Nimi: Mansikanmakuinen
Kirjoittaja: raitakarkki
Genre: fluffy ja ihan pikkuangsti =)
Paritukset: Jenna/Emil(ia)
Ikäraja: S
A/N: Tällänen vaihteeksi. Syntyi kun katselin homofobian vastaisia kuvia. Nauttikaatte
Ja feedbackia toivoisin..
>>
Mansikkaa. Ne olivat mansikanmakuiset, ihan varmasti olivat.
“Jenna, hei, haloo!” Nella huusi otsa rypyssä, heilutellen kynsilakan koristamaa kättään silmieni edessä. Kävelimme koulusta kotiin ja taisin taas hukkua ajatuksiini.
“Mitä?” sanoin ja räpyttelin silmiäni. Nella tuhahti.
“Sä et kyllä ikinä kuuntele. Kysyin, että oletko tulossa niihin Johannan järjestämiin synttäribileisiin?” kysyi Nella närkästyneenä.
“Ai niin, ne bileet. Öö, joo, ketä sinne onkaan tulossa?” mutisin vähän poissaolevasti.
“No hei haloo, kaikki seiskat ainakin ja varmasti vanhempiakin, kun ne bileet on sentään nuokkarilla”, Nella sanoi ja piti minua selvästi typeränä.
“Joo, niinpä… Kai mun on sinne tultava”, sanoin, mutta en edes tiennyt, halusinko mennä koko bileisiin. Johannasta en liiemmin pitänyt, mutta kai se oli jokin velvollisuus, kun olin hänen luokallaankin. Ja tietty Emilkin menisi, mutta menisinkö hänen kanssaan?
“Jees, nyt puhut asiaa!” naurahti Nella ja näytti jokseenkin voitonriemuiselta. Mutta en minä voisi sinne mennä, jos Emil menisi.
“Mä kerron sit Johannalle, kun nään sitä. Moikka!” sanoi Nella iloisesti ja kääntyi Siwan kohdalta Hannulantielle, kun mitä jatkoin edelleen suoraan.
Vähitellen alkoi sataa lunta. Isot lumihiutaleet laskeutuivat vaatteilleni ja minä ravistelin niitä vähän väliä pois. Vastaantulijoita ei juuri ollut, lukuun ottamatta yhtä koiranulkoiluttajaa. Kävelymatkaa oli vielä vaikka millä mitalla ja koululaukku alkoi jo vähän hiertää olkapäätä. Huokaisin ja pysähdyin hetkeksi. Laskin koululaukun maahan ja vääntelin ja venyttelin niskaani. Samassa kuulin, miten lumi narskui jonkun pyörän alla. Tiesin heti, että se oli Emil.
“Jenna, moi! Mitä sä siinä seisoskelet?” kysyi Emil ja pysäköi vanhan Joponsa viereeni.
“Mä en oikeen jaksanu kävellä”, sanoin ja en voinut olla tuijottamatta Emilin silmiä. Taisin näyttää hölmöltä, sillä Emil naurahti. Minäkin hymähdin ja pudistelin päätäni, yrittäen pudottaa hiuksiini kertyneet lumihiutaleet.
“Mun piti soittaa sulle”, mutisin hajamielisesti, pyöritellen päätäni edelleen. Yhtäkkiä tarrasin etusormellani hiussuortuvaan, joka kiemurteli hiuspehkoni ulkopuolella. Voi taivas, että olin hermostunut.
“Joo, olisin mäkin voinut sulle soitella. Tai tekstata edes”, Emil hymähti. Hetken oli hiljaista, katselimme vain toisiamme.
“Mä en voi uskoa että tää on totta”, Emil sanoi lopulta. Katsoin häntä kysyvästi.
“Tai siis, nyt me ollaan viimein, no, me. Mutta ketään muu ei tiedä. Mutta jos mä kerron, mua pidetään hulluna ja idioottina ja mielenvikaisena”, Emil sanoi ja rapsutti korvaansa pipon alta selvästi turhautuneena.
“Miksi sua hulluna pidettäisi?” sanoin ja kuopsutin kengälläni lunta. Kysyin kysymyksen silti, vaikka tiesinkin vastauksen.
“No kyllä sä tiiät. Et säkään meistä oo kellekään kertonu”, Emil sanoi vähän hiljaisesti. Painoin pääni alas. En ollut kertonut kenellekään. Ne pitäisi minua outona. Sairaana, iljettävänä.
“Mä haluaisin kertoa. Haluaisin, että ketään ei ihmettelisi sitä. Mutta en mä voi”, sanoin edelleen katse kengissä ja tunsin, kuinka pala nousi kurkkuun. Yskäisin ja pyyhkäisin pisaran pois silmäkulmastani. Yhtäkkiä Emil nousi pyöränsä selästä, antaen pyörän kaatua maahan ja tuli halaamaan minua. Se oli niin nopea, mutta lämmin ele, että en voinut kuin sulkea silmäni. Rakkaus ja lämpö täyttivät sydämeni ja painoin pääni Emilin olalle. Samassa kaikki loksahti paikoilleen kuin palapeli. Tunsin niin suurta onnea, että en enää välittänyt muista. Katsokaa kaikki, katsokaa koko maailma. Kaikki saavat katsoa ja ihmetellä, ei se haittaa. Mitä minä muista välitän, Emil on tärkein. Emil on minun.
“Ei se haittaa”, Emil kuiskasi, kuin pukien ajatukset sanoiksi. Se ei todellakaan haittaa.
Seuraavana perjantaina Johannan bileissä oli täpötäyttä. Ihmisiä oli joukoittain ulkona ja sisällä. Musiikki sykki kuuluvasti ja basso otti korviin. Kävelin käsi kädessä Emilin kanssa nuorisotalon pihalle. Muutama katse kääntyi meitä kohti, mutta vähitellen kaikki siirtyivät omiin juttuihinsa. Erotin jo Nellan mustat hiukset ikkunasta, mutta hän ei nähnyt vielä meitä. Vedin henkeä, sillä se sama pala, joka oli aiemminkin noussut kurkkuuni, teki taas tuloaan. Mutta kun katsoin Emiliä, hänen tummanruskeita hiuksiaan, jotka säkenöivät ulkovalon loisteessa, sekä hänen silmiään, jotka katsoivat takaisin, tiesin, etten toiminut väärin. Hän puristi kättäni hieman tiukemmin ja katsoi rohkaisevasti. Minä nyökkäsin ja se pala katosi kurkustani. Astuimme sisään taloon, ihmismassan joukkoon. Jostain kuului huuto: “Jenna ja se joku Emilia tulivat!”
Nella kuuli sen varmasti ja hän riensikin katsomaan, olinko tosiaan jo saapunut.
“Jenna sä tulit! Ja Em-”, Nellan lause jäi kesken, kun hän näki, miten pidin Emiliä kädestä. Hetken hän vain tuijotti. En tiennyt, mitä hän ajatteli. Mutten edes välittänyt, en enää.
“Emilia?”, Nella sanoi vähän hölmistyneenä. Emil hymyili ja vilkutti vapaalla kädellään.
“Oottekste kavereita?” Nella kysyi, vaikka hän tiesi hyvin, että Emil on ollut ystäväni jo päiväkodista.
“No, saadaanko tulla peremmälle?” kysyi Emil ja astui ohitseni, riisuen ulkovaatteensa nyt jo pursuavaan naulakkoon. Minäkään en odotellut Nellan vastausta, vaan heitin ulkotakin päältäni. Emil suuntasi keittiöön ja minä perässä. Keittiön pöydän äärellä istuivat Johanna, Ronja sekä muutama muu tutunnäköinen tyyppi. Johannan ilme kirkastui, kun astuimme keittiöön.
“Emilia! Ja Jenna, kiva kun tekin tulitte”, hän sanoi ja kehotti ottamaan juotavaa. Valitsin siiderin siasta pullon Fantaa. Nellakin ilmestyi keittiöön, mutta outo ilme kasvoillaan. Hän suuntasi suoraan Johannan luokse ja kuiskutti jotain Johannan korvaan. Emil taisi huomata, miten katselin kuiskuttelua, sillä hän tuli lähemmäs ja heitti toisen kätensä ympärilleni. Nellan supatus keskeytyi hetkeksi, mutta jatkui taas entistä kiihkeämmin.
“Miks ne on tollasia”, kuiskasin Emilille, vaikka tiesin tähänkin kysymykseen vastauksen. Samassa Emil nauroi.
“Homophobia is gay”, sanoi Emil ja hörppäsi Coca Colastaan. Nella ja Johanna lopettivat supatuksen.
“No en mä olis teistä uskonu”, Nella mumisi ja istuutui alas penkille Johannan viereen. Yhtäkkiä oloni parani. Olin siinä Emilin kainalossa ja Nella sekä Johanna istuivat edessäni. Mutta he eivät sanoneet mitään. Sain vihdoinkin olla minä.
“Älä sitten usko”, sanoi Emil. Yhtäkkiä Johannakin nauroi.
“Älkää hei pilatko iltaanne tällä, me kritisoidaan teitä varmasti myöhemmin”.
Samassa kaikki virnistivät ja minä tunsin suurta helpotusta. Se oli helpompaa kuin kuvittelin. Ja nyt kaikki on hyvin, ei tarvitse valehdella. Vihdoinkin.
“Jos ette millään kestä ajatusta, sanokaa Emiliaa Emiliksi. Niin mä teen, tai oikeastaan tein”, sanoin ja käänsin katseeni kohti Emiliaa, “Emilia”.
Illemmalla istuimme nuorisotalon penkillä. Kuu hopeoi kasvojamme, kun katselimme pimeään iltayöhön. Vedin vetoketjun ylös asti, sillä oli todella kylmä ja tuuli oli sitäkin jäätävämpi.
“Tää päivä oli täydellinen”, sanoi Emilia yllättäen. Nyökkäsin ja käänsin katseeni kohti kuuta.
“Nyt me ollaan ihan oikeasti yhdessä. Ja Nellan tuntien koko koulu tietää sen kohta”, Emilia hymähti.
“Arvaa, mikä olis täydellinen tapa lopettaa päivä?” Emilia kysyi heti perään. Ennen kuin ehdin vastata, oli Emilia jo kääntynyt minua kohti ja painanut huulensa omilleni.
“Sulla on taas sitä mansikanmakuista huulikiiltoa”.
