Ficin nimi: Vieroitusoire
Kirjoittaja: jossujb
Fandom: Sherlock Holmes
Genre: hurt/comfort, one-shot, slash
Ikäraja: K-11
Paritus: Watson/Holmes
Vastuuvapaus: Sir Arthur Conan Doyle omistaa, minä se nyt vain leikin joutessani hänen leluillaan vailla rahallista korvausta.
Varoitukset: Sisältää mahdollisesti häiritsevää materiaalia liittyen huumesiin.
A/N: Mitä, ihan oikea ficci vaihteeksi, tehtyäni monta raapaleketjua? No, itse asiassa minulla on muutama muukin Sherlock Holmes -ficci-idea aluillaan, ja tuli nyt kirjoittettua jotain lopultakin loppuun asti. Olen kovin laiska saamaan ikinä mitään valmiiksi. Pyrkimykseni on yhdessä samanmielisten Holmes-fanaatikkojen kanssa tukkia Toinen ulottuvuus
Tämän minä aloitin itse asiassa ennen kuin
Baker Streetin herrasmiesetsivä -ketjuani testaillakseni osaanko ollenkaan kirjoittaa Holmesin näkökulmasta, tavoitellen Jeremy Brettin tulkintaa hahmosta. Kerro sinä onnistuinko siinä vai en.
Lukuiloa.
Vieroitusoire ”Kyllä sinun pitää syödä Holmes.”
Istun sänkyni reunalla ja tuijotan seinää jo kolmatta tuntia. En saa ajatuksen päästä kiinni, ratkaisu katoaa jonnekin hämärään ja rikollinen murhanhimoisine aikeineen pääsee karkuun. Kerin mielessäni punaista lankaa, mutta tärkeässä kohdassa sen syyt ovat poikki.
Oh, Watson pitää minua kiinni kylmistä käsistäni. Milloin hän edes polvistui eteeni?
”Joutavuuksia.”
”Pyörryt vielä, ja sen jälkeen sinusta tulee minun potilaani. Ja minun on lupa pakottaa sinut syömään.”
En katso häntä silmiin. Ei siksi ettäkö olisin halunnut olla välittämättä, mutta en jaksanut kiinnostua ylimääräisistä asioista. Olen varma vastauksen olevan jossain käteni ulottuvilla. Mitä olen jättänyt huomiotta? Kaikki palaset ovat edessäni, jokin halvaus estää minua yhdistämästä niitä toisiinsa.
”Etkö aio puhua minulle?”
Watson hieroo punakoita ja lämpiä käsiään omiani vasten. Hän on ilmiselvästi pitänyt koko pitkän päivän ajan hansikkaita, jotka hän on ottanut pois vasta juuri ennen astumista huoneeseeni, sillä näin koleana päivänä eivät parhaimmatkaan sormet pysy noin hohtavan kuumina.
”Söisikö tänään mieluummin ulkona? Pitäisit varmasti raittiista ilmasta.”
”Rakas Watson, huolesi on minulle käsin kosketeltavan arvokasta, mutta en voisi vähempää välittää maanittelustasi. Poistuisitko, aion mennä
nukkumaan.”
Heittäydyn sängylle kyljelleni ja syrjäsilmin näen Watsonin poistuvan ovea kohti. Ajattelen ja katselen lipastoni laatikkoa, jonka päällä oli täysi tuhkakuppi ja lukuisia avattuja savukerasioita. Laatikon sisällä tiedän odottavan minua valmisteltu ampulli ja ruisku. Avain ohi tästä pettymyksestä.
”Ei sinun tarvitse valehdella Holmes”, Watson sanoi raskaasti ja sulki oven perästään.
Ponkaisen pystyyn kuin vieteri ja viritän kiristysnauhan käteeni. Puristan niin lujasti, että se sattuu ja hakkaan käsivarttani saadakseni näkyviin hyvän tuoreen suonen. Watson ei kuitenkaan pakene mielestäni.
Neula kädessäni pohdin mitä hän tekee sinä aikana kun haluan olla yksin. Juuri koskaan en ole huomannut viitteitä, ettäkö hän olisi poistunut, sillä tarvittaessa olen hänet useimmiten tavoittanut huoneestaan. Lisäksi hänen takkinsa ja hattunsa ovat aina kuivat palauduttuani takaisin, joka puhuu myös havaintoni puolesta. Hän ei käy edes kävelyllä Lontoon sumussa, vaan on istuu passissa minun vuokseni.
Pudotan ruiskun ollessani liian voipunut ja väsynyt keskittymään. Neula menee poikki ja kallis rohtoni valuu läpinäkyväksi tahraksi persialaiselle matolleni. Sydämestä pisti ja taitun kaksin kerroin. Taidan parkua, koska ääneni kantautuu Watsonin korviin. Hän ei koskaan yritä ylipuhua minua kahdesti, joka on viisasta, mutta olen tyytyväinen että hän tulee kuitenkin tällä kertaa luokseni.
Watson silittää otsaani ja painaa minut vuoteelleni. Ammattimaisen varmasti hän kokeilee pulssiani ja näen miten kokeneet lääkärinsilmät tekevät surullista diagnoosia.
Watson-rukka. Näytän varmasti kamalalta.
”Hiukan lämpöä, pyydän rouva Hudsonia laittamaan keittoa.”
Hän hymyilee ja polkaisee rakkaimman piikkini lattialla hajalle. Kuulen vain rasahduksen kun lasi murtuu ruskean ja kiillotetun kengän kannan alla. Ääni saa minut sulkemaan silmäni kuin äkillinen lopullisuuden tunne, vaikkei toki niin ole asianlaita. Mieleni on herkässä tilassa ja ajautuu näin harhapoluille.
”Oh,
anteeksi.”
En edes viitsinyt sanoa mitään. Ruumiini hytisee ja otsani pukkaa hikeä, eikä hengityskään ole helppoa, vaan ahdistuneen katkonaista. Kiroan itseäni ja kiroan Watsonia samalla kun kiitän siitä ettei tarvitse tarvitse olla nyt yksin. Watson käy hetken aikaa keittiössä rouva Hudsonia jututtamassa ja tulee takaisin talon lämpimimpien huopien kera. Hän peittelee minut kuin avuttoman pikkulapsen.
Nöyryyttävää.
”Olet vieroitusoireiden kourissa hyvä ystävä, vaan sen kai jo osasit itsekin päätellä.”
Hymähdän.
”Älä huoli, ne menevät kyllä ohitse.”
Nyrpistän nenääni ja kiedon huovan reunan kasvojeni yli, että tuskin nään sen alta enää mitään. Rouva Hudson koputtaa ovea ja jätti tarjottimen Watsonille, joka kiittelee tuhansin sanankääntein, ettei rouva ehtisi kysellä enempää.
”Voi herra tohtori, tarvitsetteko jotain, onko herra Holmes kunnossa?”
”Ei mitään syytä huoleen rouva Hudson, olkaa aivan rauhassa”, Watson tyynnyttelee tottuneesti ja varmasti nauraa tehden sanoistaan täten uskottavammat. Lääkärin kikka, ihailtavat toimiva.
”Ei kai tauti ole kuolemaksi?” rouva Hudson kysyy hyvin hiljaa. Nyökkään itse, mutta kuulenkin vain Watsonin nauravan ja toteavan, etten ole lähimaillakaan kuolemaa. Tietysti luotan ammattimiehen ja ystäväni sanaan, mutta en voisi kuvitella paremmin miltä kuoleminen tuntuu, kuin nämä hetket jotka seuraavat toisiaan. Watson on äärettömän vakuuttava ja rouva Hudson poistuu huolestuneena, mutta ilmeisen luottavaisena lääkärin sanoihin.
Syvässä sinipunaisessa astiassa höyrysi jotain kuumaa ja käpristyin enemmän haluttomana syödä. Ajatuskin sai minut voimaan hieman pahoin.
”No niin Holmes, älä ole tuollainen vauva”, Watson toruu minua ja pyörittelee lusikkaa astiassa, nostaen sieltä jotain, mikä ymmärrettävää kyllä tuoksui taivaalliselta, mutta jota minun ei tehnyt mieli syödä. Puhallellen kuumaa keittoa hän tyrkyttää sitä minulle.
”Hmh, saan huomata ettei pääsi kääntäminen tule kysymykseenkään. Joten taivun – pitkin hampain.”
”Miten vain”, Watson hymistelee tyytyväisenä ja auttaa minua syömään. En halua kuoria itseäni ulos peitteistäni. Katsoin Watsonia alta kulmieni, enkä mitenkään voinut olla merkitsemättä itsetyytyväisiä kasvoja. Rintaani pistää, mutta varovasti syötettynä kuin se vauva tosiaan, kipu vaimenee ja muuttuu siedettäväksi. Kunnes katoaa olemattomiin. Vain nukahdinko vain?
Valveen ja unen rajamaillakin tunnen miten ystäväni istuu viereeni, silittäen hiuksiani pehmeästi. Tuskin oma äitinikään osaisi taitavammin minua huojentaa, hetken ajaksi unohdan etsiä vastauksia kysymyksiini, ratkaisua arvoituksiini.
Watsonin lämpö tarttui minuun, eikä ollut enää kylmä.
FIN
