Title: Haudattua
Author: Lenune
Pairing: Drarry
Genre: H/C, Draama, Romance, Angst, (AU)
Haasteet: Salainen ystävä III salaisena ystävänä Dokumentti, joka toivoi HP-slashia (esim. Drarrya) genreinä Draama,
Fluffy, H/C, Romance ja inspiraationa saapuva kevät, ennakkoluulojen murtuminen, kevätsade...
Summary: Sijoittuu aikaan viitisen vuotta Tylypahkan jälkeen. AU sen verran, että tällä kertaa Malfoyn perhe ei elänyt onnellisena loppuun asti, vaan Lucius sai menolipun Azkabaniin, minkä johdosta Narcissa Malfoy menetti elämänhalunsa ja joutui Pyhään Mungoon. Malfoyn nimi ei ole suosiossa hyvisten eikä pahisten joukossa. Draco on pysynyt kaikesta huolimatta kaidalla tiellä ja saanut paria vuotta aiemmin jotain hanttihommaa ministeriöstä, josta tämä on vajaata vuotta aiemmin siirretty tehtäviin, joissa hän on joutunut olemaan tiiviissä yhteistyössä Harryn kanssa. Noin puoli vuotta ennen ficin tapahtumia Harry ja Draco ovat päätyneet jonkinlaiseen suhteeseen, jota he salailevat muulta maailmalta.
A/N: Yritin tosi kovasti kirjoittaa jotain söpöä ja keväistä, mutta syytän tätä ydintalvipakkasta siitä, että lopputulokseen hiipi semisti angstinen pohjavire. Toivottavasti tämä ei liikaa häiritse Dokumentti sua ^^
HAUDATTUA
Huhtikuinen aamu oli väreiltään hailakka ja tuuleltaan kolea. Huolimatta keväisistä auringonsäteistä, jotka silittelivät mustan kaavun pintaa aina repaleisten pilvien väistyessä, Dracoa paleli, kun hän jätti kartanon tilukset ja ilmiintyi pienelle hautausmaalle Pohjois-Lontooseen.
Draco seisoi mustassa kaavussa ja viitassaan haudan vierellä, kun vaalea ebenpuinen ja hopealla kirjailtu arkku laskeutui näkymättömän taian ohjaamana kuoppaan. Draco tunsi ympärillä seisojien katseet, muttei kohottanut omaansa. Hän tiesi katsomattakin, että paikalla oli vain kourallinen velhoja ja noitia, entisiä kuolonsyöjiä. Ne muutamat, jotka olivat jääneet henkiin ja välttäneet Azkabanin ja joiden maine oli sekä valon että pimeyden riveissä riittävän pilalla, jotta he saattoivat osallistua Malfoyn hautajaisiin tekemättä itselleen lisää hallaa. Draco ei tosiasiassa edes välittänyt tietää, ketkä olivat vaivautuneet paikalle, mutta hän tunnisti Parkinsonin tekonyyhkytyksen ja erään ihmissuden rohisevan hengityksen. Muut olivat vain tummia viitan liepeitä ja tunnistamattomia jalkoja, jotka olivat ilmiintyneet paikalle hieman ennen lehteen painettua kellonlyömää ja kerääntyneet äänettä kuopan reunoille.
Hiljaisuus kuoppaan lasketun arkun ympärillä oli painostava ja Draco arveli kaikkien odottavan, että hän sanoisi jotain, mutta hänellä ei ollut aavistustakaan, mitä sanoa. Ei hän tiennyt, mitä hautajaisissa sanottiin, sillä Dracon kokemukset kuolemasta olivat lähinnä sivusta katsojana todistettuja murhia tai selittämättömiä katoamisia. Molempien kohdalla vainajien sanottiin ansainneen kohtalonsa ja jos he tulivat joskus puheeksi, oli parempi olla tietämättä heistä mitään.
Eikä hänellä ollut sanottavaa. Narcissa Malfoy oli käytännössä kuollut jo neljää vuotta aiemmin Luciuksen joutuessa Azkabaniin ja Malfoyn nimen menettäessä entisen loistonsa kaikissa piireissä. Hänestä se oli ollut säälittävää. Äiti, joka oli viimeiseen saakka asettunut poikkiteloin miestään vastaan siinä, että Dracosta tulisi kuolonsyöjä. Äiti, joka pelasti Potterin. Äiti, joka aiheutti Pimeyden Lordin tuhon, murtui, kun heidän perheensä hajosi ja nimi painettiin lokaan. Miten ihmeessä äiti ei muka ollut nähnyt tekonsa seurauksia ennalta?
Ei sillä, että Draco olisi halunnut seistä Pimeyden Lordin rinnalla tämän kukistaessa Potterin. Oli Draco siinä kohdin jo sisimmässään tiennyt, että oli kaikkien etu, jos Harryn onnistuisi lyödä Pimeyden Lordi ja hetken hän oli ollut ylpeä äitinsä valinnasta. Sitten Lucius oli tuomittu, äiti vaipunut apatiaan ja Draco jäänyt yksin selviytymään voittajien ja häviäjien sylkiessä Malfoyn nimen päälle. Kun uutinen hänen äitinsä fyysisestä poismenosta oli saapunut mustan pöllön tuomana, oli Draco juonut teensä loppuun ja kirjoittanut Azkabanissa kituvalle isälleen, ennen kuin oli lähtenyt Pyhään Mungoon selvittämään käytännön asioita. Siitä oli nyt kaksi viikkoa. Hän oli hankkinut kauneimman arkun, ostanut itselleen yönmustan silkkivuorisen viitan, jota äiti oli monesti hänelle ehdottanut ennen romahdustaan, ja lähettänyt Päivän Profeettaan virallisen kuolinilmoituksen.
Lopulta Draco avasi suunsa edelleen katse arkun pinnasta tuskin erottuvissa puunsyissä.
”Minun kai kuuluu kiittää teitä saapumisesta ja kertoa jotain kaunista äidistäni, Narcissa Malfoysta. En kuitenkaan näe sille tarvetta, sillä äiti suojeli ulkokuoren alaista itseään yhtä tiukasti kuin perhettään, joten tässäkin joukossa moni muistanee täysin erilaisen Narcissan kuin minä. Kiitos kuitenkin, että saavuitte.” Ei sitä varmaan voinut edes muistopuheeksi kutsua, mutta Draco ei todellakaan alkaisi avata ajatuksiaan tälle kasvottomalle joukolle. Korviin leijaili jälleen yksi tekonyyhkäisy ja viitan kahahdus, ennen kuin hänen vasemmalla puolellaan joku astui likemmäs hautaa ja pudotti arkun kannelle fuksianpunaiseksi loihditun narsissin.
Draco kohotti arkkuun naulitun katseensa, mutta kukan pudottaneella velholla oli viitan huppu syvällä päässä, eikä tämän kasvoja erottanut. Hahmo seisoi hetken haudan äärellä ennen kuin perääntyi, kääntyi ja lähti astelemaan poispäin. Vasta tämän ehdittyä muutaman kymmenen jalan päähän, Draco havahtui huomaamaan kaikkien muiden tuijottavan ja kohdattuaan vahingossa Pansyn liioitellun nyökkäyksen, joka yritti kai esittää surunvalitteluja, Draco tajusi, ettei voisi enää sivuuttaa heitä.
Näennäisen tunnollisesti hän kiersi kaikki kuusi hautausta seuraamaan saapunutta velhoa ja noitaa ja otti vastaan osanotot. Parkinson, Goyle, Daphne ja Astoria Greengrass, ihmissusi, jonka nimeä Draco ei muistanut, ja Theodore Nott. Ensimmäiset lähtivät poksahtaen jo ennen kierroksen loppumista ja kun viimeisen kättelyn jälkeen kuului vielä yksi poksahdus, Draco luuli jääneensä yksin.
Hän katseli edelleen avonaista hautaa ja koetti kaivella sisältään tunteita, mutta löysi vain onton tyhjyyden. Kai äidin hautaamisen olisi joltain pitänyt tuntua. Hän oli niin keskittynyt etsimään sisältään mitä tahansa tunteen ripausta, ettei kuullut lähestyviä askeleita, ennen kuin tulija puhui.
”Herra Malfoy, nyt kun olemme jääneet kaksin, minulla olisi hieman asiaa isäsi velasta.” Nottin ääni, joka vielä hetkeä aiemmin oli silkkisenä esittänyt osanottonsa, särähteli nyt kovana ja kylmäsi Dracon selkärankaa. Olisi pitänyt arvata, että avoin ilmoitus hautajaisista voisi houkutella paikalle pikkurikollisia, jotka halusivat osansa Malfoyn omaisuudesta. Draco käännähti sauvan taskustaan vetäen kohti ääntä, muttei ehtinyt edes nähdä häntä uhannutta miestä, kun taika riisti hänen sauvansa heittäen sen miehen jalkoihin. Mies noukki Dracon sauvan ja ilkeästi vääntyneestä suupielestä Draco tiesi, ettei mies tyytyisi vain aseistariisuntaan.
Sekuntia myöhemmin äänettä lausuttu kidutuskirous iski paiskaten Dracon maahan repien ja viiltäen hänen jokaista soluaan. Sekunnit tuntuivat loputtomilta ja kun kipu lopulta lakkasi, kesti useita sekunteja ennen kuin mieli palasi hahmottamaan ympäristönsä. Draco lojui kosteassa maassa keuhkot tapaillen hengittämistä ja kivun jälkiaaltojen pyyhkiessä läpi vartalon. Hän odotti näkevänsä Nottin, mutta yllättäen hänen ylleen olikin kumartunut sama suurihuppuinen henkilö, joka oli ollut paikalla aiemmin. Draco ei erottanut tämän kasvoja, mutta tunnisti äänen, joka kysyi huolestuneena, oliko hän kunnossa.
”Harry?” Ääni oli kuiskaus ja sanojen lausuminen sattui. Harry veti hupun päästään ja silmäili häntä päästä varpaisiin kuin tarkistaen, että hän oli päällisin puolin ehjä.
”Älä yritä nousta vielä.” Harry kehotti huoli silmissään välkkyen ja ojentaen Dracolle tämän sauvan, ennen kuin nousi ja lähti koko ajan ympäristöä tarkkaillen suuntaan, josta Nott oli hyökännyt. Huolehtiminen sai Dracon tuntemaan olonsa heikoksi ja koska vihasi näyttää heikolta, hän pakotti itsensä ylös välittämättä kehonsa läpi kulkevista kivun jälkiaalloista, jotka melkein saivat hänet oksentamaan. Sen teki myös näky, jonka hän kohtasi. Harry oli ilmeisesti tainnuttaessaan Nottin, onnistunut paiskaamaan tämän suoraan avonaiseen hautaan, jossa mies nyt retkotti omituisesti vääntyneenä Narcissa Malfoyn arkun päällä.
Harry kierteli takavasemmalla ja Draco seurasi tämän kulkua lähinnä äänten perusteella ja keskittyi tuijottamaan irvokasta näkyä. Harry oli pelastanut hänet jälleen ja vaikkei voinutkaan muuta kuin olla kiitollinen, Dracon sisällä polttelivat myös suuttumus ja häpeä. Askelten ääni läheni, mutta Draco ei kääntynyt katsomaan.
”Minulla ei ollut aikaa tähdätä…” Harry selitti ja Draco tiesi katsomattakin, millainen pahoitteleva irvistys tällä oli huulillaan.
”Minä kielsin sinua tulemasta.” Draco sihahti Harrylle, joka oli asettunut seisomaan hänen viereensä niin lähelle, että heidän kämmenselkänsä koskettivat toisiaan. Tuttu tapa, joka alkuun oli tuntunut kihelmöivän jännittävältä flirttailulta kiinnijäämisen kanssa, oli alkanut kuukausien kuluessa tuntua riittämättömältä. Sen avoimempaa kosketusta Dracon kuitenkaan oli julkisella paikalla turha toivoa.
Harry virnisti vastaukseksi, ”Mistä lähtien olet kuvitellut minun tottelevan?”
Draco veti kätensä puuskaan ja kääntyi kohti Harrya.
”Se olet sinä, joka haluat epätoivoisesti salata tämän, joten kun yritän suojella sinua, mainettasi ja uraasi pyytämällä, ettet tule, olisi kohteliasta arvostaa sitä ja kunnioittaa pyyntöäni.” Sanat putoilivat Dracon suusta viileinä ja Harryn virne hyytyi kulmien kurtistuessa. Tämän huulet aukesivat sanomaan jotain, kun molempien huomion vangitsi metsästä kuuluva vaimea poksahdus, jota seurasi toinen ja kolmas. Varmaan Harryn hälyttämät aurorit tai kenties Nottin liittolaiset.
”Meidän on häivyttävä!” Harry sihahti ja tarttui kiskomaan Dracoa poispäin haudalta. He perääntyivät muutaman metrin, Harry loihti ilmaan jonkinlaisen hälytystaian ja seuraavaksi Draco tunsi imeytyvänsä pyörteeseen, joka väänsi hänet nurinpäin ja paiskasi vain silmänräpäystä myöhemmin Malfoyn kartanon puutarhaan. Draco ei enää saanut hallittua koeteltua vatsaansa ja oksensi aamiaisensa ruohikolle.
Harry ojensi kätensä auttaakseen hänet pystyyn, mutta Draco ei tarttunut siihen, vaan nousi omin avuin. Dracon itsepäisyys sai Harryn kohottamaan kulmiaan, mutta tämä ei ehtinyt sanoa mitään sillä Draco oli jo kääntänyt selkänsä ja marssi kohti kartanoa. Harry lähti hänen peräänsä ja saavutti hänet nopeasti.
”Anteeksi, että tulin hautajaisiin ja pelastin sinut, kun se ilmeisesti ei ollut mieleesi.” Harry lopulta puuskahti kuljettuaan itsepintaisesti silkalla hiljaisuudella etäisyyttä pitäneen Dracon vierellä kartanon portaille.
”Ehkäpä en halunnut tulla pelastetuksi.” Draco mutisi oikeasti tarkoittamatta sanojaan ja kiristi vauhtiaan jättäen Harryn pari askelta jälkeen.
”Draco, mikä sinua helvetti sentään vaivaa? Ensin et halua minua hautajaisiin. Sen sijaan laitat avoimen kutsun Päivän Profeettaan oikein houkutellaksesi paikalle kaikki tuomion välttäneet kuolonsyöjät ja kun pelastan sinut, sanot käytännössä, että olisit mieluummin edelleen siellä kidutettavana?” Harry kysyi selvästi ärtyneenä Dracon kiukuttelusta ja sanat saivat Dracon silmäkulmat polttelemaan.
”Kyllä minä olisin halunnut sinut sinne, mutta sinä et halua näyttäytyä kanssani missään ja haluat aina päättää kaikesta ja tehdä oman pääsi mukaan. Minä en enää jaksa sitä!” Sanat räjähtivät hänestä jäisinä piikkeinä ja tuntiessaan kyynelkanaviensa pettävän, Draco ei jäänyt odottamaan vastausta vaan kääntyi kannoillaan ja paineli sisään jättäen Harryn suljetun takaoven taakse.
Draco katui sanojaan jo oven kiinnipaiskaamisen viimeisten kaikujen vielä kimpoillessa eteishallissa. Siitäkin huolimatta, että sanat olivat täysin totta. Harry oli se, joka pelkäsi uransa, ystäviensä ja maineensa puolesta, ja halusi salata heidän suhteensa. Harry oli se, joka saneli, milloin he näkivät ja missä. Harry oli se, joka tervehti töissäkin aina ensin, jotta Draco ei vahingossa olisi liian tuttavallinen sävyssään väärien ihmisten edessä. Draco rytmitti elämänsä Harryn ympärille ja silti oli ilmeisesti liikaa pyydetty, että hän olisi saanut pitää edes perheensä itsellään. Dracon perhe oli asia, josta hän ei halunnut puhua edes Harrylle, koska sodan jälkeen Draco oli muuttunut ja muutos oli hiljalleen muuttanut valtaosan Dracon lämpimistä perhemuistoista irvokkaiksi ja häpeällisiksi. Häpeä taas oli pahinta, mitä Draco tiesi.
Siinä hän kuitenkin istui eteishallin nojatuolissa hautautuen häpeään, jota niin kovasti vihasi. Häntä hävetti, että hän oli kuvitellut voivansa järjestää edes äitinsä hautajaiset rauhassa. Kyllä hänen olisi pitänyt tietää, että sellaiset henkilöt kuin Theodore Nott eivät unohtaneet kaunoja tai velkoja. Lisäksi häntä hävetti, että hän oli ollut niin helppo yllätettävä ja että Harryn oli tarvinnut nähdä se, koska Harryn edessä hän oli tottunut, jo Tylypahkasta asti, esittämään vahvempaa kuin oli. Vaikka heidän välinen vihansa oli historiaa ja tilalla oli jotain ihan muuta, ei tämä yksityiskohta ollut muuttunut. Viimeisenä häntä hävetti oma purkauksensa. Ei olisi ihme, jos Harrysta ei enää kuuluisi.
*
Kotitonttu oli tuonut Dracolle teetä ja voileipää, josta tämä oli näykkinyt puolet. Draco ja Harry eivät olleet juurikaan riidelleet pikkukinoja lukuun ottamatta, eikä Draco ollut osannut aavistaa, millaiseen helvettiin oli itsensä syössyt riidan myötä. Paha olo velloi sisällä hallitsemattomana massana, joka vuoroin tuntui puristavan häntä kasaan ja vuoroin halusi räjähtää ulos. Harrysta ei ollut kuulunut mitään kolmeen loputtoman pitkään tuntiin ja Draco oli jo kysynyt tontulta useampaan kertaan, olisiko hänelle tullut kirjeitä, mutta tonttu oli joka kerta pudistanut päätään pahoittelevasti. Sekin tuntui olevan huolissaan Dracon alakulosta.
Draco oli juuri ehkä seitsemättä kertaa vakuuttanut itselleen, ettei enää kuulisi Harrysta, kun tonttu tuli Dracon luo kirjastoon, jossa Draco tuijotti suosikkikirjaansa sanojen tavoittamatta aivoja.
”Herra Malfoy, ovella on vieras.”
”Kuka?” Dracon sisuksissa toivo ja pelko kävivät käsikähmää keskenään, vaikka Malfoyn kartano olikin suojattu, eikä ainakaan entisten kuolonsyöjien pitäisi voida löytää sitä.
”Harry Potter, herra.” Draco nielaisi ja vaikka toivo saavuttikin kevyen ylivoiman, se ei kokonaan sysännyt pelkoa tieltään. Oli mahdollista, että Harry oli vain tullut kertoakseen, että hänkään ei enää jaksanut Dracoa. Mies kuitenkin nousi ja vilkaisi itseään käytävän peilistä matkallaan alas.
Saapuessaan eteishalliin, Draco näki Harryn odottavan oviaukossa ja Dracon sydän yritti hakata itsensä ulos rinnasta. Harry näytti vakavalta, ja Dracon pysähdyttyä noin metrin päähän kuuloetäisyydelle, tämä alkoi puhua.
”Draco, minä… tulin pyytämään anteeksi. Olet oikeassa siinä, mitä sanoit ja tiedän, ettei tämä ole ollut kovin reilua sinua kohtaan. En kuitenkaan haluaisi tämän loppuvan.” Harry puri huultaan sanottuaan sen ja tuijottaessaan Dracoa suoraan silmiin. Dracon sisällä herännyt lämmöntunne hyrisi varovaisena ja hymy etsi tietään hänen huulilleen, kun hän sai vastattua, ”En minäkään halua tämän loppuvan.”
"Anteeksi."
"Saat."
He astuivat toistensa syliin ja painautuivat pehmeään suudelmaan, jota ei häirinnyt kauempana odottaneen kotitontun poksahtaminen pois. Draco vetäytyi irti suudelmasta ensin, kun kidutuskirouksen haamu vihlaisi hänen palleaansa. Harryn kasvoilla käväisi huoli, jonka Draco karkotti pudistamalla päätään, minkä jälkeen Harryn silmät välähtivät huvittuneisuutta, kun tämä loi häneen varpaista päälakeen ulottuvan silmäyksen.
”Sinun pitää siistiä itsesi, näytät kamalalta.”
Draco vilkaisi itseään ja tajusi, että hänellä oli yhä viitassa ruohonkorsia ja multatahroja. Havainto tästä jäi kuitenkin nopeasti toisen havainnon jalkoihin. Harrylla itsellään oli päällään tavallista siistimmät kokomustat vaatteet.
”Sinä sen sijaan näytät siltä, ettet ole itse valinnut tuota asukokonaisuutta.” Draco vastasi arvioiden näkemäänsä.
”Sanoinkin Hermionelle, että nämä ovat epätyylikkäät.” Harry totesi nyrpistäen nenäänsä, mutta virnistäen perään.
”Näytät hyvältä.” Dracokin virnisti uteliaisuuden heräillessä. Harry ei todellakaan normaalisti pukeutunut niin särmästi ja Draco olisi monestikin löytänyt jotain korjattavaa miehen asustuksesta, joten häntä kiinnosti, mistä nyt tuuli.
”Kiitos.” Harry punastui hiukan, mikä huvitti Dracoa. Pitäisi selkeästi kehua miehen ulkonäköä useammin. Ilmeisesti he olivat menossa johonkin, joten Draco kaivoi sauvansa esiin ja loihti vaatteisiinsa muutaman tehokkaan puhdistusloitsun. Harry katseli vierestä vaikuttuneen näköisenä ja kun hän oli valmis, kysyi, tahtoiko hän matkata ilmiintymällä vai jästikeinoin. Todeten, ettei hänellä ollut vatsassa paljoa oksennettavaa, Draco valitsi ilmiintymisen. Jästikeinot olivat hitaita, eikä Draco pitänyt siitä, ettei oikein tiennyt, miten kaikki toimi.
”Mihin me menemme?” Draco kysyi, kun he siirtyivät puutarhaan ilmiintymistä varten.
”Näet sitten.” Harry vastasi ja tarttui Dracoa kädestä ennen vastaväitteitä ilmiinnyttäen heidät kohteeseen, jossa he putosivat keväiselle nurmikolle ja Draco sai tällä kertaa pidettyä itsensä pystyssä. Ensimmäinen huomio oli, että paikassa satoi, mistä hän oli jo vähällä valittaa, kunnes tajusi heidän olevan taas hautausmaalla. Ilmeisesti hän näytti yhtä hämmentyneeltä kuin oli, koska Harry kiirehti selittämään.
”Koska äitisi hautajaiset menivät lievästi sanottuna pieleen aamulla, ajattelin, että voisimme ottaa uusinnan. Yhdessä. Jos vain haluat.”
”Romanttista, Potter, mutta hyvä on.” Draco hymähti ja he lähtivät kohti hautaa raikkaan sateen kastellessa heitä, mutta ainakaan Draco ei jaksanut juuri sillä hetkellä välittää. Hän näytti muutenkin kamalalta.
Kuoppa oli sulkeutunut ja sen paikalla odotti paljas kumpu, jonka päällä lepäsi yksinäinen fuksianpunainen narsissi. He pysähtyivät hiljaa haudan vierelle. Ajatus haudatusta Narcissa Malfoysta tuntui vielä aiempaakin epätodellisemmalta, kun edes arkkua ei näkynyt. Draco sulki silmänsä ja koetti kuvitella äitinsä, muisteli tämän vaaleita hiuksia ja ylvästä olemusta, joka pehmeni vain kartanon seinien suojissa. Sitä, miten äiti oli kertonut hänelle satuja lohikäärmeistä ja kummituksista, kun isä ei ollut kuullut, ja myöhemmin suojellut häntä isän kiivaudelta. Vähät lämpöisinä säästyneet muistot kuitenkin tuntuivat hukkuvan siihen, mitä Narcissasta oli viimeisinä vuosinaan tullut. Seinää tyhjin silmin tuijottava nukke, joka oli kaunis kuin hailakka pakkasyön jälkeinen kevätaamu, mutta mahdoton tavoittaa. Draco ei kyennyt tuntemaan muuta kuin hiipuvaa katkeruutta ja huokaisi avaten silmänsä.
Harry katsoi häntä sivusilmällä, ja rikkoi hiljaisuuden, jota muutoin täytti vain sateen ropina.
”Olen ihan oikeasti pahoillani äidistäsi. Tavallaan hän pelasti meidät kaikki.” Tottahan se oli, mutta jokin Dracon mielessä harasi vastaan ajatusta, että äiti olisi kaiken jälkeen yhden teon vuoksi jonkinlainen sankari, jonka poismeno olisi sääli.
”Älä ole. Ei hänestä ollut paljoa iloa muutaman viime vuoden aikana. Minusta tuntuu, että tavallaan olen jo käsitellyt hänen kuolemansa etukäteen.” Draco sai jostain rohkeutta pukea sanoiksi onton tyhjyyden, joka häntä kalvoi. Harry näytti siltä kuin aikoisi sanoa jotain, kun portin narahdus ja kahdet lähestyvät askeleet varastivat Dracon huomion. Varuillaan aamuisen takia Draco kääntyi katsomaan ja oli kompastua omiin jalkoihinsa silkasta hämmennyksestä tunnistaessaan Grangerin ja Weasleyn lähestyvän hautaa ison kukkavihkon kanssa. Silmät vaativasti siristyen Draco katsoi Harrya, joka veti syvään henkeä ennen kuin selitti.
”Minä kerroin meistä.” Harry punehtui hieman ja Draco olisi halunnut yhtä aikaa motata ja suudella tätä yrittäessään etsiä puhekykyään, jonka aivoihin saapuneet sanat olivat hukuttaneet.
”Sinä… mit… mutta miksi he ovat täällä?” Draco sai lopulta supistua sen verran hiljaa, etteivät sateen tekemiä kuoppia väistellen lähestyvät Granger ja Weasley kuulleet.
”He halusivat tulla, kun kuulivat… niin kuin sanoin, äitisi kuitenkin tavallaan pelasti meidät kaikki.” Harry vastasi lähes äänettä, sillä Granger ja Weasley olivat jo melkein perillä. Dracon onneksi nämä eivät kuitenkaan puhuneet hänelle vaan asettuivat haudan vierelle hiljaa. Granger leijutti kukkavihkon haudan päälle ja sen laskeuduttua kukkavihon ylle kohosi kultaisilla kirjaimilla vihkoon painettu muistokirjoitus. Draco ei ollut koskaan nähnyt sellaista taikaa ja vaikka sen kauneus oli itsessään hämmentävää, vielä enemmän hän hämmentyi, kun vihkon antajiksi paljastui kahden paikalle saapuneen lisäksi suuri joukko Harryn ystäviä ja läheisiä. Kun viimeisten osanottajien nimikirjainten kulta valui ilmasta sateen mukana kukkavihon päälle jättäen siihen kultaisia pisteitä, Draco kohtasi Grangerin ja Weasleyn katseet. Molemmat nyökkäsivät ja Draco nyökkäsi takaisin.
Katsomatta Harryyn tai haudan toisella puolella seisoviin Harryn ystäviin, jotka olivat haudanneet kaunansa tullakseen tänne ystävänsä ja Dracon äidin taistelussa tekemän valinnan vuoksi, Draco päästi huuliltaan yksinäisen sanan niin hiljaa, että se kantautui vain Harryn korviin.
”Kiitos.”
Harry ei sanonut mitään, mutta tarttui vierellään seisovan Dracon käteen, ja siinä hetkessä se riitti.
A/N: Paiskaa kommentilla, jos luit! Oli nimittäin aikamoista väkisin synnyttämistä tämän kirjoittaminen. Alun hautausmaa-kohtaus ja Narcissan hautajaiset oli tän ficin lähtöinspiraatio, mutta kaikki muu olikin tosi pitkään epäselvää. Lopullisia ideoita tän yhden ja saman kohtauksen ympärille oli lopulta 4 ja mulla onkin tietokoneella toinen Drarry, jossa on tismalleen sama alun hautausmaakohtaus mukana, koska kirjoitin ensin sen ja totesin, ettei se sitten lopulta vastannutkaan Dokumentin toiveita mielestäni tarpeeksi, niin kirjoitin tän toisen ja lopulta oon kyllä tähän tyytyväisempi kuin siihen ensimmäiseen
