty mitään hätiköityä – eikä oikeastaan voinut tehdä vieläkään. Ramilla oli ollut omat vaikeutensa, mutta joka tapauksessa kaikki oli ollut sen arvoista, sekin, että olin odottanut ikuisuuden päivät ennen kuin olin saanut Ramilta jotain vastakaikua.
______________________________________________________________________________
Be Continued...
